YLE ei petä koskaan kun on kysymys eliittien mieleisestä uutisoinnista koskien Venezuelaa. Nytkin toimittaja Minna Pärssinen kertoessaan, että sikäläisten ruokapankkien asiakkailta aletaan kerätä sormenjälkiä malta jättää sanomatta, että maan taloudellinen ahdinko ei johdu Yhdysvaltain sponsoroiman, aggressiivisen oikeisto-opposition manipuloinneista vaan Hugo Chavezin käynnistämästä "omalaatuisesta sosialismista".
Ne joiden historiaa koskeva tietoisuus ulottuu pidemmälle kuin YLEn uutistoimituksessa löytävät tilanteelle muitakin selityksiä. Kuhnilaista terminologiaa käyttäen Venezuelan tilanteessa on syyskuun 11. 1973 muodostaman eksemplaarin soveltamisesta uuteen ongelmatilanteeseen. Tuolloin Yhdysvaltain ulkopolitiikan ja CIAn terävimmät aivot siirsivät demokraattisilla vaaleilla valitun Salvador Allenden sosialistihallituksen historiaan. Lopullista kliimaksia edelsi pitkällinen Chilen talouden sabotointikampanja.
Chilessä kyse oli luonnollisesti jonkinlaisesta vapauttamisesta: markkinavoimat vapautettiin ainakin ammattiyhdistysliikkeiden kahleista ja onnekkaimmat ammattiyhdistysaktiivit hengestään ilman pitkällistä kidutusta. Yhdysvallat auttoi tilanteen "normalisoimisessa" lähettämällä Milton Friedmanin kouluttamat "Chicagon pojat" käynnistämään ensimmäisen markkinaliberalistisen ihmiskokeen. Tämän laboratorion hedelmistä olemme saaneet nauttia viimeisen vuosisadan neljänneksen, eikä loppua ole näköpiirissä.
Chavezin hallinnon käynnistämien sosiaalisten ohjelmien, kuten lukutaitokampanjan ja kattavan terveydenhoidon tarjoamisen tuottamat saavutukset eivät luonnolisestikaan ole YLElle uutisoimisen arvoisia "omalaatuisen sosialismin" piirteitä. Vaikka bolivaarinen vallankumous kamppailee olemassa olostaan, muodostaa sen esimerkki niin suuren ideologisen uhan, ettei siitä kertominen ole mahdollista muuten kuin negatiivisessa valossa. Vaikka Yhdysvalloissa koulutetut Mika Mäkeläinen ja Pirkko Pöntinen ovatkin mielipidekirjailuineen omaa luokkaansa, en muista vielä kertaakaan törmänneeni valtavirran mediassamme edes varovaista tasapuolisuutta tavoittelevaan juttuun.
Omalaatuisia sosialisteja löytyy myös kotimaasta. Omistajaohjauksesta vastaava ministeri Sirpa Paatero kertoo kuinka valtionyhtiöitä täytyy myydä vaikka, pankista saisi lainaa melkein nollakorolla. Syynä on tietysti se, että ei ylitettäisi EUn kanssa sovittua velkakattoa. Tämä ei tietenkään ole Paateron oma keksintö vaan sen takana on koko hallitus. Irvokasta tilanteessa on se että normaalisti julkiporvarien tapaan kaikkea taloussuunnittelua vastustavat demarit pitävät nyt kiinni härkäpäisesti tästä velkaantumispykälästä vaikka älyvapaa omaisuuden tuotto tuottaa karmeita tappioita menetettyinä osinkotuottoina.
No sosialismi ja suunnitelmatalous on vaikea laji. Sitä eivät edes teoriassa voi hallita muut kuin venäläiset. Kun venäläiset ovat kerran kokeilleet suunitelmataloutta takapajuisessa, sotien raunioittamassa ja vihollisten ympäröimässä maatalousvaltiossa joskus viime vuosisadalla ei sitä kuulemma kannata nytkään kokeilla. Kaikkein tiheimmin tätä ajatuskulkua toistelevat, kiinnostavaa kyllä, ne joiden mielestä venäläiset ovat läpeensä kyvyttömiä yhtään mihinkään järkevään toimintaan.
maanantai 9. maaliskuuta 2015
perjantai 20. helmikuuta 2015
YLEn Mika Mäkeläinen tapaa virkaveljiään trollitehtaalla
Mika Mäkeläinen on juuri oikea henkilö tekemään juttua ns. trollitehtaasta Venäjällä. Mäkeläinen on erikoistunut erityisesti uutisoimaan Venezuelasta tavalla, joka ei ole turhan tarkka faktojen suhteen, mutta aina tinkimättömästi lännen asialla. Mutta asian ydin ei olekaan faktoina esitetyn sisällön paikkansa pitävyys vaan tähtilipulle uskollinen näkökulma.
Ei Mäkeläisen luonnollisestikaan ole yksinään tarvinnut olla mustamaalaamassa Venezuelaa. Samalla asialla ovat olleet myös mm. Pertti Pesonen, Pirkko Pöntinen ja Auli Leskinen. Joskus tulee pohtineeksi mistä tämä kovin suuri innostus tämän kaukaisen ja maailman mittakaavassa vähämerkityksisen maan päälle valehtelemiseen oikein kumpuaa. Vastaus löytyy kun lukee tarkasti näiden "journalistien" tuotoksia. Kysymyshän ei oikeastaan ole reportaaseista tai artikkeleista perinteisessä mielessä vaan mielipidekirjoituksista.
Esimerkiksi viimeisimpänä tähän Washingtonin mikkihiiri-kerhoon liittynyt Johanna Kippo puhuu "omalaatuisen sosisalismin levittämisestä" ja Mika Mäkeläisen mukaan taloudelliset vaikeudet johtuvat sosialismista. Hänen mukaansa hallitus on raunioittanut talouden käyttämällä öljytuloja "kannatuksen ostamiseen". Näin mikkihiirillämme on tapana kutsua niitä lukuisia sosiaalisia ohjelmia, joilla bolivaarinen hallitus on onnistunut kohentamaan köyhimmän kansan osan elinoloja. Mäkeläiselle on tietysti täysin käsittämätöntä, että jokin hallitus pitää kansalleen antamansa lupaukset.
Minusta on vähän likaa vaadittu, että me tavallisen rahvaan edustajat erottaisimme Putinin trollit faktojen paikkansapitävyyden perusteella. YLEn palkkalistoilla olevat valepukit syöttävät jatkuvasti esimerkiksi Venezuelaa koskien niin paksua pajunköyttä, että Pietarin liukuhihnalla saadaan tosiaan raataa pää märkänä, että ylletään vastaaviin tuloksiin. Näiltä Venäjän trolleilta puuttuu sen lisäksi se aatteellinen kiihkeys joka siivittää "ulkomaan kirjeenvaihtajien" palturitehtailua YLEllä. Mika Mäkeläisen ja muiden ideologia on dollarinvihreä antikommunismi. He eivät voi sietää sellaista yhteiskuntajärjestelmää, joka pyrkii ihmisten väliseen tasa-arvoon ja riippumattomuuteen Washingtonin käskyvallasta. Näistä syistä Venezuela ja Kuuba ovat heidän herkeämättömän parjauskampanjansa kohteita.
Putinin Venäjän systeemissä ei varsinaisesti olisi mitään vikaa journalistisen eliittimmekään mielestä jos vain Yhdysvaltain direktiivejä kuunneltaisiin herkemmällä korvalla. Sillä hetkellä kun tämä tottelevaisuusongelma saadaan korjattua ratkeavat myös muut ongelmat. Tämänhän muistamme Jeltsinin ajoilta. Venäjän ihmisoikeustilanne ei tuolloin huolestuttanut ketään näistä "humanisteistamme" vaikka Jeltsin mm. antoi pommittaa parlamenttia eikä päästänyt muita kampanjoimaan tiedotusvälineissä.
Jos Venäjälle saadaan tottelevaisempi johtaja joskus lähitulevaisuudessa on YLEssä jo tarjolla monta taitonsa näyttänyttä trollia valmiina kovapalkkaisiin konsultin tehtäviin vaikka Moskovaan. Kyse olisi epäilemättä ns. win-win asetelmasta, hyödyn korjaisi sekä venäläinen propaganda, että suomalainen tiedonvälitys.
Ei Mäkeläisen luonnollisestikaan ole yksinään tarvinnut olla mustamaalaamassa Venezuelaa. Samalla asialla ovat olleet myös mm. Pertti Pesonen, Pirkko Pöntinen ja Auli Leskinen. Joskus tulee pohtineeksi mistä tämä kovin suuri innostus tämän kaukaisen ja maailman mittakaavassa vähämerkityksisen maan päälle valehtelemiseen oikein kumpuaa. Vastaus löytyy kun lukee tarkasti näiden "journalistien" tuotoksia. Kysymyshän ei oikeastaan ole reportaaseista tai artikkeleista perinteisessä mielessä vaan mielipidekirjoituksista.
Esimerkiksi viimeisimpänä tähän Washingtonin mikkihiiri-kerhoon liittynyt Johanna Kippo puhuu "omalaatuisen sosisalismin levittämisestä" ja Mika Mäkeläisen mukaan taloudelliset vaikeudet johtuvat sosialismista. Hänen mukaansa hallitus on raunioittanut talouden käyttämällä öljytuloja "kannatuksen ostamiseen". Näin mikkihiirillämme on tapana kutsua niitä lukuisia sosiaalisia ohjelmia, joilla bolivaarinen hallitus on onnistunut kohentamaan köyhimmän kansan osan elinoloja. Mäkeläiselle on tietysti täysin käsittämätöntä, että jokin hallitus pitää kansalleen antamansa lupaukset.
Minusta on vähän likaa vaadittu, että me tavallisen rahvaan edustajat erottaisimme Putinin trollit faktojen paikkansapitävyyden perusteella. YLEn palkkalistoilla olevat valepukit syöttävät jatkuvasti esimerkiksi Venezuelaa koskien niin paksua pajunköyttä, että Pietarin liukuhihnalla saadaan tosiaan raataa pää märkänä, että ylletään vastaaviin tuloksiin. Näiltä Venäjän trolleilta puuttuu sen lisäksi se aatteellinen kiihkeys joka siivittää "ulkomaan kirjeenvaihtajien" palturitehtailua YLEllä. Mika Mäkeläisen ja muiden ideologia on dollarinvihreä antikommunismi. He eivät voi sietää sellaista yhteiskuntajärjestelmää, joka pyrkii ihmisten väliseen tasa-arvoon ja riippumattomuuteen Washingtonin käskyvallasta. Näistä syistä Venezuela ja Kuuba ovat heidän herkeämättömän parjauskampanjansa kohteita.
Putinin Venäjän systeemissä ei varsinaisesti olisi mitään vikaa journalistisen eliittimmekään mielestä jos vain Yhdysvaltain direktiivejä kuunneltaisiin herkemmällä korvalla. Sillä hetkellä kun tämä tottelevaisuusongelma saadaan korjattua ratkeavat myös muut ongelmat. Tämänhän muistamme Jeltsinin ajoilta. Venäjän ihmisoikeustilanne ei tuolloin huolestuttanut ketään näistä "humanisteistamme" vaikka Jeltsin mm. antoi pommittaa parlamenttia eikä päästänyt muita kampanjoimaan tiedotusvälineissä.
Jos Venäjälle saadaan tottelevaisempi johtaja joskus lähitulevaisuudessa on YLEssä jo tarjolla monta taitonsa näyttänyttä trollia valmiina kovapalkkaisiin konsultin tehtäviin vaikka Moskovaan. Kyse olisi epäilemättä ns. win-win asetelmasta, hyödyn korjaisi sekä venäläinen propaganda, että suomalainen tiedonvälitys.
tiistai 13. tammikuuta 2015
Charlie Hebdon terrori-iskusta
Terrori-isku satiirilehti Charlie Hebdon toimitukseen Pariisissa sai suuret joukot liikkeelle ilmaisemaan solidaarisuutensa hyökkäyksen uhreille ja osoittamaan mieltään sananvapauden puolesta. Suuret joukot houkuttelivat liikkeelle myös eurooppalaisen eliitin, joka ei juuri piittaa sananvapaudesta, mutta pönöttää toki mielellään julkisuuden valokeilassa.
Parhaan todistuksen eliittimme asenteesta sananvapauteen olemme saaneet tavasta, jolla globaalisti kaikkein merkittävimpien paljastusten tekijöitä on kohdeltu. Jos EU todella olisi sellainen vapaan ilmaisun ja tiedotuksen mekka kuin johtajamme haluvat meille uskotella, ei Edward Snowdenin tarvitsisi piilotella Moskovassa, eikä Julian Assangen Equadorin Englannin suurlähetystössä vaan molenmmat olisi otettu avosylin vastaan. Kenties jopa Chelsea (entinen Bradley) Manningia olisi yritetty saada pois vankilasta Yhdysvalloissa ja tarjottu turvapaikkaa EUssa. Nyt kukaan eliitin edustaja ei edes vaivaudu protestoimaan hänen epäinhimillistä kohteluaan.
Assangella ja Snowdenilla on täysi syy pelätä tulevansa luovutetuiksi amerikkalaisten kiduttajien käsiin tai kenties jopa teloitettaviksi. Eikä heitä tarvitse välttämättä muiluttaa edes Yhdysvaltoihin vaan heitä voidaan rääkätä EUn alueella jossakin niistä salaisista kidutuskeskuksista, joita eliittimme on CIAn antanut perustaa. Tällainen sananvapauden ja avoimuuden kannattaminen on niin tolkutonta jo valmiiksi, että satiirille ominainen kärjistäminen tulee erittäin vaikeaksi.
Tietysti terrori-iskut on tuomittava, mutta tuomitseminen ei ole uskottavaa mikäli se ei millään tavoin ilmene eliitin politiikassa. En millään saata uskoa eurooppalaisten johtajien asenteen muuttuvan esimerkiksi Assangen ja Snowdenin suhteen. EUssa sananvapaus on myönteinen asia vain siinä tapauksessa, että se edistää eliittimme omia tavoitteita tai on suorastaan heidän sponsoroimaansa propagandaan. Charlie Hebdon tapauksessa poliitikkoja ei siis kiinnosta sananvapaus vaan ne äänet joita suurten joukkojen ollessa liikkeellä on kalastettavissa.
Tietysti Muhammed-pilakuvien vastustuksella on perustansa uskonnossa, mutta reaktioiden voimakkuudesta ovat vastuussa humaaneina esiintyvät länsivallat. Samalla kun länsi esiintyy mielellään laillisuuden ja vapaamielisyyden lipunkantajana maailmalla se omalla toiminnallaan erittäin kouriintuntuvasti osoittaa, etteivät nämä ihanteet koske kaikkia. Jos asuu esimerkiksi Jemenissä tai Pakistanissa voi tulla tapetuksi Yhdysvaltain lennokki-iskussa. Oikeudenkäyntejä ei tarvita vaan pelkkä oletus syyllisyydestä riittää. Välillä lennokit murhaavat täysin sivullisia ihmisiä, joilla ei ole mitään tekemistä terrorismin kanssa, mutta kukaan ei joudu vastuuseen näistä teoista. Voisiko enää olla selvempää tapaa sanoa, että näiden tekojen uhrit ovat meidän eurooppalaisen eliittimme silmissä merkityksettömiä.
Pariisin terrori-iskuun, kuten myös moniin muihin tekoihin on liitetty al-Qaida ja ISIS. Molenpien perustamisen takana ovat läntiset tiedustelupalvelut ja heidän liittolaisensa, kuten esimerkiksi Saudi-Arabia. Al-Qaida synnytettiin CIAn avulla heidän kouluttaessaan ja sponsoroidessaan islamististen joukkoja taistelemaan Puna-armeijaa vastaan Afganistanissa. Sittemmin näitä ryhmiä on käytetty esimerkiksi horjuttamaan lännelle epämieluisia hallituksia (Syyria ja Libya).
Kun terrori-iskuja tapahtuu on vaikea tapauskohtaisesti sanoa milloin ne on suoritettu läntisten tiedustelupalvelujen käskystä tai suostumuksella. Luultavaa on etteivät tekijät ainakaan kaikissa tapauksissa ole täysin isäntiensä kontrollissa. Todennäköisyys hallitsemattomuudelle liittyy nykyisen terrorismin franchising-luonteeseen. Toisen luokan kansalaisiksi itsensä kokevat nuoret inspiroituvat al-Qaidan toiminnasta ja sanovat kuuluvansa siihen, vaikka minkäänlaista komentosuhdetta ei heillä näihin liikkeisiin olisikaan.
Paljon olisi siis tehtävissä jos oikeasti haluttaisiin edistää maailmanrauhaa ja ehkäistä terrorismia. Näin ei kuitenkaan tapahdu koska johtajamme tarvitsevat terrorismia oikeuttamaan lisääntyvää valvontaa ja vapauden rajoittamista, kauppaamaan aseita ja turvallisuuspalveluja sekä hyökkäyssotia kaukaisissa maissa niiden luonnonvarojen saatavuuden turvaamiseksi. Mitään radikaaleja muutoksia parempaan siis tuskin on odotettavissa.
Parhaan todistuksen eliittimme asenteesta sananvapauteen olemme saaneet tavasta, jolla globaalisti kaikkein merkittävimpien paljastusten tekijöitä on kohdeltu. Jos EU todella olisi sellainen vapaan ilmaisun ja tiedotuksen mekka kuin johtajamme haluvat meille uskotella, ei Edward Snowdenin tarvitsisi piilotella Moskovassa, eikä Julian Assangen Equadorin Englannin suurlähetystössä vaan molenmmat olisi otettu avosylin vastaan. Kenties jopa Chelsea (entinen Bradley) Manningia olisi yritetty saada pois vankilasta Yhdysvalloissa ja tarjottu turvapaikkaa EUssa. Nyt kukaan eliitin edustaja ei edes vaivaudu protestoimaan hänen epäinhimillistä kohteluaan.
Assangella ja Snowdenilla on täysi syy pelätä tulevansa luovutetuiksi amerikkalaisten kiduttajien käsiin tai kenties jopa teloitettaviksi. Eikä heitä tarvitse välttämättä muiluttaa edes Yhdysvaltoihin vaan heitä voidaan rääkätä EUn alueella jossakin niistä salaisista kidutuskeskuksista, joita eliittimme on CIAn antanut perustaa. Tällainen sananvapauden ja avoimuuden kannattaminen on niin tolkutonta jo valmiiksi, että satiirille ominainen kärjistäminen tulee erittäin vaikeaksi.
Tietysti terrori-iskut on tuomittava, mutta tuomitseminen ei ole uskottavaa mikäli se ei millään tavoin ilmene eliitin politiikassa. En millään saata uskoa eurooppalaisten johtajien asenteen muuttuvan esimerkiksi Assangen ja Snowdenin suhteen. EUssa sananvapaus on myönteinen asia vain siinä tapauksessa, että se edistää eliittimme omia tavoitteita tai on suorastaan heidän sponsoroimaansa propagandaan. Charlie Hebdon tapauksessa poliitikkoja ei siis kiinnosta sananvapaus vaan ne äänet joita suurten joukkojen ollessa liikkeellä on kalastettavissa.
Tietysti Muhammed-pilakuvien vastustuksella on perustansa uskonnossa, mutta reaktioiden voimakkuudesta ovat vastuussa humaaneina esiintyvät länsivallat. Samalla kun länsi esiintyy mielellään laillisuuden ja vapaamielisyyden lipunkantajana maailmalla se omalla toiminnallaan erittäin kouriintuntuvasti osoittaa, etteivät nämä ihanteet koske kaikkia. Jos asuu esimerkiksi Jemenissä tai Pakistanissa voi tulla tapetuksi Yhdysvaltain lennokki-iskussa. Oikeudenkäyntejä ei tarvita vaan pelkkä oletus syyllisyydestä riittää. Välillä lennokit murhaavat täysin sivullisia ihmisiä, joilla ei ole mitään tekemistä terrorismin kanssa, mutta kukaan ei joudu vastuuseen näistä teoista. Voisiko enää olla selvempää tapaa sanoa, että näiden tekojen uhrit ovat meidän eurooppalaisen eliittimme silmissä merkityksettömiä.
Pariisin terrori-iskuun, kuten myös moniin muihin tekoihin on liitetty al-Qaida ja ISIS. Molenpien perustamisen takana ovat läntiset tiedustelupalvelut ja heidän liittolaisensa, kuten esimerkiksi Saudi-Arabia. Al-Qaida synnytettiin CIAn avulla heidän kouluttaessaan ja sponsoroidessaan islamististen joukkoja taistelemaan Puna-armeijaa vastaan Afganistanissa. Sittemmin näitä ryhmiä on käytetty esimerkiksi horjuttamaan lännelle epämieluisia hallituksia (Syyria ja Libya).
Kun terrori-iskuja tapahtuu on vaikea tapauskohtaisesti sanoa milloin ne on suoritettu läntisten tiedustelupalvelujen käskystä tai suostumuksella. Luultavaa on etteivät tekijät ainakaan kaikissa tapauksissa ole täysin isäntiensä kontrollissa. Todennäköisyys hallitsemattomuudelle liittyy nykyisen terrorismin franchising-luonteeseen. Toisen luokan kansalaisiksi itsensä kokevat nuoret inspiroituvat al-Qaidan toiminnasta ja sanovat kuuluvansa siihen, vaikka minkäänlaista komentosuhdetta ei heillä näihin liikkeisiin olisikaan.
Paljon olisi siis tehtävissä jos oikeasti haluttaisiin edistää maailmanrauhaa ja ehkäistä terrorismia. Näin ei kuitenkaan tapahdu koska johtajamme tarvitsevat terrorismia oikeuttamaan lisääntyvää valvontaa ja vapauden rajoittamista, kauppaamaan aseita ja turvallisuuspalveluja sekä hyökkäyssotia kaukaisissa maissa niiden luonnonvarojen saatavuuden turvaamiseksi. Mitään radikaaleja muutoksia parempaan siis tuskin on odotettavissa.
tiistai 6. tammikuuta 2015
Juutalaisten kohtalo opettaa meidät ymmärtämään liberaalia ajattelua
Kaiken propagandaroskan seassa YLE lähettää myös joitakin mielenkiintoisia ohjelmia. Yksi tällaisista pienistä ihmeistä oli 50 juutalaislasta natsien käsistä pelastaneesta amerikkalaispariskunnasta kertonut dokumenttielokuva. Se oli kertomus ennen kaikkea pyöristyttävän tappokoneiston nielusta pelastuvista lapsista ja poikkeuksellisesta siviilirohkeudesta. Voi vain yrittää aavistella miltä vanhemmista on tuntunut heidän toivoessaan lastensa tulevan valituiksi 50:n varmasta tuhosta pelastuvan joukkoon. Monet vanhemmista eivät enää koskaan uskoneet näkevänsä lapsiaan.
Puhuminen lopullisesta erosta ja varmasta tuhosta ei ole jälkiviisautta. Ohjelmassa haastateltiin erästä pelastettua lasta, joka kertoi Wienin juutalaisten jo 1938 kaikin keinoin pyrkivän pelastautumaan. Haastateltava kertoi erään perheensä tuttavan "paenneen" tekemällä itsemurhan. Tästä on tietysti runsaasti muutakin tietoa olemassa. Haastateltava kertoi myös, että tärkein este juutalaisten paolle eivät ainakaan aluksi, ennen keskitysleirien teollisen tuhoamisvaiheen alkamista, olleet natsit vaan ulkovaltojen haluttomuus ottaa vastaan juutalaisia. Tämän seikan osalta ainakin omassa historiaa koskevassa tietoisuudessani oli aukko.
Vahvat antisemitistiset tunnelmat olivat vallalla Yhdysvalloissa toisen maailmansodan aikana. Esimerkiksi presidentti Roosevelt ei ollut kiinnostunut ottamaan vastaan juutalaisia pakolaisia Natsi-Saksasta missään merkittävässä mittakaavassa. Siksi tämä yksityishenkilöiden aloitteesta koottu 50:n lapsen joukko jäi suurimmaksi keskitysleirien kauhuilta Yhdysvaltoihin pelastuneeksi pakolaisryhmäksi. Tulijoita olisi toki ollut valtavan paljon enemmänkin, mutta viisumeja oli jaossa tällä kertaa vain 50. Eräs haastateltava totesi, että kaikki olisi voitu pelastaa jos pakolaisia vain olisi otettu vastaan. Lisäksi olisi tietysti edellytetty, että joku olisi ollut valmis kustantamaan varattomien juutalaisten pakomatkan.
Tässä kaikessa on jotain perin tuttua, kun katsomme nykyistä maailmaa. Meille uskotellaan, että sotiminen on globaalin turvallisuuden kulmakivi, johon Suomenkin olisi osallistuttava. Sotien aloittamista perustellaan velvollisuudella auttaa jonkin kaukaisen maan ihmisiä ja edistää heidän ihmisoikeuksiaan. Huomion arvoista on, että tätä ylevää päämäärää edistetään kernaimmin sotilaallisesti pommeja ja ohjuksia säästämättä. Saman humanismin toteuttamiseen ei sen sijaan haluta sisällyttää samojen ihmisten pelastamista sodan helvetin kourista. Niin vannoutuneita demokratian ystäviä kuin ovatkin, länsivallat eivät tapaa kysellä humaanin interventionsa kohteilta haluavatko nämä tarjolla olevaa sotaa.
Onko edellä mainitussa ajattelutavassa jotain ristiriitaista? Ei suinkaan. Kyse on liberaalien humanistien idealistisesta (materialismin vastakohtana) tavasta vaalia ihmisoikeuksia. Kun väitetyn tai todellisen tyrannian uhrit, sortajiensa ohella, kuolevat lännen humaaneissa pommituksissa ei heidän ihmisoikeuksiaan enää voi loukata. Tämä on aivan liberaalin ajattelun mukaista, sillä elämä ja sen välttämättömät materiaaliset edellytykset eivät heidän käsityksensä mukaan ole ihmisoikeuksia. Siksi länsi ei laskekaan omien sotatoimiensa aiheuttamia kuolonuhreja ja jättää mieluiten pakenevista ihmisistä huolehtimisen konfliktialueella sijaitsevien (usein köyhien) naapurimaiden niskoille.
Suhtautuminen edellä analysoimaani liberaalin ajattelun idealistiseen piirteeseen on yksi tärkeimmistä asemaa määrittävistä tekijöistä kansainvälisen politiikan kentällä. Ajatellaanpa vaikka "kulttuuriteorian Elviksenäkin" tunnettua Slavoj Zizekiä. Hänen suosionsa ulottuu aina valtavirran medioihin saakka. Kuinka on mahdollista, että tämä Leninistäkin jotain epämääräisen positiivista sanova helppoheikki voi päästä ääneen ilman että hänet huudetaan kuuroksi liberaalien debiilillä, mutta tehokkaalla, mantralla: "entäs sitten Stalin ja 500 miljoonaa murhattua? Kommunistina olet siihen syyllinen ja pahempi kuin Hitler!!! Siksi, että hän on vain helppoheikki, eliitin jänskä viihdyttäjä.
Zizek tosin mielellään esiintyy jonkinlaisena radikaalina, mutta parjaa lakkaamatta kaikkia vasemmistolaisia, jotka hänestä itsestään poiketen tekevät jotain maailman muuttamiseksi. Zizekin parjauksen kohteeksi ovat joutuneet niin Fidel Castro, Che Guevara, Hugo Chavez (jota Zizek syyttää, koska tämä on käyttänyt valtion rahoja köyhien hyväksi) kuin Naomi Klein (jonka rikos Zizekin silmissä on kalliilla kampaajalla käyminen vieläpä useita kertoja). Kaiken rönsyilevän höpötyksen asemesta Zizekin poliittisesta suuntautumisesta kertoo parhaiten hänen ehdokkutensa Slovenian presidentin vaaleissa 1991 liberaalidemokraattien riveissä. Zizek ei siis ole minkään sortin vasemmistolainen vaan pikemminkin juoruilevan suulas versio Heidi Hautalasta.
Puhuminen lopullisesta erosta ja varmasta tuhosta ei ole jälkiviisautta. Ohjelmassa haastateltiin erästä pelastettua lasta, joka kertoi Wienin juutalaisten jo 1938 kaikin keinoin pyrkivän pelastautumaan. Haastateltava kertoi erään perheensä tuttavan "paenneen" tekemällä itsemurhan. Tästä on tietysti runsaasti muutakin tietoa olemassa. Haastateltava kertoi myös, että tärkein este juutalaisten paolle eivät ainakaan aluksi, ennen keskitysleirien teollisen tuhoamisvaiheen alkamista, olleet natsit vaan ulkovaltojen haluttomuus ottaa vastaan juutalaisia. Tämän seikan osalta ainakin omassa historiaa koskevassa tietoisuudessani oli aukko.
Vahvat antisemitistiset tunnelmat olivat vallalla Yhdysvalloissa toisen maailmansodan aikana. Esimerkiksi presidentti Roosevelt ei ollut kiinnostunut ottamaan vastaan juutalaisia pakolaisia Natsi-Saksasta missään merkittävässä mittakaavassa. Siksi tämä yksityishenkilöiden aloitteesta koottu 50:n lapsen joukko jäi suurimmaksi keskitysleirien kauhuilta Yhdysvaltoihin pelastuneeksi pakolaisryhmäksi. Tulijoita olisi toki ollut valtavan paljon enemmänkin, mutta viisumeja oli jaossa tällä kertaa vain 50. Eräs haastateltava totesi, että kaikki olisi voitu pelastaa jos pakolaisia vain olisi otettu vastaan. Lisäksi olisi tietysti edellytetty, että joku olisi ollut valmis kustantamaan varattomien juutalaisten pakomatkan.
Tässä kaikessa on jotain perin tuttua, kun katsomme nykyistä maailmaa. Meille uskotellaan, että sotiminen on globaalin turvallisuuden kulmakivi, johon Suomenkin olisi osallistuttava. Sotien aloittamista perustellaan velvollisuudella auttaa jonkin kaukaisen maan ihmisiä ja edistää heidän ihmisoikeuksiaan. Huomion arvoista on, että tätä ylevää päämäärää edistetään kernaimmin sotilaallisesti pommeja ja ohjuksia säästämättä. Saman humanismin toteuttamiseen ei sen sijaan haluta sisällyttää samojen ihmisten pelastamista sodan helvetin kourista. Niin vannoutuneita demokratian ystäviä kuin ovatkin, länsivallat eivät tapaa kysellä humaanin interventionsa kohteilta haluavatko nämä tarjolla olevaa sotaa.
Onko edellä mainitussa ajattelutavassa jotain ristiriitaista? Ei suinkaan. Kyse on liberaalien humanistien idealistisesta (materialismin vastakohtana) tavasta vaalia ihmisoikeuksia. Kun väitetyn tai todellisen tyrannian uhrit, sortajiensa ohella, kuolevat lännen humaaneissa pommituksissa ei heidän ihmisoikeuksiaan enää voi loukata. Tämä on aivan liberaalin ajattelun mukaista, sillä elämä ja sen välttämättömät materiaaliset edellytykset eivät heidän käsityksensä mukaan ole ihmisoikeuksia. Siksi länsi ei laskekaan omien sotatoimiensa aiheuttamia kuolonuhreja ja jättää mieluiten pakenevista ihmisistä huolehtimisen konfliktialueella sijaitsevien (usein köyhien) naapurimaiden niskoille.
Suhtautuminen edellä analysoimaani liberaalin ajattelun idealistiseen piirteeseen on yksi tärkeimmistä asemaa määrittävistä tekijöistä kansainvälisen politiikan kentällä. Ajatellaanpa vaikka "kulttuuriteorian Elviksenäkin" tunnettua Slavoj Zizekiä. Hänen suosionsa ulottuu aina valtavirran medioihin saakka. Kuinka on mahdollista, että tämä Leninistäkin jotain epämääräisen positiivista sanova helppoheikki voi päästä ääneen ilman että hänet huudetaan kuuroksi liberaalien debiilillä, mutta tehokkaalla, mantralla: "entäs sitten Stalin ja 500 miljoonaa murhattua? Kommunistina olet siihen syyllinen ja pahempi kuin Hitler!!! Siksi, että hän on vain helppoheikki, eliitin jänskä viihdyttäjä.
Zizek tosin mielellään esiintyy jonkinlaisena radikaalina, mutta parjaa lakkaamatta kaikkia vasemmistolaisia, jotka hänestä itsestään poiketen tekevät jotain maailman muuttamiseksi. Zizekin parjauksen kohteeksi ovat joutuneet niin Fidel Castro, Che Guevara, Hugo Chavez (jota Zizek syyttää, koska tämä on käyttänyt valtion rahoja köyhien hyväksi) kuin Naomi Klein (jonka rikos Zizekin silmissä on kalliilla kampaajalla käyminen vieläpä useita kertoja). Kaiken rönsyilevän höpötyksen asemesta Zizekin poliittisesta suuntautumisesta kertoo parhaiten hänen ehdokkutensa Slovenian presidentin vaaleissa 1991 liberaalidemokraattien riveissä. Zizek ei siis ole minkään sortin vasemmistolainen vaan pikemminkin juoruilevan suulas versio Heidi Hautalasta.
torstai 18. joulukuuta 2014
Kuuban ja Yhdysvaltain muuttuvat suhteet
Pitää olla pitkä lusikka, jos aikoo syödä pirun pöydässä. Näin sanoo sananlasku. Nyt lusikkansa vartta ovat mittauttamassa kuubalaiset Raul Castron johdolla. Tietysti uudesta tilanteesta on kiistattomia hyötyjä kun kauppasaarto helpottaa. Se on vaikeuttanut esimerkiksi joidenkin lääketeollisuuden tarvitsemien raaka-aineiden ja elintarvikkeiden hankkimista. Saarto ei estä pelkästään kaupankäyntiä yhdysvaltalaisten kanssa vaan vaikeuttaa sitä myös muiden tahojen kanssa.
Kuuban ja Yhdysvaltojen suhteiden muutos tuli täytenä yllätyksenä. En osannut arvata tällaista käännettä, vaikka ihmetystä herättikin jo jokin aika takaperin Yhdysvaltain ulkoministerin, John Kerryn antama tunnustus Kuuban merkittävästä panoksesta Ebolan torjunnassa. Erityisen hämmästyttävää tämä oli siitä syystä, että suomalaisessakaan julkisuudessa Kuuban panosta johtavana valtiona maailman kriisien ja katastrofien lievittämisessä ei mainita lainkaan.
Kuubalaiset ovat nimenomaan erikoistuneet tarjoamaan lääketieteellistä apua välittömästi katastrofien jälkeen vallitsevissa vaikeissa olosuhteissa. Ebola-katastrofin ohella myös Haitin maanjäristys oli hyvä esimerkki Kuuban työstä. He ovat ensimmäisenä paikalla ja lähtevät viimeisenä ja toiminta on niin hyvin organisoitua etteivät he päädy itse auttajista autettaviksi joidenkin kokemattomampien kollegoiden tapaan.
Kuuba tarjosi apuaan jopa Yhdysvalloille Katrina katastrofin jälkeen. Presidentti Bush kuitenkin kieltäytyi avusta, joka olisi paikallista valmiutta parempana epäilemättä pelastanut ihmishenkiä New Orleansissa. Bush kuitenkin piti asukkaiden pelastamista tärkeämpänä lähettää kansalliskaarti ampumaan niitä, jotka vievät kaupoista elintarvikkeita nälkäänsä. Onhan yksityinen omistusoikeus toki moninverroin ihmishenkeä arvokkaampi.
Ensimmäinen konkreettinen seuraus maiden välisten suhteiden muutoksessa on ollut ns. Miamin viitosten vapauttaminen. Neljää näistä viidestä kuubalaisesta on pidetty vakoilusta syytettyinä vankilassa 16 vuotta (yksi heistä vapautettiin 2011). Heidät lähetettiin aikanaan soluttautumaan Miamiin paikallisiin terroristiryhmiin. Nämä terroristiryhmät ovat vastuussa esimerkiksi kuubalaisen matkustajakoneen räjäyttämisestä (78 uhria) ja sarjasta pommi-iskuja kuubalaisiin hotelleihin.
Suhteiden lämpiämisen yllättävyyttä lisää myös se, että Yhdysvallat on viime aikoihin asti pyrkinyt, huonolla menestyksellä, horjuttamaan Kuuban hallintoa. Se on esimerkiksi värvännyt nuorisoa latinalaisessa Amerikassa laittamaan pystyyn jonkinlaista värivallankumousta tai kevättä. Tällainen toiminta on kuitenkin vaikeampaa kuin muualla, koska kuubalaiset ovat erittäin hyvin koulutettuja, eivätkä niele yhtä kömpelöä propagandaa kuin muualla. Toisaalta monet ovat myös ylpeitä oman maansa poikkeuksellisista saavutuksista: rikkaiden maiden tasolla oleva terveydenhuolto (lapsikuolleisuus matalampi kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa) ja koulutus.
Monet Yhdysvaltain kampanjoista ovatkin saaneet nolon lopun. Heidän toisinajattelijoina esiintyviä agenttejaan ovat kuubalaiset poliisit saaneet suojella kansalaisten vihalta näiden mielenosoituksissa. Sitten kun nämä "toisinajattelijat" ovat kovan metelin myötä päässeet matkustamaan Espanjaan on kapitalistinen todellisuus osoittautunut joillekin niin kovaksi, että he ovat halunneet palata Kuubaan. Kenties kaikkein hupaisin propaganda pelleily on Bushin lupaus, että kuubalaiset saavat rokotuksia, jos kaatavat nykyisen hallintonsa. Bush-parka ei tiennyt, että Kuubassa oli jo tarjolla kattavampi rokotusohjelma kuin mitä hän oli tarjoamassa. Tämä herätti ymmärrettävästi hilpeyttä.
Kaikkein eniten kysymyksiä herättää Yhdysvaltain tiedustelupalvelujen rooli tulevaisuudessa. He ovat täydessä vauhdissa ympäri maailmaa, kuten esimerkiksi Venezuelassa, joka on Kuuban läheinen liittolainen. Entä mitä tapahtuu jos Obaman avaukseen erittäin kriittisesti suhtautuvat republikaanit pääsevät valtaan? Loppuvatko likaiset temput? Kuinka käy Kuuban saavutuksille koulutuksessa ja terveydenhuollossa?
Kuuban ja Yhdysvaltojen suhteiden muutos tuli täytenä yllätyksenä. En osannut arvata tällaista käännettä, vaikka ihmetystä herättikin jo jokin aika takaperin Yhdysvaltain ulkoministerin, John Kerryn antama tunnustus Kuuban merkittävästä panoksesta Ebolan torjunnassa. Erityisen hämmästyttävää tämä oli siitä syystä, että suomalaisessakaan julkisuudessa Kuuban panosta johtavana valtiona maailman kriisien ja katastrofien lievittämisessä ei mainita lainkaan.
Kuubalaiset ovat nimenomaan erikoistuneet tarjoamaan lääketieteellistä apua välittömästi katastrofien jälkeen vallitsevissa vaikeissa olosuhteissa. Ebola-katastrofin ohella myös Haitin maanjäristys oli hyvä esimerkki Kuuban työstä. He ovat ensimmäisenä paikalla ja lähtevät viimeisenä ja toiminta on niin hyvin organisoitua etteivät he päädy itse auttajista autettaviksi joidenkin kokemattomampien kollegoiden tapaan.
Kuuba tarjosi apuaan jopa Yhdysvalloille Katrina katastrofin jälkeen. Presidentti Bush kuitenkin kieltäytyi avusta, joka olisi paikallista valmiutta parempana epäilemättä pelastanut ihmishenkiä New Orleansissa. Bush kuitenkin piti asukkaiden pelastamista tärkeämpänä lähettää kansalliskaarti ampumaan niitä, jotka vievät kaupoista elintarvikkeita nälkäänsä. Onhan yksityinen omistusoikeus toki moninverroin ihmishenkeä arvokkaampi.
Ensimmäinen konkreettinen seuraus maiden välisten suhteiden muutoksessa on ollut ns. Miamin viitosten vapauttaminen. Neljää näistä viidestä kuubalaisesta on pidetty vakoilusta syytettyinä vankilassa 16 vuotta (yksi heistä vapautettiin 2011). Heidät lähetettiin aikanaan soluttautumaan Miamiin paikallisiin terroristiryhmiin. Nämä terroristiryhmät ovat vastuussa esimerkiksi kuubalaisen matkustajakoneen räjäyttämisestä (78 uhria) ja sarjasta pommi-iskuja kuubalaisiin hotelleihin.
Suhteiden lämpiämisen yllättävyyttä lisää myös se, että Yhdysvallat on viime aikoihin asti pyrkinyt, huonolla menestyksellä, horjuttamaan Kuuban hallintoa. Se on esimerkiksi värvännyt nuorisoa latinalaisessa Amerikassa laittamaan pystyyn jonkinlaista värivallankumousta tai kevättä. Tällainen toiminta on kuitenkin vaikeampaa kuin muualla, koska kuubalaiset ovat erittäin hyvin koulutettuja, eivätkä niele yhtä kömpelöä propagandaa kuin muualla. Toisaalta monet ovat myös ylpeitä oman maansa poikkeuksellisista saavutuksista: rikkaiden maiden tasolla oleva terveydenhuolto (lapsikuolleisuus matalampi kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa) ja koulutus.
Monet Yhdysvaltain kampanjoista ovatkin saaneet nolon lopun. Heidän toisinajattelijoina esiintyviä agenttejaan ovat kuubalaiset poliisit saaneet suojella kansalaisten vihalta näiden mielenosoituksissa. Sitten kun nämä "toisinajattelijat" ovat kovan metelin myötä päässeet matkustamaan Espanjaan on kapitalistinen todellisuus osoittautunut joillekin niin kovaksi, että he ovat halunneet palata Kuubaan. Kenties kaikkein hupaisin propaganda pelleily on Bushin lupaus, että kuubalaiset saavat rokotuksia, jos kaatavat nykyisen hallintonsa. Bush-parka ei tiennyt, että Kuubassa oli jo tarjolla kattavampi rokotusohjelma kuin mitä hän oli tarjoamassa. Tämä herätti ymmärrettävästi hilpeyttä.
Kaikkein eniten kysymyksiä herättää Yhdysvaltain tiedustelupalvelujen rooli tulevaisuudessa. He ovat täydessä vauhdissa ympäri maailmaa, kuten esimerkiksi Venezuelassa, joka on Kuuban läheinen liittolainen. Entä mitä tapahtuu jos Obaman avaukseen erittäin kriittisesti suhtautuvat republikaanit pääsevät valtaan? Loppuvatko likaiset temput? Kuinka käy Kuuban saavutuksille koulutuksessa ja terveydenhuollossa?
Lahtarikvartetti esittää: Kuivuneet korvapuustit
Kokoomus ratsasti kaikkien aikojen menestykseen nerokkaan viestintätoimistonsa kampanjalla, joka uskotteli puolueen olevan kuulolla. Voi rahvasta ainakin olla kuuntelevinaan, eikä sen mielipiteiden tarvitse vaikuttaa harjoitettuun politiikkaan millään tavoin. Kampanjassa sisältö ei merkinnyt mitään tuotetun "taiteellisen vaikutelman" rinnalla.
Nyt korvapuustit ovat kuivuneet ja laiha kahvi väljähtynyt. Kun korva ja haravointi ei enää galluppien mukaan maistu tavalliselle ei herrasväkikään välitä enää kyntää sohjoa. On palattu normaaliin päiväjärjestykseen kun sumutus on menettänyt tehonsa. Kansa, jonka mielipidettä vielä äskettäin hehkuttiin, onkin taas vain typerää vaalikarjaa, jonka päätettäväksi ei voi antaa mitään oikeasti tärkeää asiaa, kuten Nato-jäsenyyttä.
Kokoomuksen uusrehellisen linjan esittää kvartetti, jonka muodostavat Pertti Salolainen: kottaraisten tiirailija ja luonnonystävä, joka "pelastaa" maailman ekokatastrofilta rakentamalla lisää ydinvoimaa; Ilkka Kanerva: jolla on Suomen vetrein tekstiviestisormi ja kolmanneksi mörein ääni heti Jyrki Kataisen ja Vesa Keskisen jälkeen; Kimmo Sasi & Ben Zyskowicz, (a.k.a. Tiku ja Taku) herkeämättä länsimaisen älyvapauden ja reaalidemokratian puolesta taisteleva kaksikko. Sasi on mm. rahastanut aseteollisuuden osakkeilla ja Zyskowicz on onnistunut vähättelemään Hitleriä (vertaamalla tätä Putiniin) leimautumatta silti antisemitistiksi.
Kaikkia edellä mainittuja henkilöitä yhdistää siis (ehkä Sasia lukuunottamatta) mielenkiintoinen sisäinen jännite. Kokoomuksen johdossa on myös muita ambivalentteja persoonia: pääministeri Alexander Stubb, joka hahmottelee Suomi-brändiä ja yhteiskuntasopimusta, mutta kritisoi konsensusta, ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen, joka ei halua suojella soita vaan soisi kaikkien tekevän tässä asiassa mieluiten oman mielensä mukaan. Ja vielä presidentti, joka paistattelee runoilija-kirjamessumoguli puolisona kulttuuri-imagon paisteessa, vaikka onkin sivistysporvarin vastakohta ehdotettuaan kirjaston muuttamista maksulliseksi.
Kimmo Sasi vaikuttaa kaikkein perinteisimmältä lahtarityypiltä tässä seurassa. Hänessä on touhukkaammassa muodossa samaa uskottavuutta, kuin Iiro Viinasessa. Viinasesta näki, että hän nautti joka solullaan voidessaan ilmoittaa köyhimpien kansalaisten etuuksiin ja palveluihin kohdistuvista leikkauksista. Toki hän toisteli jatkuvasti, "ettei ole muuta vaihtoehtoa" ja "meillä ei ole varaa", mutta nämä olivat enemmänkin tarkoitettuja sisäpiirin vitseiksi ja näytteeksi Iiron timanttisesta pokerinaamasta. Viinasen kirkkain saavutus, köyhälistön kurittamisen ja edelleen tuntuvan palvelujen romuttamisen ohella, oli hassata syvimmän laman aikana (Esko Ahon ja Elisabeth Rehnin kumppanina) miljardeja Hornet-hävittäjiin.
Kenties tulevaisuus kokoomuksessa onkin Kimmo Sasin. Rahvaalle tarjoillaan edelleen samaa myrkkyä kuin aikaisemminkin, mutta näennäismyötätuntoisen kiemurtelijan asemesta lusikan varteen haetaan rehellisen sadistista verenimijää. Ehkä hegemonisessa asemassa olevaan kapitalistiseen maailmankuvaan sisältyy Suomessa erityinen paikallinen vivahde, uskomus kärsimyksen autuaaksi tekevästä voimasta. Kenties selitys tähän erikoisuuteen löytyy historiastamme. Kävisikö selitykseksi se tosiseikka, että raaka ja häikäilemätön lahtari murhasi suurimman osan työväenliikkeen parhaista voimista sekä tapatti ja vammautti seuraavaa sukupolvea kahdessa sodassa. Ja että kansallisen sovinnon vakuudeksi oli lasten oltava valmiit antamaan henkensä vanhempiensa murhaajien edestä. Unohduksen ansiosta tähän kärsimykseen ei kuitenkaan liity löyhkä, puute eikä parku vaan puhdas, suorastaan runebergilainen, sankaruus. Kuinka totaalinen tällainen unohdus voi olla? Missä määrin väkivaltaisuutemme on sen oire?
Nyt korvapuustit ovat kuivuneet ja laiha kahvi väljähtynyt. Kun korva ja haravointi ei enää galluppien mukaan maistu tavalliselle ei herrasväkikään välitä enää kyntää sohjoa. On palattu normaaliin päiväjärjestykseen kun sumutus on menettänyt tehonsa. Kansa, jonka mielipidettä vielä äskettäin hehkuttiin, onkin taas vain typerää vaalikarjaa, jonka päätettäväksi ei voi antaa mitään oikeasti tärkeää asiaa, kuten Nato-jäsenyyttä.
Kokoomuksen uusrehellisen linjan esittää kvartetti, jonka muodostavat Pertti Salolainen: kottaraisten tiirailija ja luonnonystävä, joka "pelastaa" maailman ekokatastrofilta rakentamalla lisää ydinvoimaa; Ilkka Kanerva: jolla on Suomen vetrein tekstiviestisormi ja kolmanneksi mörein ääni heti Jyrki Kataisen ja Vesa Keskisen jälkeen; Kimmo Sasi & Ben Zyskowicz, (a.k.a. Tiku ja Taku) herkeämättä länsimaisen älyvapauden ja reaalidemokratian puolesta taisteleva kaksikko. Sasi on mm. rahastanut aseteollisuuden osakkeilla ja Zyskowicz on onnistunut vähättelemään Hitleriä (vertaamalla tätä Putiniin) leimautumatta silti antisemitistiksi.
Kaikkia edellä mainittuja henkilöitä yhdistää siis (ehkä Sasia lukuunottamatta) mielenkiintoinen sisäinen jännite. Kokoomuksen johdossa on myös muita ambivalentteja persoonia: pääministeri Alexander Stubb, joka hahmottelee Suomi-brändiä ja yhteiskuntasopimusta, mutta kritisoi konsensusta, ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen, joka ei halua suojella soita vaan soisi kaikkien tekevän tässä asiassa mieluiten oman mielensä mukaan. Ja vielä presidentti, joka paistattelee runoilija-kirjamessumoguli puolisona kulttuuri-imagon paisteessa, vaikka onkin sivistysporvarin vastakohta ehdotettuaan kirjaston muuttamista maksulliseksi.
Kimmo Sasi vaikuttaa kaikkein perinteisimmältä lahtarityypiltä tässä seurassa. Hänessä on touhukkaammassa muodossa samaa uskottavuutta, kuin Iiro Viinasessa. Viinasesta näki, että hän nautti joka solullaan voidessaan ilmoittaa köyhimpien kansalaisten etuuksiin ja palveluihin kohdistuvista leikkauksista. Toki hän toisteli jatkuvasti, "ettei ole muuta vaihtoehtoa" ja "meillä ei ole varaa", mutta nämä olivat enemmänkin tarkoitettuja sisäpiirin vitseiksi ja näytteeksi Iiron timanttisesta pokerinaamasta. Viinasen kirkkain saavutus, köyhälistön kurittamisen ja edelleen tuntuvan palvelujen romuttamisen ohella, oli hassata syvimmän laman aikana (Esko Ahon ja Elisabeth Rehnin kumppanina) miljardeja Hornet-hävittäjiin.
Kenties tulevaisuus kokoomuksessa onkin Kimmo Sasin. Rahvaalle tarjoillaan edelleen samaa myrkkyä kuin aikaisemminkin, mutta näennäismyötätuntoisen kiemurtelijan asemesta lusikan varteen haetaan rehellisen sadistista verenimijää. Ehkä hegemonisessa asemassa olevaan kapitalistiseen maailmankuvaan sisältyy Suomessa erityinen paikallinen vivahde, uskomus kärsimyksen autuaaksi tekevästä voimasta. Kenties selitys tähän erikoisuuteen löytyy historiastamme. Kävisikö selitykseksi se tosiseikka, että raaka ja häikäilemätön lahtari murhasi suurimman osan työväenliikkeen parhaista voimista sekä tapatti ja vammautti seuraavaa sukupolvea kahdessa sodassa. Ja että kansallisen sovinnon vakuudeksi oli lasten oltava valmiit antamaan henkensä vanhempiensa murhaajien edestä. Unohduksen ansiosta tähän kärsimykseen ei kuitenkaan liity löyhkä, puute eikä parku vaan puhdas, suorastaan runebergilainen, sankaruus. Kuinka totaalinen tällainen unohdus voi olla? Missä määrin väkivaltaisuutemme on sen oire?
keskiviikko 10. joulukuuta 2014
USA:n senaatin kidutusraportti on PR-teatteria
Yhdysvaltain senaatin raportti kidutuksesta julkaistiin kovalla tohinalla, vaikka siinä ei kerrotakaan mitään, mitä emme jo ennestään tietäisi. Päin vastoin. Mainitsemiensa tekojen karmeudesta huolimatta raportti on varsin säästäväinen totuuden suhteen. Kaikki viittaa siihen, että kyse on klassisesta yrityksestä minimoida vahingot. Raportin julkaisun yhteydessä on väitetty, että Obaman hallinto olisi lopettanut kidutuksen. Tämäkään väite ei pidä paikkaansa.
Mihinkään toimenpiteisiin kiduttajien laittamiseksi syytteeseen Yhdysvaltojen oikeusministeriö ei aio ryhtyä, vaikka esimerkiksi ihmisoikeusjärjestöt ovat tätä vaatineet. Yksi syy lienee siinä, että maan johto haluaa pitää kiinni raportin väitteestä, jonka mukaan kuulusteluissa käytettiin kovempia otteita, kuin mihin Oikeusministeriö, Valkoinen talo ja CIA:n johto oli antanut luvan. Jos kiduttajat joutuisivat vastaamaan teoistaan oikeudessa olisi luultavaa, että heidän puolustuksensa nostaisi esiin seikkoja, jotka kyseenalaistaisivat tämän väitteen. On niin ikään mahdollista, että kidutus paljastuisi raportissa mainittua laajamittaisemmaksi, tuhoisammaksi (joissakin lähteissä on esitetty tietoja että vähintää reilut 20 vankia olisi kidutettu hengiltä) ja edelleen jatkuvaksi.
Joidenkin mielestä hyvä argumentti kidutuksen käyttämistä vastaan on siinä, että sen tuottama informaatio on epäluotettavaa. Mielestäni tämän argumentin käyttö ohjaa keskustelua väärään suuntaan ainakin mikäli sen käyttäjän tosiasiallisena tarkoituksena on vastustaa kidutuksen käyttöä. On eettisesti hyvin kyseenalaista esittää tällainen rikos virheenä. Se arkipäiväistää teon ja vie huomion sen pahuudesta, mikä kuitenkin on asiassa olennaista.
Ei myöskään ole luultavaa, että kidutuksen tavoitteena on ollut saada pätevää informaatiota. On hyvinkin mahdollista, että on haluttu saada kuulusteltavat sanomaan sellaista, mitä kuulustelija haluaa kuulla. Esimerkiksi kuulusteltavan vakuutus, että Saddamin hallussa on joukkotuhoaseita olisi antanut lisämateriaalia Colin Powellin valheille YK:ssa ennen Irakin sotaa. Vastaavanlaisen sotatoimia oikeuttavan informaation tarve on jatkuva. Niiden totuusarvo on yhdentekevä, sillä jälkikäteen virheellisellä informaatiolla toimintaansa perusteleva voi aina sanoa toimineensa hyvässä uskossa.
On myös harhaanjohtavaa väittää, että kidutuksen ainoana tarkoituksena on informaation saaminen. Kyse voi olla rankaisemisesta ja pelottelusta, pyrkimyksestä murtaa joko kuulusteltavan moraalinen selkäranka tai pelotella muita kidutettavaksi joutumisella. Osama bin Ladenin kohtelu on hyvä esimerkki siitä etteivät amerikkalaiset tosiasiassa ole kovinkaan kiinnostuneita tiedon hankkimisesta. Kun he oman versionsa mukaan löysivät Osaman lopulta, kovan tiedustelu-urakan jälkeen, he eivät olleet lainkaan kiinnostuneita kuulustelemaan häntä.
Virallisen version mukaan Osama oli tapettava heti, ettei hänen vangitsemisensa olisi aiheuttanut kaappauksia hänen vapauttamisekseen. Selitys ei kuulosta lainkaan uskottavalta. Yhtä hyvin olisi voinut väittää, että hänen tappamisensa olisi omiaan provosoimaan kostotoimenpiteitä. Ja aivan yleisesti tuntuu erittäin hämmästyttävältä, että Yhdysvallat, joka kaikissa käänteissä jaksaa muistuttaa ettei anna terroristien pelotella itseään poikkeaisi linjastaan tässä yhdessä ainoassa tapauksessa.
Kaikki viittaa siihen, että senaatin kidutusraportti jää vain suuren luokan PR-sirkukseksi. Kuinka muuten voisikaan olla, sillä Obama ei halua asettaa esimerkiksi George W. Bushia, Dick Chaneya tai Donald Rumsfeldtiä syytteeseen. Vaikka maailman valtamediat tekisivätkin kaikkensa Obaman auttamiseksi muuttuisi kidutuksen rehellinen ja perusteellinen selvittäminen helposti farssiksi, kun syytettyjen penkille marssitettaisiin vain kuulustelijoita vaikka käskyn antajat ovat kaikkien tiedossa.
Kaikkien tiedossa on ollut vuosikaudet, että esimerkiksi Donald Rumsfeldt on kirjallisesti hyväksynyt asian.
Obama ei välitä sanoa asioita liian suoraan liittolaisilleen ja näiden kansalaisille. Yhdysvallat kiduttaa hänen kaudellaan aivan entiseen malliin, he aikovat tehdä sitä jatkossakin aina halutessaan, eikä kenelläkään ole siihen nokan koputtamista. Kenties globaalin suurvallan rikoksille ei ole paljoa tehtävissä, mutta mikään ei estäisi asettamasta syytteeseen heidän johtajiaankaan. Vaikka näitä ei ikinä oikeuteen saataisikaan olisi asialle edes yritetty tehdä jotain. Ja on täysin selvää ettei kukaan kidutuksen aidosti tuomitseva poliitikko voi olla viemässä Suomea läheisempään yhteistyöhön Naton kanssa. Täysjäsenyydestä puhumattakaan.
Mihinkään toimenpiteisiin kiduttajien laittamiseksi syytteeseen Yhdysvaltojen oikeusministeriö ei aio ryhtyä, vaikka esimerkiksi ihmisoikeusjärjestöt ovat tätä vaatineet. Yksi syy lienee siinä, että maan johto haluaa pitää kiinni raportin väitteestä, jonka mukaan kuulusteluissa käytettiin kovempia otteita, kuin mihin Oikeusministeriö, Valkoinen talo ja CIA:n johto oli antanut luvan. Jos kiduttajat joutuisivat vastaamaan teoistaan oikeudessa olisi luultavaa, että heidän puolustuksensa nostaisi esiin seikkoja, jotka kyseenalaistaisivat tämän väitteen. On niin ikään mahdollista, että kidutus paljastuisi raportissa mainittua laajamittaisemmaksi, tuhoisammaksi (joissakin lähteissä on esitetty tietoja että vähintää reilut 20 vankia olisi kidutettu hengiltä) ja edelleen jatkuvaksi.
Joidenkin mielestä hyvä argumentti kidutuksen käyttämistä vastaan on siinä, että sen tuottama informaatio on epäluotettavaa. Mielestäni tämän argumentin käyttö ohjaa keskustelua väärään suuntaan ainakin mikäli sen käyttäjän tosiasiallisena tarkoituksena on vastustaa kidutuksen käyttöä. On eettisesti hyvin kyseenalaista esittää tällainen rikos virheenä. Se arkipäiväistää teon ja vie huomion sen pahuudesta, mikä kuitenkin on asiassa olennaista.
Ei myöskään ole luultavaa, että kidutuksen tavoitteena on ollut saada pätevää informaatiota. On hyvinkin mahdollista, että on haluttu saada kuulusteltavat sanomaan sellaista, mitä kuulustelija haluaa kuulla. Esimerkiksi kuulusteltavan vakuutus, että Saddamin hallussa on joukkotuhoaseita olisi antanut lisämateriaalia Colin Powellin valheille YK:ssa ennen Irakin sotaa. Vastaavanlaisen sotatoimia oikeuttavan informaation tarve on jatkuva. Niiden totuusarvo on yhdentekevä, sillä jälkikäteen virheellisellä informaatiolla toimintaansa perusteleva voi aina sanoa toimineensa hyvässä uskossa.
On myös harhaanjohtavaa väittää, että kidutuksen ainoana tarkoituksena on informaation saaminen. Kyse voi olla rankaisemisesta ja pelottelusta, pyrkimyksestä murtaa joko kuulusteltavan moraalinen selkäranka tai pelotella muita kidutettavaksi joutumisella. Osama bin Ladenin kohtelu on hyvä esimerkki siitä etteivät amerikkalaiset tosiasiassa ole kovinkaan kiinnostuneita tiedon hankkimisesta. Kun he oman versionsa mukaan löysivät Osaman lopulta, kovan tiedustelu-urakan jälkeen, he eivät olleet lainkaan kiinnostuneita kuulustelemaan häntä.
Virallisen version mukaan Osama oli tapettava heti, ettei hänen vangitsemisensa olisi aiheuttanut kaappauksia hänen vapauttamisekseen. Selitys ei kuulosta lainkaan uskottavalta. Yhtä hyvin olisi voinut väittää, että hänen tappamisensa olisi omiaan provosoimaan kostotoimenpiteitä. Ja aivan yleisesti tuntuu erittäin hämmästyttävältä, että Yhdysvallat, joka kaikissa käänteissä jaksaa muistuttaa ettei anna terroristien pelotella itseään poikkeaisi linjastaan tässä yhdessä ainoassa tapauksessa.
Kaikki viittaa siihen, että senaatin kidutusraportti jää vain suuren luokan PR-sirkukseksi. Kuinka muuten voisikaan olla, sillä Obama ei halua asettaa esimerkiksi George W. Bushia, Dick Chaneya tai Donald Rumsfeldtiä syytteeseen. Vaikka maailman valtamediat tekisivätkin kaikkensa Obaman auttamiseksi muuttuisi kidutuksen rehellinen ja perusteellinen selvittäminen helposti farssiksi, kun syytettyjen penkille marssitettaisiin vain kuulustelijoita vaikka käskyn antajat ovat kaikkien tiedossa.
Kaikkien tiedossa on ollut vuosikaudet, että esimerkiksi Donald Rumsfeldt on kirjallisesti hyväksynyt asian.
Obama ei välitä sanoa asioita liian suoraan liittolaisilleen ja näiden kansalaisille. Yhdysvallat kiduttaa hänen kaudellaan aivan entiseen malliin, he aikovat tehdä sitä jatkossakin aina halutessaan, eikä kenelläkään ole siihen nokan koputtamista. Kenties globaalin suurvallan rikoksille ei ole paljoa tehtävissä, mutta mikään ei estäisi asettamasta syytteeseen heidän johtajiaankaan. Vaikka näitä ei ikinä oikeuteen saataisikaan olisi asialle edes yritetty tehdä jotain. Ja on täysin selvää ettei kukaan kidutuksen aidosti tuomitseva poliitikko voi olla viemässä Suomea läheisempään yhteistyöhön Naton kanssa. Täysjäsenyydestä puhumattakaan.
Tilaa:
Kommentit (Atom)