YLE:n Washingtonin kirjeenvaihtaja Pirkko Pöntinen kertoo pohjoismaiden pääministerien ja Suomen tasavallan presidentin arvojen olevan yhteneviä Yhdysvaltain presidentin ajattelun kanssa. Kommentti sisältyy Pöntisen raporttiin presidentti Niinistön tänään tapahtuvasta vierailusta valkoiseen taloon ja kaikessa näennäisessä arkisuudessaan puhuu tylyä kieltä sekä YLE:n että poliittisen johtomme moraalisesta konkurssista.
Koska toimittaja Pöntisen kommentti nähdäkseni pitää poliittisen johtomme ajattelun kuvauksena paikkansa siitä on luettavissa, ettei Obaman (edeltäjiensä tapaan) itselleen varaamaa oikeutta tappaa kaikkien kuviteltavissa olevien kansainvälisten sopimusten vastaisesti kenet tahansa missä tahansa pidetä millään muotoa tuomittavana. Tai sitten sitä pidetään niin mitättömänä yksityiskohtana, ettei sen katsota kertovan sen paremmin isännän kuin vieraiden arvoista.
Tässä olemme ilmeisesti taas Noam Chomskyn esiin nostaman merkittävien ja merkityksettömien uhrien käsitteiden äärellä. Joskus tappaminen on rikos, toisinaan sillä taas on niin vähän väliä, että mokoman asian esiin nostaminen kertoo vain puhujan puutteellisista käytöstavoista tai pikkumaisesta luonteesta. Näin tuntuu ajattelevan toimittaja Pöntinen lausuessaan kommenttinsa.
Lähestyviin Yhdysvaltain presidentin vaaleihin liittyen samanlainen sanojen perusteella tapahtuva arvottaminen jatkuu. Hillary Clintonia pidetään maltillisena kandidaattina mielipuoleksi luokitellun Donald Trumpin rinnalla (jonka kommentit ilmastonmuutoksen kuvitteellisuudesta on vain yksi monista hyvistä perusteista ajatella hänestä näin). Ruotsin pääministeri Stefan Löfven edustaa tätä kantaa TV4:lle antamassaan haastattelussa. Hän liputtaa avoimesti Clintonin puolesta ja sanoo yllättävän suoraan pelkäävänsä Trumpin valintaa Yhdysvaltain presidentiksi.
On aivan päivän selvää, että Hillary Clintonin oletettu maltillisuus on vain silmänlumetta. Kuten veteraanijournalisti Robert Parry toteaa taannoisessa kirjoituksessaanhttps://consortiumnews.com/2016/05/11/neocons-and-neolibs-how-dead-ideas-kill/, että Clinton on sekä uusliberaali vapaakauppasopimusten kannattaja, että uuskonservatiivi, joka aktiivisesti pyrkii viemään demokratiaa (mikä on aggressiivisten, Yhdysvaltain masinoimien vallankaappausten ja sisällissotien yksi sievistelevä nimitys). Clinton kannatti, tai oli mukana aktiivisena toimijana, esimerkiksi interventioissa Irakiin, Libyaan, Syyriaan ja Ukrainaan.
Jos "maltillinen" Hillary Clinton valitaan seuraavaksi Yhdysvaltain presidentiksi voidaan luottaa siihen että Yhdysvaltain sotilasoperaatiot ja alemman tason aggressiot maailmalla jatkuvat vähintää entiseen malliin. Tähän panee toivonsa myös johtava uuskonservatiivinen intellektuelli Robert Kagan, joka on ilmoittanut kannattavansa Clintonia.
Tietenkään Donald Trump ei millään muotoa ole ihanteellinen henkilö Yhdysvatain presidentiksi, mutta muun maailman kannalta hän voisi olla vähemmän verinen vaihtoehto, mikäli pitäisi kiinni isolationistisista painotuksistaan ja vähentäisi aseellista sekaantumista muiden maiden asioihin pyrkien samalla, ilmoituksensa mukaisesti, yhteistyöhön Kiinan ja Venäjän kanssa. Tämän skenaarion toteutuessa, pakko joutua kuuntelemaan hänen ajoittain älyvapaita puheitaan olisi mitätön hinta säästyneistä ihmishengistä. On aivan ilmeistä, että oma eliittimme ei jaa tätä käsitystä.
Jos Clintonia ei valita presidentiksi, ei muu maailma vielä voi huokaista helpotuksesta. Mikäli Trump pitää kiinni ulkopoliittisista linjauksistaan hän elää vaarallisesti. Aseteollisuuden, Wall Sreetin ja tiedustelupiirien yhteenliittymä ei tule sormi suussa katsomaan etujensa polkemista. Presidentti joko mukautuu näiden etujen palvelijaksi tai sitten vaihdetaan presidenttiä.
Jäljellä on tietysti vielä se vaihtoehto, että Bernie Sanders osallistuu vaaleihin riippumattomana kandidaattina tai että republikaanisen puolueen taustavaikuttajat pystyvät junailemaan Trumpin ulos. Tämä kuitenkin vaikuttaa tässä vaiheessa epätodennäköiseltä, koska riski hävitä riippumattomalle kandidaatille (johon vaihtoehtoon Trump saattaisi tarttua jos hänet sivuutettaisiin) olisi sekä äärimmäisen noloa republikaaniselle puolueelle että seurauksiltaan arvaamatonta koko poliittiselle instituutiolle. Tuloksesta voisi tulla parhaimmillaan vaikeammin kontrolloitava tai ainakin rahoittajat joutuisivat lahjomaan useampia ehdokkaita.
Teoriassa on siis mahdollista, että Yhdysvaltain presindentin vaaleissa nähtäisiin normaalin kahden sijasta 3-4 ehdokasta, joita media ei voisi totaalisesti sivuuttaa. Ehdokkaita lienee nytkin useita, mutta USA:n reaalidemokratiaan olennaisesti kuuluvan lähes täydellisen uutispimennon johdosta emme ole selvillä edes heidän määrästään. Se ei ole mikään salaisuus, mutta sen selvittäminen edellyttäisi erityistä aktiivisuutta.
Yhdysvaltain presidenttejä ja politiikkaa yleisemminkin arvioitaessa on, jälleen kerran, syytä kysyä ratkaisemmeko kantamme tekojen vai puheiden perusteella. Filosofi Esa Saarisen laulun sanoin "tyyli on tietty tärkee...", mutta eikö menetettyjen ihmishenkien määrän pitäisi kuitenkin olla vielä tärkeämpi kriteeri?
