Fidel Castron kuolema on ilon päivä imperialistisille ja kapitalistisille verenimijöille, sekä heidän liberaaleille hännystelijöilleen aina näennäisvasemmistoa myöten. Koska Fidel Castro oli loppuun asti horjumaton vallankumouksellinen kirjoitettaessa hänen kunniakseen on samalla asiallista kritisoida nykyisiä taantumuksen voimia. Siksi seuraavassa puhutaan paljon sellaisista rikkurisieluista jotka muuten eivät ansaitsisi tulla mainituiksi samassa kirjoituksessa Castron kaltaisen kunnon ihmisen kanssa.
Etunenässä palvelualttiuttaan imperialisteille kiiruhti osoittamaan Amnesty, joka kuvaa Ylen mukaan "Castron perintöä pimeäksi ja arvioi perusoikeuksia rikotun räikeästi." Lausunto osoittaa selvästi ettei Amnesty pidä ravintoa, koulutusta tai terveydenhoitoa perusoikeuksina. Voi tietysti kysyä kuinka ihmiset voisivat toteuttaa "Amnestyn perusoikeuksia", mikäli ei ensin turvata heidän elämänsä materiaalista perustaa johon YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa myös ravinto, koulutus, terveydenhoito ja suoja luetaan. Tämän käsittäminen ei edellytä edes marxilaisen maailmankatsomuksen omaksumista, amerikkalainen humanistinen psykologi Abraham Maslow esittää saman asian tarpeiden hierarkiassaan.
Amnesty, muu ihmisoikeusbisnes ja näennäisvasemmisto ovat niin kerkeästi työntämässä kieltään kapitalistin ahteriin ettei yleensä välitä moisella rahoittajilleen kiusallisella detaljilla itseään vaivata. Jos he vastoin tapojaan viitsivät kiinnittää huomiota tähän vulgaarina pitämäänsä materiaaliseen kritiikkiin, vakiovastausten mukaan "mikään ei estä huolehtimasta kaikista oikeuksista" tai "oikeudet eivät ole toistensa vaihtoehtoja". Näennäisestä nokkeluudestaan huolimatta vastaväitteet eivät ole päteviä.
Otetaanpa esimerkiksi terveydenhuolto. Kuubassa kaikki ovat oikeutettuja ja saavat ilmaista ja laadukasta terveydenhoitoa. Sama ei päde Yhdysvalloissa, jonka lapsikuolleisuus ja elinajanodote ovat Kuubaa heikommat, vaikka bruttokansantuote henkeä kohden on noin kymmenkertainen. Yhdysvalloissa hmisiä kuolee parannettavissa oleviin tauteihin ja "hoitaa" esimerkiksi syöpää uskomuskuureilla, koska ilman vakuutusta tehokkaisiin hoitoihin ei ole varaa.
Vertailu Yhdysvaltoihin on relevantti siksi, että Kuuban hallituksen luopuessa poikkeustoimista se olisi tuleva kehityssuunta. Kuuba muuttuisi puolisiirtomaaksi eikä ole mitään syytä olettaa sellaisen politiikan onnistuvan mikä ei onnistuisi uudessa de facto emämaassa. Sama kehitys nähtiin aikoinaan Neuvostoliiton romahduksen jälkeisessä "taloudellisessa shokkiterapiassa" ja yksityistämishurmiossa. Venäläisten eliniänodote romahti ja miljoonia ihmisiä enemmän kuoli verrattuna Neuvostoliiton aikaan.
On siis perusteltua väittää, että Kuuban hallituksen toimet (joita Amnesty nimittää Castron pimeäksi perinnöksi) Yhdysvaltain aggression torjumiseksi ovat vallankumousten saavutusten (esim. koulutus, terveydenhoito, asuminen, ravinto) suojelemista. Amnestyn, näennäisvasemmiston ja muiden suurpääoman palvelijoiden mielestä poikkeustoimet liittyvät ideologiaan, mutta rehellinen tarkastelu (joka on toki em. tahoille ylivoimaista) paljastaisi tämänkin käsityksen erheellisyyden.
Katsotaanpa vaikka demokratiaksi tituleerattua isänmaatamme, jota hallitsivat viime sotien aikana porvarit. Radikaalit vasemmistolaiset laitettiin vankilaan ja samoin meneteltiin myös Ruotsissa, joka ei ollut edes sodassa. Yhdysvalloissa tuhansia etnisiä japanilaisia suljettiin keskitysleireihin, vaikka maan oma alue ei ollut uhattuna. Tähän on syytä huomauttaa ettei Kuubassa ole tällä hetkellä mielipidevankeja. Mutta kovin suurta mielikuvitusta ei vaadita kuvittelemaan kuinka tilanne esimerkiksi Suomessa muuttuisi, jos Venäjä toimisi puoliksikaan niin aggressiivisesti kuin Yhdysvallat Kuuban suhteen.
Näennäisvasemmistolla ja liberaaleilla ilveilijöillä ei ole mitään huomautettavaa Obaman ja hänen edeltäjiensä perinnön pimeydestä, vaikka miljoonat viattomat ovat saaneet kärsiä nahoissaan heidän hyökkäysodistaan. Entä missä ovat niiden perusoikeudet jotka USA tappaa lennokeillaan. Ei tuhlaa liberaali teeskentelijä nokkeluuksiaan rule of law`lla rehentelevään Obamaan, joka samaan hengenvetoon murhaa lennokillaan viattomia (innocent ´til proven guilty) ihmisiä.
Valtavirtamedian tapaa käsitellä Kuuban tilannetta on kärsimys katsella ja kuunnella. Keskitytään pääasiassa siihen kuinka kourallinen ulkomaiden rahoittamia "toisinajattelijoita" kärsii "diktatuurissa". Tosiasiassa he voivat aika mukavasti. "Diktatuuri" tarjoaa heille ilmaisen terveydenhoidon ja muut kaikille kuuluvat palvelut. Heidän ulkomaiset rahoittajansa antavat heille stipendejä, palkintoja, apurahoja ja kirjoituspalkkioita, jotka vastaavat keskiverto kuubalaisten kymmenien tai jopa satojen vuosien tuloja.
"Toisinajattelijat" ovat omaksuneet kiitettävästi porvarillisen totuuskäsityksen: rehellisyys ei ole tärkeää, jos vain stoori on hyvä. He esimerkiksi valittavat siitä ettei heillä ole ilmaisunvapautta unohtaen samalla autuaasti sen tosiseikan, että kuinka he voisivat julkisesti valittaa tästä jos heillä ei olisi ilmaisunvapautta. Suuresti ulkomailla ylistetty ja palkittu oppositioblogisti Yoani Sanchez esimerkiksi voi sujuvasti kirjoittaa peräkkäisinä päivinä siitä kuinka hän ei tiedä kuinka saisi hankintuksi nälkäiselle lapselleen ruokaa (mikä on tietysti Fidel &Co:n vika) ja arvosteluja Havannan parhaiden ravintoloiden tarjonnasta.
Yoani Sanchezin lapsen nälkä ei johdu ruokapulasta, sillä Kuubassa ei kansainvälisten järjestöjen mukaan kärsitä aliravitsemuksesta. Se ei myöskään johdu rahapulasta, sillä Sanchez on dollareita erilaisten palkkioiden ja palkintojen muodossa niin suuri läjä, ettei suurin osa kuubalaisista koko elämänsä aikana ansaitse moista määrää. Hänelle jää neljä vaihtoehtoa: hakea ja saada apua viranomaisilta, pyytää apua naapureilta, ostaa ruokaa tavallisesta kaupasta tai käyttää dollareitaan jossain turistikohteessa.
"Toisinajattelija" Sanchezin lapsi on siis nälkäinen joko äitinsä häkellyttävän uusavuttomuuden tai ankaran laiskuuden vuoksi. Laiskuus ei tulle kyseeseen. koska hän jaksaa raportoida järkyttävästä asiaintilasta blogissaan. Jäljelle jää vain uusavuttomuus. Vai olisiko selitys sittenkin porvarillisessa totuuskäsityksessä? Ei Sanchez suinkaan valehtele. Hän on vain joustava, kirjoittaa muunneltua totuutta.
Yleensä kuolleista pyritään sanomaan jotain myönteistä ja jotkut sivistyneimmistä porvareistakin näyttävät tähän pystyvän. Näennäisvasemmistolta, ihmisoikeusteollisuudelta ym liberaalilta roskasakilta ei edes tätä tule odottaa. He ovat liian tohkeissaan voidakseen hillitä itseään edes normaalin korrektin käytöksen vuoksi. Heille Fidel Castron kuoleman käsitteleminen mediassa on liian hyvä tilaisuus hukattavaksi. Vainajaa ja tämän saavutuksia on parjattava pää märkänä oman vaarattomuuden ja palvelualttiuden demonstroimiseksi suurpääomalle.
Tällaisella hetkellä käsittää hyvin kuinka kaukana nämä vasemmistolaisiksi itseään tituleeravat pääoman perskärpäset ovat todellisista vallankumouksellisista. Kun rotusorron aikainen Etelä-Afrikan armeija hyökkäsi Angolaan Kuuban lähettämät sotilasosastot torjuivat hyökkäyksen ja Nelson Mandelan käsityksen mukaan olivat jouduttamassa apartheid-hallinnon romahdusta. Tätä imperialistien asiolla juokseville nykyajan näennäisvasemmistolaisille täysin vierasta aktiviteettiä nimitetään kansainväliseksi solidaarisuudeksi. Sittemmin kuubalainen solidaarisuus on saanut rauhanomaisempia muotoja esimerkiksi terveydenhoidon muodossa. Esim. Haitissa heidän panoksensa oli yksinään suurempi kuin johtavien länsimaiden.
Suuri vallankumouksellinen on poistunut joukostamme, mutta hänen tekonsa ja maineensa elävät. Hänen käytännöllinen solidaarisuutensa muistetaan monissa kehitysmaissa ja kymmenet tuhannet kuubalaiset lääkärit sekä muut terveydenhuollon ammattilaiset toteuttavat sitä edelleenkin joka päivä ympäri maailmaa. Fideliä ja hänen perintöään kritisoidaan vetoamalla oikeuksiin, mutta mitä kouriintuntuvaa nämä hurskastelijat itse ovat tehneet maailman köyhien oikeuksien toteutumisen puolesta? Perustellusti voi kysyä ovatko he edes kiinnostuneita kaikkien oikeuksien toteutumisesta.
Yleensä hurskastelu laimenee kun radikaali vasemmistolainen tai muuten Washingtonille niskoitteleva hallinto on saatu nurin. Amnesty osoittaa tämän käytännössä mm. siten että väkivaltaiseen hallituksen vastaiseen mellakointiin osallistuneet Venezuelan oikeisto-opposition johtajat ovat järjestön tukemia poliittisia vankeja, mutta esim. USA:ssa kidutettavana istuva sotarikoksia paljastanut aktivisti Chelsea Manning ei ole. Moni asia viittaa siihen että ihmisoikeuksista puhuminen on vain tekosyy saattaa asiat uusliberalistisen globalisaation mukaiselle tolalle, joka vääjäämättä estää enemmistön perustavimpien oikeuksien toteutumisen.
