Pitää olla pitkä lusikka, jos aikoo syödä pirun pöydässä. Näin sanoo sananlasku. Nyt lusikkansa vartta ovat mittauttamassa kuubalaiset Raul Castron johdolla. Tietysti uudesta tilanteesta on kiistattomia hyötyjä kun kauppasaarto helpottaa. Se on vaikeuttanut esimerkiksi joidenkin lääketeollisuuden tarvitsemien raaka-aineiden ja elintarvikkeiden hankkimista. Saarto ei estä pelkästään kaupankäyntiä yhdysvaltalaisten kanssa vaan vaikeuttaa sitä myös muiden tahojen kanssa.
Kuuban ja Yhdysvaltojen suhteiden muutos tuli täytenä yllätyksenä. En osannut arvata tällaista käännettä, vaikka ihmetystä herättikin jo jokin aika takaperin Yhdysvaltain ulkoministerin, John Kerryn antama tunnustus Kuuban merkittävästä panoksesta Ebolan torjunnassa. Erityisen hämmästyttävää tämä oli siitä syystä, että suomalaisessakaan julkisuudessa Kuuban panosta johtavana valtiona maailman kriisien ja katastrofien lievittämisessä ei mainita lainkaan.
Kuubalaiset ovat nimenomaan erikoistuneet tarjoamaan lääketieteellistä apua välittömästi katastrofien jälkeen vallitsevissa vaikeissa olosuhteissa. Ebola-katastrofin ohella myös Haitin maanjäristys oli hyvä esimerkki Kuuban työstä. He ovat ensimmäisenä paikalla ja lähtevät viimeisenä ja toiminta on niin hyvin organisoitua etteivät he päädy itse auttajista autettaviksi joidenkin kokemattomampien kollegoiden tapaan.
Kuuba tarjosi apuaan jopa Yhdysvalloille Katrina katastrofin jälkeen. Presidentti Bush kuitenkin kieltäytyi avusta, joka olisi paikallista valmiutta parempana epäilemättä pelastanut ihmishenkiä New Orleansissa. Bush kuitenkin piti asukkaiden pelastamista tärkeämpänä lähettää kansalliskaarti ampumaan niitä, jotka vievät kaupoista elintarvikkeita nälkäänsä. Onhan yksityinen omistusoikeus toki moninverroin ihmishenkeä arvokkaampi.
Ensimmäinen konkreettinen seuraus maiden välisten suhteiden muutoksessa on ollut ns. Miamin viitosten vapauttaminen. Neljää näistä viidestä kuubalaisesta on pidetty vakoilusta syytettyinä vankilassa 16 vuotta (yksi heistä vapautettiin 2011). Heidät lähetettiin aikanaan soluttautumaan Miamiin paikallisiin terroristiryhmiin. Nämä terroristiryhmät ovat vastuussa esimerkiksi kuubalaisen matkustajakoneen räjäyttämisestä (78 uhria) ja sarjasta pommi-iskuja kuubalaisiin hotelleihin.
Suhteiden lämpiämisen yllättävyyttä lisää myös se, että Yhdysvallat on viime aikoihin asti pyrkinyt, huonolla menestyksellä, horjuttamaan Kuuban hallintoa. Se on esimerkiksi värvännyt nuorisoa latinalaisessa Amerikassa laittamaan pystyyn jonkinlaista värivallankumousta tai kevättä. Tällainen toiminta on kuitenkin vaikeampaa kuin muualla, koska kuubalaiset ovat erittäin hyvin koulutettuja, eivätkä niele yhtä kömpelöä propagandaa kuin muualla. Toisaalta monet ovat myös ylpeitä oman maansa poikkeuksellisista saavutuksista: rikkaiden maiden tasolla oleva terveydenhuolto (lapsikuolleisuus matalampi kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa) ja koulutus.
Monet Yhdysvaltain kampanjoista ovatkin saaneet nolon lopun. Heidän toisinajattelijoina esiintyviä agenttejaan ovat kuubalaiset poliisit saaneet suojella kansalaisten vihalta näiden mielenosoituksissa. Sitten kun nämä "toisinajattelijat" ovat kovan metelin myötä päässeet matkustamaan Espanjaan on kapitalistinen todellisuus osoittautunut joillekin niin kovaksi, että he ovat halunneet palata Kuubaan. Kenties kaikkein hupaisin propaganda pelleily on Bushin lupaus, että kuubalaiset saavat rokotuksia, jos kaatavat nykyisen hallintonsa. Bush-parka ei tiennyt, että Kuubassa oli jo tarjolla kattavampi rokotusohjelma kuin mitä hän oli tarjoamassa. Tämä herätti ymmärrettävästi hilpeyttä.
Kaikkein eniten kysymyksiä herättää Yhdysvaltain tiedustelupalvelujen rooli tulevaisuudessa. He ovat täydessä vauhdissa ympäri maailmaa, kuten esimerkiksi Venezuelassa, joka on Kuuban läheinen liittolainen. Entä mitä tapahtuu jos Obaman avaukseen erittäin kriittisesti suhtautuvat republikaanit pääsevät valtaan? Loppuvatko likaiset temput? Kuinka käy Kuuban saavutuksille koulutuksessa ja terveydenhuollossa?
torstai 18. joulukuuta 2014
Lahtarikvartetti esittää: Kuivuneet korvapuustit
Kokoomus ratsasti kaikkien aikojen menestykseen nerokkaan viestintätoimistonsa kampanjalla, joka uskotteli puolueen olevan kuulolla. Voi rahvasta ainakin olla kuuntelevinaan, eikä sen mielipiteiden tarvitse vaikuttaa harjoitettuun politiikkaan millään tavoin. Kampanjassa sisältö ei merkinnyt mitään tuotetun "taiteellisen vaikutelman" rinnalla.
Nyt korvapuustit ovat kuivuneet ja laiha kahvi väljähtynyt. Kun korva ja haravointi ei enää galluppien mukaan maistu tavalliselle ei herrasväkikään välitä enää kyntää sohjoa. On palattu normaaliin päiväjärjestykseen kun sumutus on menettänyt tehonsa. Kansa, jonka mielipidettä vielä äskettäin hehkuttiin, onkin taas vain typerää vaalikarjaa, jonka päätettäväksi ei voi antaa mitään oikeasti tärkeää asiaa, kuten Nato-jäsenyyttä.
Kokoomuksen uusrehellisen linjan esittää kvartetti, jonka muodostavat Pertti Salolainen: kottaraisten tiirailija ja luonnonystävä, joka "pelastaa" maailman ekokatastrofilta rakentamalla lisää ydinvoimaa; Ilkka Kanerva: jolla on Suomen vetrein tekstiviestisormi ja kolmanneksi mörein ääni heti Jyrki Kataisen ja Vesa Keskisen jälkeen; Kimmo Sasi & Ben Zyskowicz, (a.k.a. Tiku ja Taku) herkeämättä länsimaisen älyvapauden ja reaalidemokratian puolesta taisteleva kaksikko. Sasi on mm. rahastanut aseteollisuuden osakkeilla ja Zyskowicz on onnistunut vähättelemään Hitleriä (vertaamalla tätä Putiniin) leimautumatta silti antisemitistiksi.
Kaikkia edellä mainittuja henkilöitä yhdistää siis (ehkä Sasia lukuunottamatta) mielenkiintoinen sisäinen jännite. Kokoomuksen johdossa on myös muita ambivalentteja persoonia: pääministeri Alexander Stubb, joka hahmottelee Suomi-brändiä ja yhteiskuntasopimusta, mutta kritisoi konsensusta, ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen, joka ei halua suojella soita vaan soisi kaikkien tekevän tässä asiassa mieluiten oman mielensä mukaan. Ja vielä presidentti, joka paistattelee runoilija-kirjamessumoguli puolisona kulttuuri-imagon paisteessa, vaikka onkin sivistysporvarin vastakohta ehdotettuaan kirjaston muuttamista maksulliseksi.
Kimmo Sasi vaikuttaa kaikkein perinteisimmältä lahtarityypiltä tässä seurassa. Hänessä on touhukkaammassa muodossa samaa uskottavuutta, kuin Iiro Viinasessa. Viinasesta näki, että hän nautti joka solullaan voidessaan ilmoittaa köyhimpien kansalaisten etuuksiin ja palveluihin kohdistuvista leikkauksista. Toki hän toisteli jatkuvasti, "ettei ole muuta vaihtoehtoa" ja "meillä ei ole varaa", mutta nämä olivat enemmänkin tarkoitettuja sisäpiirin vitseiksi ja näytteeksi Iiron timanttisesta pokerinaamasta. Viinasen kirkkain saavutus, köyhälistön kurittamisen ja edelleen tuntuvan palvelujen romuttamisen ohella, oli hassata syvimmän laman aikana (Esko Ahon ja Elisabeth Rehnin kumppanina) miljardeja Hornet-hävittäjiin.
Kenties tulevaisuus kokoomuksessa onkin Kimmo Sasin. Rahvaalle tarjoillaan edelleen samaa myrkkyä kuin aikaisemminkin, mutta näennäismyötätuntoisen kiemurtelijan asemesta lusikan varteen haetaan rehellisen sadistista verenimijää. Ehkä hegemonisessa asemassa olevaan kapitalistiseen maailmankuvaan sisältyy Suomessa erityinen paikallinen vivahde, uskomus kärsimyksen autuaaksi tekevästä voimasta. Kenties selitys tähän erikoisuuteen löytyy historiastamme. Kävisikö selitykseksi se tosiseikka, että raaka ja häikäilemätön lahtari murhasi suurimman osan työväenliikkeen parhaista voimista sekä tapatti ja vammautti seuraavaa sukupolvea kahdessa sodassa. Ja että kansallisen sovinnon vakuudeksi oli lasten oltava valmiit antamaan henkensä vanhempiensa murhaajien edestä. Unohduksen ansiosta tähän kärsimykseen ei kuitenkaan liity löyhkä, puute eikä parku vaan puhdas, suorastaan runebergilainen, sankaruus. Kuinka totaalinen tällainen unohdus voi olla? Missä määrin väkivaltaisuutemme on sen oire?
Nyt korvapuustit ovat kuivuneet ja laiha kahvi väljähtynyt. Kun korva ja haravointi ei enää galluppien mukaan maistu tavalliselle ei herrasväkikään välitä enää kyntää sohjoa. On palattu normaaliin päiväjärjestykseen kun sumutus on menettänyt tehonsa. Kansa, jonka mielipidettä vielä äskettäin hehkuttiin, onkin taas vain typerää vaalikarjaa, jonka päätettäväksi ei voi antaa mitään oikeasti tärkeää asiaa, kuten Nato-jäsenyyttä.
Kokoomuksen uusrehellisen linjan esittää kvartetti, jonka muodostavat Pertti Salolainen: kottaraisten tiirailija ja luonnonystävä, joka "pelastaa" maailman ekokatastrofilta rakentamalla lisää ydinvoimaa; Ilkka Kanerva: jolla on Suomen vetrein tekstiviestisormi ja kolmanneksi mörein ääni heti Jyrki Kataisen ja Vesa Keskisen jälkeen; Kimmo Sasi & Ben Zyskowicz, (a.k.a. Tiku ja Taku) herkeämättä länsimaisen älyvapauden ja reaalidemokratian puolesta taisteleva kaksikko. Sasi on mm. rahastanut aseteollisuuden osakkeilla ja Zyskowicz on onnistunut vähättelemään Hitleriä (vertaamalla tätä Putiniin) leimautumatta silti antisemitistiksi.
Kaikkia edellä mainittuja henkilöitä yhdistää siis (ehkä Sasia lukuunottamatta) mielenkiintoinen sisäinen jännite. Kokoomuksen johdossa on myös muita ambivalentteja persoonia: pääministeri Alexander Stubb, joka hahmottelee Suomi-brändiä ja yhteiskuntasopimusta, mutta kritisoi konsensusta, ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen, joka ei halua suojella soita vaan soisi kaikkien tekevän tässä asiassa mieluiten oman mielensä mukaan. Ja vielä presidentti, joka paistattelee runoilija-kirjamessumoguli puolisona kulttuuri-imagon paisteessa, vaikka onkin sivistysporvarin vastakohta ehdotettuaan kirjaston muuttamista maksulliseksi.
Kimmo Sasi vaikuttaa kaikkein perinteisimmältä lahtarityypiltä tässä seurassa. Hänessä on touhukkaammassa muodossa samaa uskottavuutta, kuin Iiro Viinasessa. Viinasesta näki, että hän nautti joka solullaan voidessaan ilmoittaa köyhimpien kansalaisten etuuksiin ja palveluihin kohdistuvista leikkauksista. Toki hän toisteli jatkuvasti, "ettei ole muuta vaihtoehtoa" ja "meillä ei ole varaa", mutta nämä olivat enemmänkin tarkoitettuja sisäpiirin vitseiksi ja näytteeksi Iiron timanttisesta pokerinaamasta. Viinasen kirkkain saavutus, köyhälistön kurittamisen ja edelleen tuntuvan palvelujen romuttamisen ohella, oli hassata syvimmän laman aikana (Esko Ahon ja Elisabeth Rehnin kumppanina) miljardeja Hornet-hävittäjiin.
Kenties tulevaisuus kokoomuksessa onkin Kimmo Sasin. Rahvaalle tarjoillaan edelleen samaa myrkkyä kuin aikaisemminkin, mutta näennäismyötätuntoisen kiemurtelijan asemesta lusikan varteen haetaan rehellisen sadistista verenimijää. Ehkä hegemonisessa asemassa olevaan kapitalistiseen maailmankuvaan sisältyy Suomessa erityinen paikallinen vivahde, uskomus kärsimyksen autuaaksi tekevästä voimasta. Kenties selitys tähän erikoisuuteen löytyy historiastamme. Kävisikö selitykseksi se tosiseikka, että raaka ja häikäilemätön lahtari murhasi suurimman osan työväenliikkeen parhaista voimista sekä tapatti ja vammautti seuraavaa sukupolvea kahdessa sodassa. Ja että kansallisen sovinnon vakuudeksi oli lasten oltava valmiit antamaan henkensä vanhempiensa murhaajien edestä. Unohduksen ansiosta tähän kärsimykseen ei kuitenkaan liity löyhkä, puute eikä parku vaan puhdas, suorastaan runebergilainen, sankaruus. Kuinka totaalinen tällainen unohdus voi olla? Missä määrin väkivaltaisuutemme on sen oire?
keskiviikko 10. joulukuuta 2014
USA:n senaatin kidutusraportti on PR-teatteria
Yhdysvaltain senaatin raportti kidutuksesta julkaistiin kovalla tohinalla, vaikka siinä ei kerrotakaan mitään, mitä emme jo ennestään tietäisi. Päin vastoin. Mainitsemiensa tekojen karmeudesta huolimatta raportti on varsin säästäväinen totuuden suhteen. Kaikki viittaa siihen, että kyse on klassisesta yrityksestä minimoida vahingot. Raportin julkaisun yhteydessä on väitetty, että Obaman hallinto olisi lopettanut kidutuksen. Tämäkään väite ei pidä paikkaansa.
Mihinkään toimenpiteisiin kiduttajien laittamiseksi syytteeseen Yhdysvaltojen oikeusministeriö ei aio ryhtyä, vaikka esimerkiksi ihmisoikeusjärjestöt ovat tätä vaatineet. Yksi syy lienee siinä, että maan johto haluaa pitää kiinni raportin väitteestä, jonka mukaan kuulusteluissa käytettiin kovempia otteita, kuin mihin Oikeusministeriö, Valkoinen talo ja CIA:n johto oli antanut luvan. Jos kiduttajat joutuisivat vastaamaan teoistaan oikeudessa olisi luultavaa, että heidän puolustuksensa nostaisi esiin seikkoja, jotka kyseenalaistaisivat tämän väitteen. On niin ikään mahdollista, että kidutus paljastuisi raportissa mainittua laajamittaisemmaksi, tuhoisammaksi (joissakin lähteissä on esitetty tietoja että vähintää reilut 20 vankia olisi kidutettu hengiltä) ja edelleen jatkuvaksi.
Joidenkin mielestä hyvä argumentti kidutuksen käyttämistä vastaan on siinä, että sen tuottama informaatio on epäluotettavaa. Mielestäni tämän argumentin käyttö ohjaa keskustelua väärään suuntaan ainakin mikäli sen käyttäjän tosiasiallisena tarkoituksena on vastustaa kidutuksen käyttöä. On eettisesti hyvin kyseenalaista esittää tällainen rikos virheenä. Se arkipäiväistää teon ja vie huomion sen pahuudesta, mikä kuitenkin on asiassa olennaista.
Ei myöskään ole luultavaa, että kidutuksen tavoitteena on ollut saada pätevää informaatiota. On hyvinkin mahdollista, että on haluttu saada kuulusteltavat sanomaan sellaista, mitä kuulustelija haluaa kuulla. Esimerkiksi kuulusteltavan vakuutus, että Saddamin hallussa on joukkotuhoaseita olisi antanut lisämateriaalia Colin Powellin valheille YK:ssa ennen Irakin sotaa. Vastaavanlaisen sotatoimia oikeuttavan informaation tarve on jatkuva. Niiden totuusarvo on yhdentekevä, sillä jälkikäteen virheellisellä informaatiolla toimintaansa perusteleva voi aina sanoa toimineensa hyvässä uskossa.
On myös harhaanjohtavaa väittää, että kidutuksen ainoana tarkoituksena on informaation saaminen. Kyse voi olla rankaisemisesta ja pelottelusta, pyrkimyksestä murtaa joko kuulusteltavan moraalinen selkäranka tai pelotella muita kidutettavaksi joutumisella. Osama bin Ladenin kohtelu on hyvä esimerkki siitä etteivät amerikkalaiset tosiasiassa ole kovinkaan kiinnostuneita tiedon hankkimisesta. Kun he oman versionsa mukaan löysivät Osaman lopulta, kovan tiedustelu-urakan jälkeen, he eivät olleet lainkaan kiinnostuneita kuulustelemaan häntä.
Virallisen version mukaan Osama oli tapettava heti, ettei hänen vangitsemisensa olisi aiheuttanut kaappauksia hänen vapauttamisekseen. Selitys ei kuulosta lainkaan uskottavalta. Yhtä hyvin olisi voinut väittää, että hänen tappamisensa olisi omiaan provosoimaan kostotoimenpiteitä. Ja aivan yleisesti tuntuu erittäin hämmästyttävältä, että Yhdysvallat, joka kaikissa käänteissä jaksaa muistuttaa ettei anna terroristien pelotella itseään poikkeaisi linjastaan tässä yhdessä ainoassa tapauksessa.
Kaikki viittaa siihen, että senaatin kidutusraportti jää vain suuren luokan PR-sirkukseksi. Kuinka muuten voisikaan olla, sillä Obama ei halua asettaa esimerkiksi George W. Bushia, Dick Chaneya tai Donald Rumsfeldtiä syytteeseen. Vaikka maailman valtamediat tekisivätkin kaikkensa Obaman auttamiseksi muuttuisi kidutuksen rehellinen ja perusteellinen selvittäminen helposti farssiksi, kun syytettyjen penkille marssitettaisiin vain kuulustelijoita vaikka käskyn antajat ovat kaikkien tiedossa.
Kaikkien tiedossa on ollut vuosikaudet, että esimerkiksi Donald Rumsfeldt on kirjallisesti hyväksynyt asian.
Obama ei välitä sanoa asioita liian suoraan liittolaisilleen ja näiden kansalaisille. Yhdysvallat kiduttaa hänen kaudellaan aivan entiseen malliin, he aikovat tehdä sitä jatkossakin aina halutessaan, eikä kenelläkään ole siihen nokan koputtamista. Kenties globaalin suurvallan rikoksille ei ole paljoa tehtävissä, mutta mikään ei estäisi asettamasta syytteeseen heidän johtajiaankaan. Vaikka näitä ei ikinä oikeuteen saataisikaan olisi asialle edes yritetty tehdä jotain. Ja on täysin selvää ettei kukaan kidutuksen aidosti tuomitseva poliitikko voi olla viemässä Suomea läheisempään yhteistyöhön Naton kanssa. Täysjäsenyydestä puhumattakaan.
Mihinkään toimenpiteisiin kiduttajien laittamiseksi syytteeseen Yhdysvaltojen oikeusministeriö ei aio ryhtyä, vaikka esimerkiksi ihmisoikeusjärjestöt ovat tätä vaatineet. Yksi syy lienee siinä, että maan johto haluaa pitää kiinni raportin väitteestä, jonka mukaan kuulusteluissa käytettiin kovempia otteita, kuin mihin Oikeusministeriö, Valkoinen talo ja CIA:n johto oli antanut luvan. Jos kiduttajat joutuisivat vastaamaan teoistaan oikeudessa olisi luultavaa, että heidän puolustuksensa nostaisi esiin seikkoja, jotka kyseenalaistaisivat tämän väitteen. On niin ikään mahdollista, että kidutus paljastuisi raportissa mainittua laajamittaisemmaksi, tuhoisammaksi (joissakin lähteissä on esitetty tietoja että vähintää reilut 20 vankia olisi kidutettu hengiltä) ja edelleen jatkuvaksi.
Joidenkin mielestä hyvä argumentti kidutuksen käyttämistä vastaan on siinä, että sen tuottama informaatio on epäluotettavaa. Mielestäni tämän argumentin käyttö ohjaa keskustelua väärään suuntaan ainakin mikäli sen käyttäjän tosiasiallisena tarkoituksena on vastustaa kidutuksen käyttöä. On eettisesti hyvin kyseenalaista esittää tällainen rikos virheenä. Se arkipäiväistää teon ja vie huomion sen pahuudesta, mikä kuitenkin on asiassa olennaista.
Ei myöskään ole luultavaa, että kidutuksen tavoitteena on ollut saada pätevää informaatiota. On hyvinkin mahdollista, että on haluttu saada kuulusteltavat sanomaan sellaista, mitä kuulustelija haluaa kuulla. Esimerkiksi kuulusteltavan vakuutus, että Saddamin hallussa on joukkotuhoaseita olisi antanut lisämateriaalia Colin Powellin valheille YK:ssa ennen Irakin sotaa. Vastaavanlaisen sotatoimia oikeuttavan informaation tarve on jatkuva. Niiden totuusarvo on yhdentekevä, sillä jälkikäteen virheellisellä informaatiolla toimintaansa perusteleva voi aina sanoa toimineensa hyvässä uskossa.
On myös harhaanjohtavaa väittää, että kidutuksen ainoana tarkoituksena on informaation saaminen. Kyse voi olla rankaisemisesta ja pelottelusta, pyrkimyksestä murtaa joko kuulusteltavan moraalinen selkäranka tai pelotella muita kidutettavaksi joutumisella. Osama bin Ladenin kohtelu on hyvä esimerkki siitä etteivät amerikkalaiset tosiasiassa ole kovinkaan kiinnostuneita tiedon hankkimisesta. Kun he oman versionsa mukaan löysivät Osaman lopulta, kovan tiedustelu-urakan jälkeen, he eivät olleet lainkaan kiinnostuneita kuulustelemaan häntä.
Virallisen version mukaan Osama oli tapettava heti, ettei hänen vangitsemisensa olisi aiheuttanut kaappauksia hänen vapauttamisekseen. Selitys ei kuulosta lainkaan uskottavalta. Yhtä hyvin olisi voinut väittää, että hänen tappamisensa olisi omiaan provosoimaan kostotoimenpiteitä. Ja aivan yleisesti tuntuu erittäin hämmästyttävältä, että Yhdysvallat, joka kaikissa käänteissä jaksaa muistuttaa ettei anna terroristien pelotella itseään poikkeaisi linjastaan tässä yhdessä ainoassa tapauksessa.
Kaikki viittaa siihen, että senaatin kidutusraportti jää vain suuren luokan PR-sirkukseksi. Kuinka muuten voisikaan olla, sillä Obama ei halua asettaa esimerkiksi George W. Bushia, Dick Chaneya tai Donald Rumsfeldtiä syytteeseen. Vaikka maailman valtamediat tekisivätkin kaikkensa Obaman auttamiseksi muuttuisi kidutuksen rehellinen ja perusteellinen selvittäminen helposti farssiksi, kun syytettyjen penkille marssitettaisiin vain kuulustelijoita vaikka käskyn antajat ovat kaikkien tiedossa.
Kaikkien tiedossa on ollut vuosikaudet, että esimerkiksi Donald Rumsfeldt on kirjallisesti hyväksynyt asian.
Obama ei välitä sanoa asioita liian suoraan liittolaisilleen ja näiden kansalaisille. Yhdysvallat kiduttaa hänen kaudellaan aivan entiseen malliin, he aikovat tehdä sitä jatkossakin aina halutessaan, eikä kenelläkään ole siihen nokan koputtamista. Kenties globaalin suurvallan rikoksille ei ole paljoa tehtävissä, mutta mikään ei estäisi asettamasta syytteeseen heidän johtajiaankaan. Vaikka näitä ei ikinä oikeuteen saataisikaan olisi asialle edes yritetty tehdä jotain. Ja on täysin selvää ettei kukaan kidutuksen aidosti tuomitseva poliitikko voi olla viemässä Suomea läheisempään yhteistyöhön Naton kanssa. Täysjäsenyydestä puhumattakaan.
sunnuntai 7. joulukuuta 2014
Itsenäisyyspäivän tivoli. Voimia yrittäjille ja ikkunoille.
Eliitin normaali isänmaallisuusspektaakkeli sai uutta potkua, kun Niinistö esikuntineen oli onnistunut löytämään tämän yli 100-vuotiaan sotaveteraanin itsenäisyyspäivän vastaanotolle. Parhaimmistomme tapaa yleensäkin erityisesti itsenäisyyspäivän aikoihin "ratsastella" enemmän tai vähemmän onnistuneesti sotaveteraaneilla. Tänä vuonna kaikki meni nappiin: Eliitti onnistui vakuuttamaan monet meistä, että todelliset isänmaanystävät karkeloivat presidentin linnassa kun roskaväki rettelöi kaduilla.
Jos eliitin viestiä tutkiskelisi hiukan tarkemmin, ei tämän sotavanhuksen kunnia säteilisi Tasavallan Presidenttiin, hänen rikkaisiin ystäviinsä ja näitä ystäviä palveleviin poliitikkoihin aivan häiriöttä. Ajatelkaa sitä, että samalla kun sotaveteraanin uhrausta ylistetään, kestitetään henkilöitä joiden mielestä isänmaa ei ole edes sen arvoinen että verojen maksaminen olisi paikallaan. Valtavirtamedia ei tietenkään välitä nostaa esille tätä ilmeistä moraalista ristiriitaa vaan lisää kierroksia irvokkaaseen näytelmään jossa laillisia velvoitteitaan pakoilevat ketkut ja sankari esitetään sujuvasti samalla sivulla tai samassa jutussa. He yrittävät uskotella meille molempien olevan sankareita.
Se ei tietenkään ole valtamedian poikien ja tyttöjen kannalta olennaista, että osaltaan näiden linnassa pönöttävien pohattojen kikkailun ansiosta valtiolla ei ole ollut varaa sodankäyneen sukupolven aineellisten tapeiden riittävään täyttämiseen. Eikä kyse ole pelkästään veronkierrosta vaan niistä satojen ja tuhansien miljardien eurojen tappioiden kattamisesta johon saamme muiden maiden veronmaksajien kanssa osallistua. Ja uusia kuplia puhallellaan kaiken aikaa Bryssellin Jyrkin ja muiden talouspoliitikkojen suosiollisella avustuksella.
Eliitin kuvaus itsenäisyyspäivästä meni loistavasti perille kun katselee muutamia nettikeskusteluja. Köyhät on saatu usutettua toistensa kimppuun ja kapitalisti voi taas nauraa partaansa. Tietysti joukossa on jonkin verran kaappinatseja ja potilaita, mutta epäilemättä myös sellaisia, jotka hammasta purren yrittävät selviytyä päivästä toiseen. Mielenosoittajia vihataan ehkä siksi ettei heiltä näytä löytyvän samanlaista uhrimieltä kuin itseltä. Jonkun vihan taustalla saattaa piillä halu kuulua eliitin puolelle parempaan joukkoon, mutta enemmistössä lienevät muut kuin rikkuriluonteet. Ehkä mielenosoittajat ovat konkreettisempi vihan kohde kuin poliisien, vartijoiden ja valvontakameroiden taakse suojautuneet eliitit ja markkinavoimat.
Itsenäisyyspäivän tivoli jatkuu edelleen ja media on siinä välttämättömänä apuna. Herkutellaan sotketuilla ja rikoituilla ikkunoilla. Heti kun mahdollista kaivetaan esiin nyky-Suomen tärkein pyhälehmä, yrittäjä, päivittelemään aikaan saatua vahinkoa. Sitten äimistellään kuinka käsittämätöntä tällainen vandalismi on ja mitä sillä muka kuvitellaan saatavan aikaan. Asiaan kuuluu myös jeesustella jotain epämääräistä demokratian pelisäännöistä.
On se tietysti yrittäjälle ja toimittajalle vaikeaa ymmärtää tätä vandalismia, mutta vielä vaikeampaa pitäisi olla meille kaikille ymmärtää, että muutama ikkuna nostattaa suuremman metelin kuin se kurjuus johon nykyinen kapitalismi meidät suistaa. Puhutaan sairauksista joita ei hoideta, lapsista joista ei huolehdita ja elinvuosista joita menetetään. Kaiken päässä häämöttää globaali ekokatastrofi
Ne mielenosoittajat, jotka rikkoivat ikkunoita tekivät taktisen virheen. Toiminta oli liian spontaania. Osan köyhälistöstäkin oli helpompi kääntää reaktionsa vihaksi, vaikka pohjalla saattoikin olla huono omatunto omasta apaattisuudesta ja kyvyttömyydestä toimia. Jos liikkeellä oli vallankumouksellisia (niin uskon) he voivat ratkaista tätä ongelmaa menemällä joukkojen pariin. Kun kriitikot tunnetaan heidän sanomansakin menee paremmin perille. Ennen kuin on liian myöhäistä.
Talvi- ja jatkosotien veteraanien rivit harvenevat. Ei kuitenkaan pidä luulla, että eliittimme jäisi neuvottomaksi tässä uudessa tilanteessa. Ratkaisu on niin yksinkertainen kuin nerokaskin, että se voisi olla peräisin vaikka Ellun Kanoilta. Liitytään kiireesti Natoon. Amerikkalaisilla on aina jokin sopiva sota meneillään, johon mennä mukaan tai sitten voisi vaikka ruveta oikein tosissaan haastamaan Venäjää ottamaan miehistä ja naisista mittaa. Silloin eliitin PR-tarpeisiin tarvittavien tuoreiden sotaveteraanien häiriötön toimitus olisi turvattu. Sivutuotteena tulee tietysti myös sotainvalideja ja sankarivainajia, mutta sehän merkitsee vain lisää työtä ja bisnestä verrattomille yrittäjillemme.
Jos eliitin viestiä tutkiskelisi hiukan tarkemmin, ei tämän sotavanhuksen kunnia säteilisi Tasavallan Presidenttiin, hänen rikkaisiin ystäviinsä ja näitä ystäviä palveleviin poliitikkoihin aivan häiriöttä. Ajatelkaa sitä, että samalla kun sotaveteraanin uhrausta ylistetään, kestitetään henkilöitä joiden mielestä isänmaa ei ole edes sen arvoinen että verojen maksaminen olisi paikallaan. Valtavirtamedia ei tietenkään välitä nostaa esille tätä ilmeistä moraalista ristiriitaa vaan lisää kierroksia irvokkaaseen näytelmään jossa laillisia velvoitteitaan pakoilevat ketkut ja sankari esitetään sujuvasti samalla sivulla tai samassa jutussa. He yrittävät uskotella meille molempien olevan sankareita.
Se ei tietenkään ole valtamedian poikien ja tyttöjen kannalta olennaista, että osaltaan näiden linnassa pönöttävien pohattojen kikkailun ansiosta valtiolla ei ole ollut varaa sodankäyneen sukupolven aineellisten tapeiden riittävään täyttämiseen. Eikä kyse ole pelkästään veronkierrosta vaan niistä satojen ja tuhansien miljardien eurojen tappioiden kattamisesta johon saamme muiden maiden veronmaksajien kanssa osallistua. Ja uusia kuplia puhallellaan kaiken aikaa Bryssellin Jyrkin ja muiden talouspoliitikkojen suosiollisella avustuksella.
Eliitin kuvaus itsenäisyyspäivästä meni loistavasti perille kun katselee muutamia nettikeskusteluja. Köyhät on saatu usutettua toistensa kimppuun ja kapitalisti voi taas nauraa partaansa. Tietysti joukossa on jonkin verran kaappinatseja ja potilaita, mutta epäilemättä myös sellaisia, jotka hammasta purren yrittävät selviytyä päivästä toiseen. Mielenosoittajia vihataan ehkä siksi ettei heiltä näytä löytyvän samanlaista uhrimieltä kuin itseltä. Jonkun vihan taustalla saattaa piillä halu kuulua eliitin puolelle parempaan joukkoon, mutta enemmistössä lienevät muut kuin rikkuriluonteet. Ehkä mielenosoittajat ovat konkreettisempi vihan kohde kuin poliisien, vartijoiden ja valvontakameroiden taakse suojautuneet eliitit ja markkinavoimat.
Itsenäisyyspäivän tivoli jatkuu edelleen ja media on siinä välttämättömänä apuna. Herkutellaan sotketuilla ja rikoituilla ikkunoilla. Heti kun mahdollista kaivetaan esiin nyky-Suomen tärkein pyhälehmä, yrittäjä, päivittelemään aikaan saatua vahinkoa. Sitten äimistellään kuinka käsittämätöntä tällainen vandalismi on ja mitä sillä muka kuvitellaan saatavan aikaan. Asiaan kuuluu myös jeesustella jotain epämääräistä demokratian pelisäännöistä.
On se tietysti yrittäjälle ja toimittajalle vaikeaa ymmärtää tätä vandalismia, mutta vielä vaikeampaa pitäisi olla meille kaikille ymmärtää, että muutama ikkuna nostattaa suuremman metelin kuin se kurjuus johon nykyinen kapitalismi meidät suistaa. Puhutaan sairauksista joita ei hoideta, lapsista joista ei huolehdita ja elinvuosista joita menetetään. Kaiken päässä häämöttää globaali ekokatastrofi
Ne mielenosoittajat, jotka rikkoivat ikkunoita tekivät taktisen virheen. Toiminta oli liian spontaania. Osan köyhälistöstäkin oli helpompi kääntää reaktionsa vihaksi, vaikka pohjalla saattoikin olla huono omatunto omasta apaattisuudesta ja kyvyttömyydestä toimia. Jos liikkeellä oli vallankumouksellisia (niin uskon) he voivat ratkaista tätä ongelmaa menemällä joukkojen pariin. Kun kriitikot tunnetaan heidän sanomansakin menee paremmin perille. Ennen kuin on liian myöhäistä.
Talvi- ja jatkosotien veteraanien rivit harvenevat. Ei kuitenkaan pidä luulla, että eliittimme jäisi neuvottomaksi tässä uudessa tilanteessa. Ratkaisu on niin yksinkertainen kuin nerokaskin, että se voisi olla peräisin vaikka Ellun Kanoilta. Liitytään kiireesti Natoon. Amerikkalaisilla on aina jokin sopiva sota meneillään, johon mennä mukaan tai sitten voisi vaikka ruveta oikein tosissaan haastamaan Venäjää ottamaan miehistä ja naisista mittaa. Silloin eliitin PR-tarpeisiin tarvittavien tuoreiden sotaveteraanien häiriötön toimitus olisi turvattu. Sivutuotteena tulee tietysti myös sotainvalideja ja sankarivainajia, mutta sehän merkitsee vain lisää työtä ja bisnestä verrattomille yrittäjillemme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)