Viva Fidel!

Fidel Castron kuolema on ilon päivä imperialistisille ja kapitalistisille verenimijöille, sekä heidän liberaaleille hännystelijöilleen aina näennäisvasemmistoa myöten. Koska Fidel Castro oli loppuun asti horjumaton vallankumouksellinen kirjoitettaessa hänen kunniakseen on samalla asiallista kritisoida nykyisiä taantumuksen voimia. Siksi seuraavassa puhutaan paljon sellaisista rikkurisieluista jotka muuten eivät ansaitsisi tulla mainituiksi samassa kirjoituksessa Castron kaltaisen kunnon ihmisen kanssa.

Etunenässä palvelualttiuttaan imperialisteille kiiruhti osoittamaan Amnesty, joka kuvaa Ylen mukaan "Castron perintöä pimeäksi ja arvioi perusoikeuksia rikotun räikeästi." Lausunto osoittaa selvästi ettei Amnesty pidä ravintoa, koulutusta tai terveydenhoitoa perusoikeuksina. Voi tietysti kysyä kuinka ihmiset voisivat toteuttaa "Amnestyn perusoikeuksia", mikäli ei ensin turvata heidän elämänsä materiaalista perustaa johon YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa myös ravinto, koulutus, terveydenhoito ja suoja luetaan. Tämän käsittäminen ei edellytä edes marxilaisen maailmankatsomuksen omaksumista, amerikkalainen humanistinen psykologi Abraham Maslow esittää saman asian tarpeiden hierarkiassaan.

Amnesty, muu ihmisoikeusbisnes ja näennäisvasemmisto ovat niin kerkeästi työntämässä kieltään kapitalistin ahteriin ettei yleensä välitä moisella rahoittajilleen kiusallisella detaljilla itseään vaivata. Jos he vastoin tapojaan viitsivät kiinnittää huomiota tähän vulgaarina pitämäänsä materiaaliseen kritiikkiin, vakiovastausten mukaan "mikään ei estä huolehtimasta kaikista oikeuksista" tai "oikeudet eivät ole toistensa vaihtoehtoja". Näennäisestä nokkeluudestaan huolimatta vastaväitteet eivät ole päteviä.

Otetaanpa esimerkiksi terveydenhuolto. Kuubassa kaikki ovat oikeutettuja ja saavat ilmaista ja laadukasta terveydenhoitoa. Sama ei päde Yhdysvalloissa, jonka lapsikuolleisuus ja elinajanodote ovat Kuubaa heikommat, vaikka bruttokansantuote henkeä kohden on noin kymmenkertainen. Yhdysvalloissa hmisiä kuolee parannettavissa oleviin tauteihin ja "hoitaa" esimerkiksi syöpää uskomuskuureilla, koska ilman vakuutusta tehokkaisiin hoitoihin ei ole varaa.

Vertailu Yhdysvaltoihin on relevantti siksi, että Kuuban hallituksen luopuessa poikkeustoimista se olisi tuleva kehityssuunta. Kuuba muuttuisi puolisiirtomaaksi eikä ole mitään syytä olettaa sellaisen politiikan onnistuvan mikä ei onnistuisi uudessa de facto emämaassa. Sama kehitys nähtiin aikoinaan Neuvostoliiton romahduksen jälkeisessä "taloudellisessa shokkiterapiassa" ja yksityistämishurmiossa. Venäläisten eliniänodote romahti ja miljoonia ihmisiä enemmän kuoli verrattuna Neuvostoliiton aikaan.

On siis perusteltua väittää, että Kuuban hallituksen toimet (joita Amnesty nimittää Castron pimeäksi perinnöksi) Yhdysvaltain aggression torjumiseksi ovat vallankumousten saavutusten (esim. koulutus, terveydenhoito, asuminen, ravinto) suojelemista. Amnestyn, näennäisvasemmiston ja muiden suurpääoman palvelijoiden mielestä poikkeustoimet liittyvät ideologiaan, mutta rehellinen tarkastelu (joka on toki em. tahoille ylivoimaista) paljastaisi tämänkin käsityksen erheellisyyden.

Katsotaanpa vaikka demokratiaksi tituleerattua isänmaatamme, jota hallitsivat viime sotien aikana porvarit. Radikaalit vasemmistolaiset laitettiin vankilaan ja samoin meneteltiin myös Ruotsissa, joka ei ollut edes sodassa. Yhdysvalloissa tuhansia etnisiä japanilaisia suljettiin keskitysleireihin, vaikka maan oma alue ei ollut uhattuna. Tähän on syytä huomauttaa ettei Kuubassa ole tällä hetkellä mielipidevankeja. Mutta kovin suurta mielikuvitusta ei vaadita kuvittelemaan kuinka tilanne esimerkiksi Suomessa muuttuisi, jos Venäjä toimisi puoliksikaan niin aggressiivisesti kuin Yhdysvallat Kuuban suhteen.

Näennäisvasemmistolla ja liberaaleilla ilveilijöillä ei ole mitään huomautettavaa Obaman ja hänen edeltäjiensä perinnön pimeydestä, vaikka miljoonat viattomat  ovat saaneet kärsiä nahoissaan heidän hyökkäysodistaan. Entä missä ovat niiden perusoikeudet jotka USA tappaa lennokeillaan. Ei tuhlaa liberaali teeskentelijä nokkeluuksiaan rule of law`lla rehentelevään Obamaan, joka samaan hengenvetoon murhaa lennokillaan viattomia (innocent ´til proven guilty) ihmisiä.

Valtavirtamedian tapaa käsitellä Kuuban tilannetta on kärsimys katsella ja kuunnella. Keskitytään pääasiassa siihen kuinka kourallinen ulkomaiden rahoittamia "toisinajattelijoita" kärsii "diktatuurissa". Tosiasiassa he voivat aika mukavasti. "Diktatuuri" tarjoaa heille ilmaisen terveydenhoidon ja muut kaikille kuuluvat palvelut. Heidän ulkomaiset rahoittajansa antavat heille stipendejä, palkintoja, apurahoja ja kirjoituspalkkioita, jotka vastaavat keskiverto kuubalaisten kymmenien tai jopa satojen vuosien tuloja.

"Toisinajattelijat" ovat omaksuneet kiitettävästi porvarillisen totuuskäsityksen: rehellisyys ei ole tärkeää, jos vain stoori on hyvä. He esimerkiksi valittavat siitä ettei heillä ole ilmaisunvapautta unohtaen samalla autuaasti sen tosiseikan, että kuinka he voisivat julkisesti valittaa tästä jos heillä ei olisi ilmaisunvapautta. Suuresti ulkomailla ylistetty ja palkittu oppositioblogisti Yoani Sanchez esimerkiksi voi sujuvasti kirjoittaa peräkkäisinä päivinä siitä kuinka hän ei tiedä kuinka saisi hankintuksi nälkäiselle lapselleen ruokaa (mikä on tietysti Fidel &Co:n vika) ja arvosteluja Havannan parhaiden ravintoloiden tarjonnasta.

Yoani Sanchezin lapsen nälkä ei johdu ruokapulasta, sillä Kuubassa ei kansainvälisten järjestöjen mukaan kärsitä aliravitsemuksesta. Se ei myöskään johdu rahapulasta, sillä Sanchez on dollareita erilaisten palkkioiden ja palkintojen muodossa niin suuri läjä, ettei suurin osa kuubalaisista koko elämänsä aikana ansaitse moista määrää. Hänelle jää neljä vaihtoehtoa: hakea ja saada apua viranomaisilta, pyytää apua naapureilta, ostaa ruokaa tavallisesta kaupasta tai käyttää dollareitaan jossain turistikohteessa.

"Toisinajattelija" Sanchezin lapsi on siis nälkäinen joko äitinsä häkellyttävän uusavuttomuuden tai ankaran laiskuuden vuoksi. Laiskuus ei tulle kyseeseen. koska hän jaksaa raportoida järkyttävästä asiaintilasta blogissaan. Jäljelle jää vain uusavuttomuus. Vai olisiko selitys sittenkin porvarillisessa totuuskäsityksessä? Ei Sanchez suinkaan valehtele. Hän on vain joustava, kirjoittaa muunneltua totuutta.

Yleensä kuolleista pyritään sanomaan jotain myönteistä ja jotkut sivistyneimmistä porvareistakin näyttävät tähän pystyvän. Näennäisvasemmistolta, ihmisoikeusteollisuudelta ym liberaalilta roskasakilta ei edes tätä tule odottaa. He ovat liian tohkeissaan voidakseen hillitä itseään edes normaalin korrektin käytöksen vuoksi. Heille Fidel Castron kuoleman käsitteleminen mediassa on liian hyvä tilaisuus hukattavaksi. Vainajaa ja tämän saavutuksia on parjattava pää märkänä oman vaarattomuuden ja palvelualttiuden demonstroimiseksi suurpääomalle.

Tällaisella hetkellä käsittää hyvin kuinka kaukana nämä vasemmistolaisiksi itseään tituleeravat pääoman perskärpäset ovat todellisista vallankumouksellisista. Kun rotusorron aikainen Etelä-Afrikan armeija hyökkäsi Angolaan Kuuban lähettämät sotilasosastot torjuivat hyökkäyksen ja Nelson Mandelan käsityksen mukaan olivat jouduttamassa apartheid-hallinnon romahdusta. Tätä imperialistien asiolla juokseville nykyajan näennäisvasemmistolaisille täysin vierasta aktiviteettiä nimitetään kansainväliseksi solidaarisuudeksi. Sittemmin kuubalainen solidaarisuus on saanut rauhanomaisempia muotoja esimerkiksi terveydenhoidon muodossa. Esim. Haitissa heidän panoksensa oli yksinään suurempi kuin johtavien länsimaiden.

Suuri vallankumouksellinen on poistunut joukostamme, mutta hänen tekonsa ja maineensa elävät. Hänen käytännöllinen solidaarisuutensa muistetaan monissa kehitysmaissa ja kymmenet tuhannet kuubalaiset lääkärit sekä muut terveydenhuollon ammattilaiset toteuttavat sitä edelleenkin joka päivä ympäri maailmaa. Fideliä ja hänen perintöään kritisoidaan vetoamalla oikeuksiin, mutta mitä kouriintuntuvaa nämä hurskastelijat itse ovat tehneet maailman köyhien oikeuksien toteutumisen puolesta? Perustellusti voi kysyä ovatko he edes kiinnostuneita kaikkien oikeuksien toteutumisesta.

Yleensä hurskastelu laimenee kun radikaali vasemmistolainen tai muuten Washingtonille niskoitteleva hallinto on saatu nurin. Amnesty osoittaa tämän käytännössä mm. siten että väkivaltaiseen hallituksen vastaiseen mellakointiin osallistuneet Venezuelan oikeisto-opposition johtajat ovat järjestön tukemia poliittisia vankeja, mutta esim. USA:ssa kidutettavana istuva sotarikoksia paljastanut aktivisti Chelsea Manning ei ole. Moni asia viittaa siihen että ihmisoikeuksista puhuminen on vain tekosyy saattaa asiat uusliberalistisen globalisaation mukaiselle tolalle, joka vääjäämättä estää enemmistön perustavimpien oikeuksien toteutumisen.                 

Onko NATO menneen talven lumia?

Vaikka ensimmäistä kertaa sitten kylmän sodan loppumisen on lännessä havaittavissa merkkejä NATO:n olemassaolon järjellisyyden kyseenalaistamiselle. Donald Trump on nostanut esiin epäilyn kannattaisiko Yhdysvaltojen enää jatkossa satsata valtavia omaisuuksia eurooppalaisten turvallisuuden takaamiseen Venäjää vastaan.  Hänen lopullisista kannoistaan ei ole varmuutta, mutta aseteollisuuden ympärille ryhmittyneen eliitin suunnitelmien vastustaminen olisi presidenttinä erittäin epäterveellistä.

Eurooppalaisista NATO-jäsenistä vain harvat yltävät yhdessä sovittuun kahden prosentin puolustusmenojen tasoon valtion budjetista. CATO-instituutin Ted Galen Carpenter huomauttaa, että suurien kustannusten ohella NATO on muodostumassa USA:lle rasitteeksi myös siksi, että siihen on hyväksytty mukaan täysin hyödyttömiä maita, kuten esimerkiksi Montenegro ja kansallista turvallisuutta uhkaavia jäseniä, kuten Baltian maat. Galen Carpenter kysyy mitä järkeä Yhdysvalloilla on sitoutua Venäjälle uhittelevien balttien turvatakuisiin.

NATO:n katoaminen kartalta ei kuitenkaan merkitsisi puolueettomuuden paluuta Suomen ja Ruotsin osalta. Esko Seppänen kysyy onko Suomi koukannut NATO:n ohitse suoraan Yhdysvaltojen syliin isäntämaa- ynnä muilla sopimuksillaan. Ewa Stenberg kirjoittaa Dagens Nyheterissä, että Ruotsissa oikeisto-oppositio ajaa NATO-jäsenyyttä kun taas demarit ovat pyrkimässä suoraan Yhdysvaltain kylkeen kahdenvälisin sopimuksin. NATO-jäsenyys saattaisi EU-jäsenyyden tapaan aiheuttaa ristiriitoja sosiaalidemokraattisen puolueen sisällä ja kutistaa sen kannatusta entisestään. Samaa linjaa tukevat epäilemättä myös Vasemmistopuolueen hartaat USA:n ystävät Jonas Sjöstedt ja Hans Linde.

Isäntämaasopimuksessa Suomi on sitoutunut tarjoamaan alueensa NATO-maiden käyttöön näiden sitä tarvitessa esimerkiksi vaikka hyökätessään Venäjälle. Ensimmäisenä tehtävänä Suomelle ja Ruotsille tarjoutuu Baltian puolustukseen osallistuminen Venäjän hyökätessä. Stenbergin mukaan tähän on jo sitouduttu. USA:n kannalta veto onkin sikäli viisas ettei sen itse tarvitse välttämättä osallistua uhittelevien balttien puolustamiseen ja ydinasevaltojen välinen suora konflikti voidaan välttää Suomen ja Ruotsin välillä. Vielä suurempana USA:n pelivara säilyy mikäli Suomi ja Ruotsi eivät tuossa vaiheessa olisi NATO:n jäseniä.

Yhdysvallat sai 2008 kannustettua Georgian aloittamaan sodan Venäjän kanssa. Se ei puuttunut sotaan ja Georgia kärsi tappion kuten odottaa sopi. Venäjällä Putinia kohtaan on esitetty kritiikkiä kun tämä antoi Saakashvilin jatkaa Georgian johdossa, eikä vienyt operaatiota loppuun saakka. Sittemmin Saakashvili joutui omiensa epäsuosioon ja palvelee nykyään isäntäänsä Ukrainassa Odessan alueen kuvernöörinä.

Pelon sekaisella jännityksellä odotamme millaisia suunnitelmia, meidänkin varallemme, Pentagonissa ja Tallinnassa hahmotellaan. Äärioikeistolainen puolustusministeri demonstroi innokkaasti palvelualttiuttaan unelmoiden kenties Suur-Suomen valtakunnanjohtajan paikasta Washingtonin suojeluksessa.

Tietyistä enteistä huolimatta NATO:a ei olla vielä kuoppaamassa. Kustannuksista huolimatta puolustusliitto hyödyttää Yhdysvaltoja sen valtavan aseteollisuuden markkina-alueena, takaa sen häikäilemättömimpienkien valloitussotien kansainvälisen legitimaation, jakaa sotimisen inhimillistä taakkaa ja siivoaa rikosten jälkiä. Ehkä tavoitteena onkin vain Yhdysvaltain kannalta edullisempi NATO, jonka liepeille kasataan vielä käyttökelpoisia ja nöyristeleviä hang around -jäseniä kuten Suomi ja Ruotsi. 

   

Politiikan uudet hyveet

Meille toitotetaan päivät päästään Venäjän aggressiivisuudesta. Tarkoituksena on tietysti luoda joukkohysterian mittoihin yltävää kriisitietoisuutta, joka saisi kansan syvät rivit muuttumaan myönteisiksi eliitin ajamalle jäsenyydelle NATOssa. Tämä projekti on kantanut yllättävän heikosti hedelmää, vaikka mukaan on valjastettu käytännössä kaikki johtavat poliitikot ja koko valtavirran media.

Kampanja on ollut, perinteisten oppien mukaisesti, erittäin tunteisiin vetoavaa. Kun mitään varsinaista konkreettista näyttöä naapurin vihamielisestä toiminnasta ei ole on keskityttävä esittämään asiat perustelemisen asemesta kovalla äänellä. Vastaväitteisiin on jo etukäteen varauduttu julistamalla kaikki tähän vouhotukseen asiallisin argumentein reagoivat Venäjän agenteiksi. Kaikenlainen Yhdysvaltain toimintaan kohdistuva perusteltukin kritiikki on merkki henkilön kuulumisesta Putinin trolliarmeijaan.

Ulkopoliittinen instituutti suosittelee Suomea pidättäytymään kaikesta virallisesta kanssakäymisestä Venäjän kanssa. Suhteet olisi hoidettava pelkästään EU:n kautta. Suosituksen takana lienee huoli Suomen lipeämisestä EU:n yhteisestä pakoterintamasta Kepun agronomisiiven pelätessä traktorimarsseja maanviljelijöiden taloudellisen ahdingon edelleen syvetessä.

Venäjän vastaisia pakotteita on perusteltu ylevän periaatteellisesti kansainvälisellä oikeudella ja eurooppalaisella arvopohjalla. Ylevyydestään huolimatta näiden perustelujen hyväksyminen edellyttää tietämättömyyden kohottamista heikkoudesta hyveeksi. EU-eliitin moralismin nieleminen edellyttää tietämättömyyttä Kosovon itsenäistymisprosessista, joka muodostaa ennakkotapauksen Krimin Venäjään liittämiselle kansainvälisessä oikeudessa.

Venäjän toiminnan arvioiminen poikkeuksellisen aggressiiviseksi edellyttää myös mm. miljoonan kuolleen irakilaisen ja maan infrastruktuurin tuhoamisen unohtamista. Viime aikojen tapahtumista ei huoli muistella Yhdysvaltain "vahingossa" pommittamaa sairaalaa Kunduzissa. On myös unohdettava, että Venäjän ja Georgian välinen sota alkoi jälkimmäisen hyökkäyksellä.

Venäjän pelättyyn infosotaan liittyvän propagandan pitäminen länsisuutauneen mediamme tuotoksia epäluotettavampina meidän on unohdettava mm. Colin Powellin "todistus" YK:ssa Saddamin joukkotuhoaseista, PR-toimiston keksimä satu lattialle viskatuista keskosista Kuwaitissa ja legenda Viagran voimalla raiskaavista Gaddafin sotilaista.

Ollaksemme yleviä eurooppalaisia ja lojaaleja suomalaisia meidän on kieltäydyttävä muistamasta, tietämästä ja oppimasta. Ehkä NATO:n vastustus johtuukin siitä ettemme vielä ole käsittäneet näiden aikaisemmin valveutuneen kansalaisen hyveinä pidettyjen toimintojen muuttuneen uudessa Euroopassa "humanitaarisen" politiikan toteuttamisen esteiksi.

Aivan äskettäin entisen Jugoslavian sotarikoksia käsittelevä kansainvälinen oikeus julkisti Radovan Karadzicin oikeudenkäynnin yhteydessä tosiasian, joka niin ikään on syytä unohtaa mahdollisimman nopeasti. Sen mukaan Jugoslavian viimeinen johtaja Slobodan Milosevic ei syyllistynyt sotarikoksiin. Näin myös Naton suorittamilta, sinänsä rikollisilta Serbian pommituksilta, putoaa läntisen arvoyhteisön niille aikanaan esittämä "humanitaarinen" peruste. Jos eliittimme ylevä periaatteellisuus olisi tarkoitettu otettavaksi vakavasti olisi kai viimeistään nyt ryhtyä valmistelemaan Bill Clintonin ja kumppaneiden haastamista kansainväliseen oikeuteen.            

Näennäisvasemmiston typeryys on oikeistolle voimavara

Eräs suosittu tapa, erityisesti itseään kriittisenä pitävän näennäisvasemmiston keskuudessa, on ollut puhua Vietnamin sodasta "virheenä". Sama koskee myös puhetta Yhdysvaltain ja sen apulaisten uudemmista sodista, joita ei koskaan tuomita rikoksina vaan vain valitettavina, mutta sinänsä eettisesti ja inhimillisesti harmittomina menettelytapoihin liittyvinä lipsahduksina. Tarkoituksena on viestittää arvion esittäjän valtiomiesmäisestä "realistisuudesta" vastakohtana irrationaalisena pidetylle pasifismille. Hän haluaa torjua sodan siksi ettei se ole järkevää vajoamatta kuitenkaan tunteellisena pitämäänsä sodan moraaliseen tuomitsemiseen. Näin näennäisvasemmiston edustaja kuvittelee jopa taantumuksellisen upseeriston ottavan hänet vakavasti vertaisenaan keskustelukumppanina.

Kerkeästi demonstroimastaan "realistisuudesta" huolimatta näennäisvasemmistolle on tarjolla vain hyödyllisen idiootin rooleja jotka he innokkaasti miehittävät liikuttavan vakuuttuneina omasta korvaamattomuudestaan. Heidän päätehtävänsä ei kuitenkaan ole suhtautua analyyttisen viileästi Yhdysvaltojen veriseen sotimiseen vaan esittää tunnekylläisiä vastalauseita silloin kun lännelle vastenmielinen hallitus puolustaa itseään ja kansalaisiaan, eli toteuttaa Max Weberin mainitsemaa itsenäiselle valtiolle kuuluvaa väkivallan monopolia omalla alueellaan.

Kun esimerkiksi Venezuelan mellakkapoliisi pidättää aseistautuneita ja väkivaltaisia vasemmistolaisen hallituksen vastustajia aloittaa palvelualtis näennäisvasemmistomme omasta tunteellisuudestaan hurmioituvan paheksuntansa. Väkivaltaisen opposition toimintaan puuttuminen julistetaan suureen ääneen ihmisoikeuksien vastaisiksi rikoksiksi. Itsellänikin on ollut kyseenalainen ilo todistaa näennäisvasemmistolaisten toimittajien kauhistelua juuri mainitussa yhteydessä. HRW:n ja Amnestyn usein puolueelliseen raportointiin perustuva kritiikitön ihmisoikeusfetisismi tekee heidät kyvyttömiksi ottamaan vastaan minkäänlaisia vasta-argumentteja. Tuskin sitä muuten Ylelle tai Hesariin toimittajaksi pääsisikään.

Esimerkiksi Amnesty pitää Venezuelan väkivaltaisen opposition pidätettyjä johtajia mielipidevankeina kun taas kymmeniksi vuosiksi vankilaan tuomittua kansalaisaktivisti Chelsea Manningia järjestö ei katso oikeutetuksi samaan statukseen. On epäilemättä hiukan kiusallista Amnestyn kannalta, että heidän jalustalle kohottamansa Venezuelan oikeisto alkoi heti vaalivoittonsa jälkeen puuhata armahduslakia, joka vapauttaisi vankilasta kaikki heidän kannattajansa rikoksesta riippumatta (murhat mukaan lukien). Lakialoite on epäsuora tunnustus siitä, että Venezuelan oikeisto on syylistynyt vakaviin rikoksiin taistellessaan maan laillista vasemmistohallitusta vastaan. 

Erityisesti näennäisvasemmistolaiset toimittajat ovat arvokkaita (tosin harvoin arvostettuja) liittolaisia lännen sotilaalliselle eliitille. Syynä ei valitettavasti, vastoin heidän omia harhojaan, ole mikään selväjärkisyyteen vivahtavakaan ominaisuus vaan nimenomaan äänekkäästi ilmenevä kyky hurmioitua omasta moraalisesta paheksunnastaan samalla vapautuen siitä alunperinkin alkeellisesta valmiudesta kriittiseen ajatteluun. Tähän suorastaan shamanistiseen olotilaan vajoamisen jälkeen mikään ei enää pidättele kuvitellusta ylivertaisuudestaan juopunutta näennäisvasemmistolaista toimittajaa. Hän tuomitsee armottomasti "yksinvaltiaat", jotka tekevät "kylmääviä" ihmisoikeusrikoksia.

Onnekseen sankarilliset journalistimme eivät erehdy tuomitsemaan samalla päättäväisyydellä Yhdysvaltain sotarikoksia, sillä Obaman nimittäminen yksinvaltiaaksi (puhumattakaan vielä osuvammista epiteeteistä, kuten esimerkiksi sotarikollinen) saattaisi katkaista lupaavankin urapolun. Itsenäinen, kriittinen ajattelu ei kuulu menestyvän nykyaikaisen journalistin ilmeeseen. Kirveleviäkin kommentteja on kyettävä esittämään, mutta ne on suunnattava eliittimme hyväksymään kohteeseen, kuten Venäjään, työläisiin, ulkomaalaisiin, köyhälistöön ja kaikkein mieluiten aitoon vasemmistoon. Nämä kommentit eivät kuitenkaan edellytä kriittisyyttä vaan papukaijan hyveitä, väsymätöntä kykyä toistella isännän hokemaa sen suuremmin ajattelematta. Tarvittaessa pelkällä pähkinäpalkalla.   

Mielestään pelottomasti kantaa ottava toimittajamme unohtaa paatoksena vallassa, että hänen "yksinvaltiaaksi" kaikissa mahdollisissa yhteyksissä tituleeraamansa johtaja ei itse heitä ketään vankilaan. Poliisi pidättää ihan vain virkansa puolesta aseistautuneita mellakoitsijoita yrittäen samalla suojella kansalaisia näiden väkivallalta. Kaikki tämä on toimintaa, jota sama toimittaja olisi vaatimassa Suomen poliisilta ja hallinnolta jos yhtä väkivaltaista mellakointia maassamme esiintyisi. Meillä näennäisvasemmistolaisetkin median edustajat myöntävät kernaasti poliisille vapaat kädet jo siinä vaiheessa kun muutama ikkuna rikkoutuu (Venezuelassa oikeisto saartaa sairaaloita ja tappaa vasemmiston kannattajia) eikä kenellekään tulisi mieleenkään nimittää presidentti Niinistöä tai pääministeri Sipilää tehtävien pidätysten johdosta "yksinvaltiaiksi" tai syyttää heitä ihmisoikeusrikoksista.

Näennäisvasemmisto tuskin itse sitä tunnistaa, myöntämisestä puhumattakaan, mutta heidän moraalinen paatoksensa rakentuu tyypillisesti uuskolonialistiselle ajattelulle. Eurooppalainen toimittaja matkustaa etelään haastattelemaan maan eliittiä, joka esittää toinen toistaan hurjempia syytöksiä maan vasemmistolaisesta hallituksesta. Hän nielee kritiikittömästi tolkuttomimmatkin jutut joita haastateltava kehtaa tai pystyy nauruaan pidätellen loruilemaan. Tämä sujuu vaivattomasti, sillä toimittaja samastuu kernaammin rikkaaseen ja leveästi elävään oikeistoon kuin maan päämieheen jonka esiintyminen mediassa ei kutkuta hänen kehittynyttä makuaan vaikuttaen jopa karkealta, joka luettavissa hänen alentuvissa kommenteissaan.

Edesmenneeseen Hugo Chaveziin kohdistuessaan tämä alentuvuus tuntuu erityisen surkuhupaisalta kun tuntee vähänkään hänen taustaansa. Tämä vaatimattomista oloista tullut poliitikko oli intellektuelli joka otti vakavasti tieteen ja kirjallisuuden. Lukeminen kuului itsestään selvänä osana hänen elämäänsä ja se myös vaikutti harjoitetun politiikan muotoutumiseen. Tällaisen sivistyneisyyden käsittäminen on luonnollisesti ylivoimaista näennäisvasemmistolaiselle toimittajalle, jota itseään ei aja eteenpäin mikään aito tiedonjano.

Näennäisvasemmistolaiselle ajattelulle, joka veisaa aidolle vasemmistolle tärkeistä materiaalisista asioista (esim. ravinto, asunto, terveydenhuolto, koulutus ja näiden tasa-arvoinen jakautuminen) viis, on toistaiseksi kysyntää. Kansalaisina joudumme seuramaan heidän toimintaansa erityisesti mediassa ja puoluepolitiikassa. Heitä käytetään todellisen eliitin hännystelijöinä, omaan valehteluunsa uskovina valehtelijoina. 
  

USA:n presidentin arvoista ja niiden arvioinnista.

YLE:n Washingtonin kirjeenvaihtaja Pirkko Pöntinen kertoo pohjoismaiden pääministerien ja Suomen tasavallan presidentin arvojen olevan yhteneviä Yhdysvaltain presidentin ajattelun kanssa. Kommentti sisältyy Pöntisen raporttiin presidentti Niinistön tänään tapahtuvasta vierailusta valkoiseen taloon ja kaikessa näennäisessä arkisuudessaan puhuu tylyä kieltä sekä YLE:n että poliittisen johtomme moraalisesta konkurssista.

Koska toimittaja Pöntisen kommentti nähdäkseni pitää poliittisen johtomme ajattelun kuvauksena paikkansa siitä on luettavissa, ettei Obaman (edeltäjiensä tapaan) itselleen varaamaa oikeutta tappaa kaikkien kuviteltavissa olevien kansainvälisten sopimusten vastaisesti kenet tahansa missä tahansa pidetä millään muotoa tuomittavana. Tai sitten sitä pidetään niin mitättömänä yksityiskohtana, ettei sen katsota kertovan sen paremmin isännän kuin vieraiden arvoista.

Tässä olemme ilmeisesti taas Noam Chomskyn esiin nostaman merkittävien ja merkityksettömien uhrien käsitteiden äärellä. Joskus tappaminen on rikos, toisinaan sillä taas on niin vähän väliä, että mokoman asian esiin nostaminen kertoo vain puhujan puutteellisista käytöstavoista tai pikkumaisesta luonteesta. Näin tuntuu ajattelevan toimittaja Pöntinen lausuessaan kommenttinsa.

Lähestyviin Yhdysvaltain presidentin vaaleihin liittyen samanlainen sanojen perusteella tapahtuva arvottaminen jatkuu. Hillary Clintonia pidetään maltillisena kandidaattina mielipuoleksi luokitellun Donald Trumpin rinnalla (jonka kommentit ilmastonmuutoksen kuvitteellisuudesta on vain yksi monista hyvistä perusteista ajatella hänestä näin). Ruotsin pääministeri Stefan Löfven edustaa tätä kantaa TV4:lle antamassaan haastattelussa. Hän liputtaa avoimesti Clintonin puolesta ja sanoo yllättävän suoraan pelkäävänsä Trumpin valintaa Yhdysvaltain presidentiksi.

On aivan päivän selvää, että Hillary Clintonin oletettu maltillisuus on vain silmänlumetta. Kuten veteraanijournalisti Robert Parry toteaa taannoisessa kirjoituksessaanhttps://consortiumnews.com/2016/05/11/neocons-and-neolibs-how-dead-ideas-kill/, että Clinton on sekä uusliberaali vapaakauppasopimusten kannattaja, että uuskonservatiivi, joka aktiivisesti pyrkii viemään demokratiaa (mikä on aggressiivisten, Yhdysvaltain masinoimien vallankaappausten ja sisällissotien yksi sievistelevä nimitys). Clinton kannatti, tai oli mukana aktiivisena toimijana, esimerkiksi interventioissa Irakiin, Libyaan, Syyriaan ja Ukrainaan.

Jos "maltillinen" Hillary Clinton valitaan seuraavaksi Yhdysvaltain presidentiksi voidaan luottaa siihen että Yhdysvaltain sotilasoperaatiot ja alemman tason aggressiot maailmalla jatkuvat vähintää entiseen malliin. Tähän panee toivonsa myös johtava uuskonservatiivinen intellektuelli Robert Kagan, joka on ilmoittanut kannattavansa Clintonia.

Tietenkään Donald Trump ei millään muotoa ole ihanteellinen henkilö Yhdysvatain presidentiksi, mutta muun maailman kannalta hän voisi olla vähemmän verinen vaihtoehto, mikäli pitäisi kiinni isolationistisista painotuksistaan ja vähentäisi aseellista sekaantumista muiden maiden asioihin pyrkien samalla, ilmoituksensa mukaisesti, yhteistyöhön Kiinan ja Venäjän kanssa. Tämän skenaarion toteutuessa, pakko joutua kuuntelemaan hänen ajoittain älyvapaita puheitaan olisi mitätön hinta säästyneistä ihmishengistä. On aivan ilmeistä, että oma eliittimme ei jaa tätä käsitystä.

Jos Clintonia ei valita presidentiksi, ei muu maailma vielä voi huokaista helpotuksesta. Mikäli Trump pitää kiinni ulkopoliittisista linjauksistaan hän elää vaarallisesti. Aseteollisuuden, Wall Sreetin ja tiedustelupiirien yhteenliittymä ei tule sormi suussa katsomaan etujensa polkemista. Presidentti joko mukautuu näiden etujen palvelijaksi tai sitten vaihdetaan presidenttiä.

Jäljellä on tietysti vielä se vaihtoehto, että Bernie Sanders osallistuu vaaleihin riippumattomana kandidaattina tai että republikaanisen puolueen taustavaikuttajat pystyvät junailemaan Trumpin ulos. Tämä kuitenkin vaikuttaa tässä vaiheessa epätodennäköiseltä, koska riski hävitä riippumattomalle kandidaatille (johon vaihtoehtoon Trump saattaisi tarttua jos hänet sivuutettaisiin) olisi sekä äärimmäisen noloa republikaaniselle puolueelle että seurauksiltaan arvaamatonta koko poliittiselle instituutiolle. Tuloksesta voisi tulla parhaimmillaan vaikeammin kontrolloitava tai ainakin rahoittajat joutuisivat lahjomaan useampia ehdokkaita.

Teoriassa on siis mahdollista, että Yhdysvaltain presindentin vaaleissa nähtäisiin normaalin kahden sijasta 3-4 ehdokasta, joita media ei voisi totaalisesti sivuuttaa. Ehdokkaita lienee nytkin useita, mutta USA:n reaalidemokratiaan olennaisesti kuuluvan lähes  täydellisen uutispimennon johdosta emme ole selvillä edes heidän määrästään. Se ei ole mikään salaisuus, mutta sen selvittäminen edellyttäisi erityistä aktiivisuutta.

Yhdysvaltain presidenttejä ja politiikkaa yleisemminkin arvioitaessa on, jälleen kerran, syytä kysyä ratkaisemmeko kantamme tekojen vai puheiden perusteella. Filosofi Esa Saarisen laulun sanoin "tyyli on tietty tärkee...", mutta eikö menetettyjen ihmishenkien määrän pitäisi kuitenkin olla vielä tärkeämpi kriteeri?      

 

Arvoituksellisia liittolaissuhteita - saudit ja 11.9.

Yhdysvalloissa ollaan puuhaamassa lakialoitetta, joka mahdollistaisi syyskuun 11. iskun uhrelle ja heidän sukulaisilleen hakea korvauksia Saudi-Arabialta. Vaikka tekoa on tähän asti pidetty virallisessa julkisuudessa vain al-Qaidan tekosina vailla valtiollisia kytköksiä näyttää nyt ensimmäistä kertaa siltä ettei Saudi-Arabian syyttämistä pystytä kuittaamaan tavanomaisella salaliittoteoria-hokemalla. Asian vakavuudesta kertoo se seikka, että presidentti Obama on luvannut saudeille, että hän estää vetollaa aloitteen etenemisen.

Amerikkalainen tutkiva jouralisti Seymour Hersh on kertonut haastattelussa, etteivät Osama bin Ladenin SEAL-iskuryhmän sotilaat ilahtuneet saamastaan julkisuudesta. Kyse oli yksinkertaisesti murhasta, sillä saudeille ja pakistanilaisille oli luvattu ettei häntä jätetä henkiin. Yhdysvaltain hallinnon papukaijat meillä ja muualla, joista johtavien medioiden journalistjoukko pääasiassa koostuu, uskotteli meille että Osama piti tappaa siksi ettei hänen vapauttamisekseen kaapattaisi lentokoneita tai muuten otettaisi panttivankeja.

Peruste oli tietysti täysin epäuskottava, mutta niin perin tyypillinen "vakavasti otettavalle" medialle. Yhtä hyvin olisi voinut sanoa, että hänet on jätettävä henkiin tai vapautettava kostoiskujen välttämiseksi. Tietysti voi myös kysyä, olisiko teko voitu suorittaa kokonaan salassa ja mikä oli sen julkistamisen tarkoitus. Avoimeksi on myös jätetty kysymys siitä kuinka kauan Osaman olinpaikka oli esimerkiksi Pakistanin tiedusteluviranomaisten tiedossa. Oltiinko hänen asemastaan vaiti siksi, että Yhdysvallat sai jatkaa veristä jahtiaan Afganistanissa ja Irakissa.

Kaikkein häkellyttävintä on tietysti se aikaisemminkin käsittelemäni seikka, etteivät amerikkalaiset olleet kiinnostuneita soveltamaan "tehostettuja kuulustelumenetelmiään" Osamaan ja puristamaan hänestä joka ainutta informaation ripettä. Tähän asti kidutettaviksi ovat kelvanneet tavalliset kadunmiehet, taksikuskit ja lammaspaimenet joilla ei ole ollut mitään tekemistä terrorin kanssa. Pitkälti toista miljoonaa ihmistä on tapettu terrorismin vastaisessa sodassa, lukuisia valtioita saatettu kaaokseen, miljoonia ajettu pakolaisiksi, koko maailman internetiä käyttävä väestö on asetettu urkinnan kohteeksi. Kaiken tämän jälkeen amerikkalaiset saavat kiinni koko sirkuksen tirehtöörin, eikä heitä kiinnosta pennin vertaa selvittää mitä tämä tietää.

Amerikkalaisilla oli epäilemättä pätevä syy menettelyynsä, mutta kaiken tapahtuneen jälkeen on suorastaan rikollista, että media nielee purematta Osaman kuulustelematta jättämisen. Syy Osaman vaientamiseen lienee siinä, että hänellä olisi saattanut olla kiusallista kerrottavaa. USA:n hallinnon avainhenkilöt eivät uskaltaneet luottaa siihen, että kaikki alemman tason operaattorit olisivat pitäneet mölyt mahassaan jos kuulusteluissa olisi paljastunut saudien tai jopa oman hallinon osuus tapahtumiin. Voi hyvin kuvitella, että joku voisi närkästyä saadessaan tietää toverinsa kuolleen sodassa. joka alusta loppuun perustui lavastukselle.

Vaikka 11.9.-iskun virallista selvitystä ei voikaan pitää uskottavana on esitetty, että sen salaiseksi julistettu osa sisältäisi raskauttavaa informaatiota saudien osuudesta tapahtumiin. Mutta kuten Obaman vakuutteluista ilmenee heidän ei tarvinne alistua edes korvauksiin pommituksista puhumattakaan. He ovat tärkeitä liittolaisia ja merkittäviä aseteollisuuden asiakkaita. Jos joitakin syyllisiä siltä suunnalta joskus tullaan ylipäätään haalimaan kysymykseen tulevat jotkut suorittavan tason toimijat, joiden sanotaan toimineen ylemmän johdon tietämättä. Tämä seikka erottaa amerikkalaiset ja heidän liittolaisensa heidän vihollisistaan. Jos Havannassa myrskyää se on Castrojen vika, jos amerikkalaiset pommittavat sairaalaa se on vahinko.  

Panaman suutari, Pietarin sellisti ja Odessan reserviläinen

Kovalla kohulla julkaistujen Panaman papereiden anti on toistaiseksi jäänyt aika heikoksi. Suomalaisiakin listalta löytyy, mutta paria nimeä lukuun ottamatta YLE on pysynyt vaiti. Mukana kun on kuulemma kunniallisia kansalaisia, jotka eivät tee mitään väärää omistaessaan veroparatiisiyhtiön. Voi tietysti kysyä miksi yhtiö ei voisi yhtä hyvin olla kirjoilla Suomessa, jos sillä ei ole toimintaa Panamassa eikä tavoitteena ole kiertää veroja.

Merkittävin varsinainen kohde on ollut Nordea Pankki ja virtuaalinen, epäsuora kohde on ollut Venäjän presidentti Putin. Putinista on riittänyt tarinaa, vaikkei hän itse olekaan ollut mukana papereissa. Mutta hänen sellisti-ystävänsä on ja se riittää, koska nykyisen mittapuun mukaan venäläinen on aina syyllinen vaikka ensiksi ei siltä näyttäisikään.

Samaa teemaa jatkaa taannoin Suomessakin vieraillut, Venäjän asiantuntija-guruksi ylistetty Brookings-ajatushautomon Strobe Talbott. Hänen mukaansa kyse ei olisikaan vuodosta vaan siitä että venäläiset ovat hakkeroineet Panama-aineiston Mossack-Fonsecalta. Tämä selittäisi Talbottin mukaan sen miksei aineistosta löydy merkittäviä yhdysvaltalaisia tekijöitä. Hän väittää, että venäläiset nyt kiristävät Yhdysvaltoja näiden nimien avulla.

Muiltakin tahoilta on esitetty epäilyksiä, että Panaman paperit olisivat hakkeroimalla saatuja. Vaikuttaa tosin hiukan todennäköisemmältä, että hakkeri on jokin läntinen taho. Tähän suuntaan viittaa myös se että aineiston käsittelyä koordinoiva ICIJ (International consortium of investigating journalists) ei suinkaan ole mikään neutraali toimija nauttiessaan miljardööri Georg Sorosin Open Society Foudationin sponsoroinnista.

Voi myös kysyä millaisia onnistumisen mahdollisuuksia kiristyksellä olisi jos asialla olisivat venäläiset. Kiristyksen kohteen tarvitsisi vain todeta aineiston olevan venäläisten kömpelö yritys lyödä kiilaa läntisten liittolaisten välille tai vaikka väittää tietoja väärennöksiksi ja koko valtavirtamedia liittyisi kuorossa puolustamaan paljastettuja veronkiertäjiä.

Aineistosta löytyi David Cameronin isä mutta tästä ei koitunut mitään suurempaa haittaa pääministerille itselleen. Siellä oli myös Ukrainan presidentti Poroshenko, mutta siitä media on ollut aika hiljakseen. Ehkä lännessä ollaan odottavalla kannalla kun USA:n varaulkoministeri Victoria Nulandin ja USA:n Ukrainan suurlähettilään, Geoffrey Pyattin yhdessä jo ennen vallankaappausta uuteen johtoon valisema Arseni Jatsenjuk oli jo eroamassa pääministerin paikalta.

Mihinkään varsinaiseen huoleen ei silti ole syytä sillä reservistä löytyy USA:n luotettava työrukkanen. Georgian entinen presidentti, Mihail Saakasvili on jo asemissa Ukrainassa Odessan kuvernöörinä. Jos Poroshenkon asema kävisi tukalaksi olisi tuskin temppu eikä mikään siirtää korruption vastaisena taistelijana profiloitunut Saakasvili hänen tilalleen semminkin kun hän kuulemma hallitsee mediassa esiintymisen.