Juha Sipilän kuningasidea valtion velan maksussa on köyhälistön tukien kiristämisen ohella valtion omaisuuden myyminen vähintään 8 miljardin edestä. Suomalaiselle kapitalistisen ideologian läpäisemälle poliitikolle ominaiseen tapaan Sipiläkään ei laskeskele ollenkaan niitä osinkoja, joita valtion kassasta katoaa kun yhtiöt myydään. Tuhoa ovat toki jo useat aikaisemmat hallitukset ennen Sipilän suunnittelemaa hävitysoperaatiota tehneet useiden miljardien edestä.
Kepun "politiikan ulkopuolelta" tulevan perusinsinöörin pirtaan yhteisen omaisuuden hävittäminen sopii mainiosti henkilökohtaisestikin, kun omaan sukanvarteenkin on kertynyt joutilasta mammonaa jolla sitten on kivaa ostaa entiset valtionyhtiöt pois kuleksimasta. Myynnin tuotot voidaan sitten lahjoittaa tukina Sipilälle ja muille yrittäjille. Aika hieno kuvio tästä järjestelystä syntyykin. Kyllä huomaa, että on ammattimies asialla.
Työn tuottavuus on kasvanut koko ajan, mutta edes 80-luvun palvelujen tasoon "ei enää ole varaa". Tätä asiaa on "autettu" mitättömillä palaknkorotuksilla ja vuosikausien avokätisillä veronalennuksilla erityisesti pääoman haltijoille. Siksi he voivatkin pistää nämä edustajiemme lahjoittamat pelimerkit finanssikasinoon, joiden tappiot maksetaan sitten verorahoista. Nyt on perustettu jo oikein eurooppalainen rahasto, josta tappiot voidaan sitten maksaa. Spekulantit ovat luonnollisesti järkevinä ihmisinä jo ottaneet tämän huomioon ja pitävät rahaston varoja jo ominaan. Luokituslaitoksilta voi sitten tilata tarvittavan paperin, jossa vakuutetaan ettei rahoja ole hupeloitu kevytmielisissä liiketoimissa. Tämä vakuutus on tietysti vain muodollisuus siltä varalta vaalikarja vastoin tapojaan heittäytyy uteliaaksi.
Kaikesta päätellen pohatoilla on liikaa rahaa, koska he voivat pelata koko järjestelmää uhkaavia pelejä ja vielä lainata rahaa valtioille. Tähän ongelmaan olisi yksinkertainen ratkaisu nostaa pääoman verotusta. EU ja koko reaalidemokraattinen järjestelmä olisi voinut pistää kansainvälisen rahoitusjärjestelmän uusiksi ihan vain vetoamalla poikkeuksellisiin olosuhteisiin. Samalla perusteellahan maksettiin yksityiskapitalistien tappiot valtioiden kassasta, vaikka julkisen vallan ei hallitsevan ideologian pitäisi sotkeutuakaan markkinoiden toimintaan.
Mihinkään radikaaleihin toimenpiteisiin finanssikriisin toistumisen estämiseksi ei tietenkään olla ryhdytty, koska meillä ja muualla EU:ssa ovat vallassa sipilät, soinit, räsäset, kataiset, arhinmäet ja urpilaiset (niinistöjä pyörii jaloissa useamman värisiä, mutta samaa lajia). Kaikki päinvastaiset lupaukset olivat vain heittoja, jotka oli suunnattu tunnetusti huonomuistiselle medialle. Onkin markkinoiden kannalta rauhoittavaa todeta, että eurooppaa hallitsevat "luotettavat", "realistiset" ja "vastuulliset" poliitikot, jotka ymmärtävät ennen kaikkea finanssipiirien huolia.
Juha Sipilä muistuttaa Kepun edellistä "suurmiestä" Matti Vanhasta. Heidän arkinen eleettömyytensä kätkee alleen pikimustan lahtarin. Molemmat puhelevat puhtaasti "asialinjalla", että tässä on ihan välttämätöntä suistaa vaalikarjan huonosaattoisin osa syvemälle kurjuuteen, että yritteliäät "kunnon ihmiset" saavat pitää "ansaitsemansa" rahat verokarhun ulottumattomissa. Kuinkas muuten sitä kannustuisi öin ja päivin rohmuamaan lisää mammonaa "kaikkien yhteiseksi hyväksi".
Hauskimmillaan hillityn asiallisesti esiintyvä Sipilä on perustellessaan yhteiskunnan perustaa murentavia säästöjä ja yhteisen omaisuuden hävittämistä tulevien sukupolvien edulla. Tulevat suomalaiset varmaan arvostavat Sipilän ja muiden suuren rahan juoksupoikien ja -tyttöjen ponnistuksia hyvinvointivaltion raunioiden lopulliseksi tasoittamiseksi ja ihmettelevät kertomuksia asioista joita kuka tahansa joskus muinoin sai ihan ilmaiseksi.
sunnuntai 30. maaliskuuta 2014
sunnuntai 23. maaliskuuta 2014
Imperialistien strategia takeltelee Venäjän suhteen
Venäjä on Yhdysvalloille sikäli erikoinen ongelma, ettei kyse ole minkäänlaisesta ideologisesta vastakkain asettelusta. Molempien maiden hallinnot kannattavat kovaa kapitalismia. Venezuelan ja Kuuban kimpussa Yhdysvallat apureineen on siksi, että ne näyttävät huonoa esimerkkiä "törsäämällä" varojaan köyhän kansan hyvinvointiin. Suomessa CIA:n pikkuapulaiset mm YLE:llä ja UPI:ssa ovat viime aikoina olleet erityisesti Venezuelan kimpussa. Näiden pikkuapulaisten ajattelussa ihmisoikeuksiin ei sisälly ravintoa, koulutusta tai terveydenhoitoa kaikille. Esimerkiksi YLE:n Mika Mäkeläisen ja Auli Leskisen mieleen ovat enemmän sellaiset latinalaisen Amerikan maat, joissa sosiaalisiin ongelmiin vastataan kuolemanpartioilla.
Kaikki oli Washingtonin pääkonttorin kannalta hyvin vielä silloin kun Venäjän kaoottisen kleptokratian johdossa tahtipuikkoa (välillä ihan kirjaimellisestikin) heilutti pohjattoman janoinen Boris Jeltsin. Hän sai rauhassa pommittaa parlamenttia, jota meikäläisessä mediassa nimitettiin "niskuroivaksi". Siksi läntiset "ystävät" tyrkyttivätkin Venäjälle presidenttivaltaisen perustuslain, jossa parlamentille oli varattu lähinnä kumileimasimen asema. Näin länsimaat olivat itse mukana rakentamassa Putinin itsevaltaista asemaa.
Venäjän tiedotusvälineet esittivät Jeltsinin kaudellakin vain istuvan presidentin propagandaa, mutta se ei lännessä liikuttanut ketään. Ei liioin Jeltsinin nousu gallupien jumbosijalta presidentin vaalien voittajaksi herättänyt täkäläisissäkään tiedotusvälineissä tavanmuksisia nokkeluuksia ja vihjailuja vaalien rehellisyydestä. Tiedotusvälineistä puheenollen yleensä suomalaisten väitetystä kateudesta ulisevat iltapäivälehdet tekivät itsensä (jälleen) naurunalaisiksi julkaisemalla kuvia Janukovitshin ylellisestä kylpyhuoneesta ja moralisoimalla sillä. Länsimaisiin henkilöihin kohdistettuna samat lehdet pilkkaisivat tällaista vessanpytty-journalismia populistiseksi.
Tilanne Venjällä on suuren orkesterinjohtajan (ei pidä unohtaa myöskään Jeltsinin ilmiömäisiä taitoja rock-tanssijana) päivien jälkeen muuttunut merkittävästi, mutta ei siinä suhteessa kuin meille väitetään. Jeltsin ei ollut sen kiinnostuneempi demokratiasta ja kansainvälisistä periaatteista kuin Putinkaan, mutta tyytyi rooliinsa lännen käskynhaltijana kun hänen taskunsa ja lasinsa vain täytettiin. Ennen estradilta poistumistaan lännen luottomies Boris Jeltsin sai vielä seuraajaltaan Vladimir Putinilta lupauksen rikosoikeudellisesta immuniteetista itselleen ja lähipiirilleen.
Kansainväliseen oikeuteen ja ihmisoikeuksiin vetoaminen ovat lännen puolelta silkkaa tekopyhyyttä. Obaman hallinto, jonka meikäläisessäkin mediassa annetaan luennoida ihmisoikeuksista ja kansainvälisen oikeuden kunnioituksesta on molempien rikkomisessa kruunamaton, mutta ylivoimainen maailmanmestari. He eivät myöskään tunnusta Haagin kansainvälisen tuomioistuimen tuomiovaltaa omiin kansalaisiinsa nähden. Eikä Haagissa ole oltu halukkaita käsittelemäänkään Yhdysvalloille epämieluisia tapauksia. Suomessa tätä seikkaa ei ole juuri välitetty käsitellä, vaikka aikoinaan pidettiinlin suurta meteliä siitä ettei Slobodan Milosevic tunnustanut Haagin tuomioistuinta (hän olikin tuomiolla vain siksi, ettei ollut Yhdysvaltain kansalainen tai suojatti).
Vladimir Putinilla ja hänen taustajoukoillaan on asenneongelma. He eivät kunnioita riittävästi Obamaa ja tämän isäntiä Washingtonissa ja Wall Streetillä. Kenties se johtuu siitä, että Putin kumppaneineen ei pelkää asemansa puolesta. Jos he pelkäisivät Neuvostoliiton paluuta jossain muodossa asenne Washingtonin ja Brysselin suuntaan olisi paljon nöyrempi. Toisaalta kaikki venäläiset eivät välttämättä halua tyytyä kehitysmaan asukkaan asemaan. Koska Putin ei ole halukas uudelleen kansallistamaan Neuvostoliiton jälkeen rosvottua omaisuutta ja kehittämään maansa infrastruktuuria, tiedettä ja teknologiaa (sosiaalisten ongelmien ratkaisemisesta puhumattakaan) hän operoi mielummin ulkopolitiikassa.
Vaikka meikäläisestä näkökulmasta sitä onkin lähes mehdotonta havaita, Venäjän aggressiivinen ulkopolitiikka on ollut Yhdysvaltoihin verrattuna naurettavan kesyä. Georgian sotakin, josta niin paljon on touhuttu tämän Krimin selkkauksen yhteydessä, alkoi georgialaisten hyökkäyksellä. Nämä aggressiot ovat olleet kovin vaatimattomia verrattuna Yhdysvaltain ja Naton Irakin ja Afganistanin sotaretkiin. Venäjä on jopa yhdessä Kiinan kanssa säästäneet paljon ihmishenkiä panemalla hanttiin kun amerikkalaiset ovat hakeneet YK:n mandaattia pommituksilleen. Meikäläinen media yleensä valittelee tällaisessa tilanteessa Kiinan ja Venäjän "halvauttavan" turvallisuusneuvoston toiminnan veto-oikeudellaan. Läntisistä pommituksista tuntuu valtamedian ja poliittisen eliittimme ajattelussa tulleen jonkinlainen yleislääke kansainvälisten kriisien ratkaisemisessa.
No, meikäläiset asiantuntijat eivät välitä muistella Afganistanin sotaa, Irakia, Abu Graihbia tai Guantanamoa puhuessaan kansainvälisestä oikeudesta (puhumattakaan, että mainitsisivat siitä, että Yhdysvallat on antanut turvapaikan Luis Carriles Posadalle, joka on kuubalaisen matkustajakoneen räjäyttämisen ja lukuisien muiden Kuubaa vastaan tehtyjen terrori-iskujen takana). Näitä asioita eivät liioin käsittele ne, jotka kiirehtivät NATO-jäsenyyttämme. Kaikki suomalaiset eivät kuitenkaan halua olla mukana lyömässä tahtia ja kantamassa vastuuta kidutuksista ja pidäkkeettömästä siviilien murhaamisesta, joka on NATO-maiden avustamalle Yhdysvalloille arkipäivää. Sen sijaan Kimmo Sasille tämä lahtaaminen tietää vain hyvää tiliä jos hän on pitänyt kiinni aseteknologiayhtiö Raytheonin osakkeistaan.
Kaikki oli Washingtonin pääkonttorin kannalta hyvin vielä silloin kun Venäjän kaoottisen kleptokratian johdossa tahtipuikkoa (välillä ihan kirjaimellisestikin) heilutti pohjattoman janoinen Boris Jeltsin. Hän sai rauhassa pommittaa parlamenttia, jota meikäläisessä mediassa nimitettiin "niskuroivaksi". Siksi läntiset "ystävät" tyrkyttivätkin Venäjälle presidenttivaltaisen perustuslain, jossa parlamentille oli varattu lähinnä kumileimasimen asema. Näin länsimaat olivat itse mukana rakentamassa Putinin itsevaltaista asemaa.
Venäjän tiedotusvälineet esittivät Jeltsinin kaudellakin vain istuvan presidentin propagandaa, mutta se ei lännessä liikuttanut ketään. Ei liioin Jeltsinin nousu gallupien jumbosijalta presidentin vaalien voittajaksi herättänyt täkäläisissäkään tiedotusvälineissä tavanmuksisia nokkeluuksia ja vihjailuja vaalien rehellisyydestä. Tiedotusvälineistä puheenollen yleensä suomalaisten väitetystä kateudesta ulisevat iltapäivälehdet tekivät itsensä (jälleen) naurunalaisiksi julkaisemalla kuvia Janukovitshin ylellisestä kylpyhuoneesta ja moralisoimalla sillä. Länsimaisiin henkilöihin kohdistettuna samat lehdet pilkkaisivat tällaista vessanpytty-journalismia populistiseksi.
Tilanne Venjällä on suuren orkesterinjohtajan (ei pidä unohtaa myöskään Jeltsinin ilmiömäisiä taitoja rock-tanssijana) päivien jälkeen muuttunut merkittävästi, mutta ei siinä suhteessa kuin meille väitetään. Jeltsin ei ollut sen kiinnostuneempi demokratiasta ja kansainvälisistä periaatteista kuin Putinkaan, mutta tyytyi rooliinsa lännen käskynhaltijana kun hänen taskunsa ja lasinsa vain täytettiin. Ennen estradilta poistumistaan lännen luottomies Boris Jeltsin sai vielä seuraajaltaan Vladimir Putinilta lupauksen rikosoikeudellisesta immuniteetista itselleen ja lähipiirilleen.
Kansainväliseen oikeuteen ja ihmisoikeuksiin vetoaminen ovat lännen puolelta silkkaa tekopyhyyttä. Obaman hallinto, jonka meikäläisessäkin mediassa annetaan luennoida ihmisoikeuksista ja kansainvälisen oikeuden kunnioituksesta on molempien rikkomisessa kruunamaton, mutta ylivoimainen maailmanmestari. He eivät myöskään tunnusta Haagin kansainvälisen tuomioistuimen tuomiovaltaa omiin kansalaisiinsa nähden. Eikä Haagissa ole oltu halukkaita käsittelemäänkään Yhdysvalloille epämieluisia tapauksia. Suomessa tätä seikkaa ei ole juuri välitetty käsitellä, vaikka aikoinaan pidettiinlin suurta meteliä siitä ettei Slobodan Milosevic tunnustanut Haagin tuomioistuinta (hän olikin tuomiolla vain siksi, ettei ollut Yhdysvaltain kansalainen tai suojatti).
Vladimir Putinilla ja hänen taustajoukoillaan on asenneongelma. He eivät kunnioita riittävästi Obamaa ja tämän isäntiä Washingtonissa ja Wall Streetillä. Kenties se johtuu siitä, että Putin kumppaneineen ei pelkää asemansa puolesta. Jos he pelkäisivät Neuvostoliiton paluuta jossain muodossa asenne Washingtonin ja Brysselin suuntaan olisi paljon nöyrempi. Toisaalta kaikki venäläiset eivät välttämättä halua tyytyä kehitysmaan asukkaan asemaan. Koska Putin ei ole halukas uudelleen kansallistamaan Neuvostoliiton jälkeen rosvottua omaisuutta ja kehittämään maansa infrastruktuuria, tiedettä ja teknologiaa (sosiaalisten ongelmien ratkaisemisesta puhumattakaan) hän operoi mielummin ulkopolitiikassa.
Vaikka meikäläisestä näkökulmasta sitä onkin lähes mehdotonta havaita, Venäjän aggressiivinen ulkopolitiikka on ollut Yhdysvaltoihin verrattuna naurettavan kesyä. Georgian sotakin, josta niin paljon on touhuttu tämän Krimin selkkauksen yhteydessä, alkoi georgialaisten hyökkäyksellä. Nämä aggressiot ovat olleet kovin vaatimattomia verrattuna Yhdysvaltain ja Naton Irakin ja Afganistanin sotaretkiin. Venäjä on jopa yhdessä Kiinan kanssa säästäneet paljon ihmishenkiä panemalla hanttiin kun amerikkalaiset ovat hakeneet YK:n mandaattia pommituksilleen. Meikäläinen media yleensä valittelee tällaisessa tilanteessa Kiinan ja Venäjän "halvauttavan" turvallisuusneuvoston toiminnan veto-oikeudellaan. Läntisistä pommituksista tuntuu valtamedian ja poliittisen eliittimme ajattelussa tulleen jonkinlainen yleislääke kansainvälisten kriisien ratkaisemisessa.
No, meikäläiset asiantuntijat eivät välitä muistella Afganistanin sotaa, Irakia, Abu Graihbia tai Guantanamoa puhuessaan kansainvälisestä oikeudesta (puhumattakaan, että mainitsisivat siitä, että Yhdysvallat on antanut turvapaikan Luis Carriles Posadalle, joka on kuubalaisen matkustajakoneen räjäyttämisen ja lukuisien muiden Kuubaa vastaan tehtyjen terrori-iskujen takana). Näitä asioita eivät liioin käsittele ne, jotka kiirehtivät NATO-jäsenyyttämme. Kaikki suomalaiset eivät kuitenkaan halua olla mukana lyömässä tahtia ja kantamassa vastuuta kidutuksista ja pidäkkeettömästä siviilien murhaamisesta, joka on NATO-maiden avustamalle Yhdysvalloille arkipäivää. Sen sijaan Kimmo Sasille tämä lahtaaminen tietää vain hyvää tiliä jos hän on pitänyt kiinni aseteknologiayhtiö Raytheonin osakkeistaan.
maanantai 17. maaliskuuta 2014
Laista viis eli Kytän ja kapiaisen koulu-uudistus
Persu-poliisi Tom Packalen ja ex-kapiainen ja sotatieteen tohtori Jarno Limnell ovat STT:n mukaan pohtineet oikein SITRA:n kustannuksella kyberturvallisuutta. Herrat ovat tulleet siihen tulokseen, että pitäisi saada oikein sellainen aine peruskouluihin kuin kyberturvallisuus. Kun muistaa, että Limnell ei ole enää kapiainen vaan hommissa tietotekniikka-alalla yksityisellä sektorilla ovat herrojen silmissä tainneet vilkkua melkoiset bisnesideat dollarinkuvineen. Ajatelkaa, minkälainen diili olisi saada kurssittaa valtavat joukot opettajia ja kaupustella laitteistoa ja ohjelmistoa joka niemen nokkaan. Eikä tässä vielä kaikki: herrojen mukaan olisi perustettava erityinen kyberajokortti, joka sitten voisi toimia edellytyksenä pääsylle esimerkiksi tehtäviin julkishallinnossa. Packalen voisi sitten lobata kontakteillaan rahoitusta, vaikka tipahtaisikin eduskunnasta (ainakaan tätä kyttää ei ole valittu eduskuntaan rosvojen äänillä).
Herrojen Limnell ja Packalen idea koulu-uudistukseksi on kuin suoraan Nilsiän öljysheikin ajatushautomosta, mutta se ei ole tässä konkurssissa vielä vakavin ongelma. Hälyyttävintä on herrojen ilmeisen täydellinen kunnioituksen puute esitutkintaa säätelevää lainsäädäntöä kohtaan. Persu-poliisi Packalen toteaa STT:n jutussa seuraavaa: "Tietenkään niillä ei voi estää miljardien budjetilla toimivan tiedusteluorganisaation vakoilua, jos se haluaa vakoilla juuri sinua. Ja jos joku suomalainen suunnittelisi vaikkapa terrori-iskua, en pitäisi vakoilua kovin pahana." Tällaisia vieraan vallan juoksupoikia meillä sitten on poliiseina. Kaikkein surkuhupaisinta on että kyseessä on vielä persujen edustaja, jonka luulisi jäsenkirjansa eteen edes teeskentelevän isänmaallista. Limnellhän on jo aiemmin pahoitellut Snowdenin ja Manningin tietovuotoja, joiden ansiosta saimme tietää NSA:n kyyläyksestä.
Packalen kuvittelee olevansa fiksu kun liittää vakoilun terroriteon suunnitteluun. Ikään kuin kyylääminen alkaisi vasta silloin kun kuviteltu terrori-isku olisi suunnitteilla, kohdistuisi vain sen tekijöihin ja saatua aineistoa käytettäisiin vain terroritekojen ehkäisemiseen. Aineistoa kertyisi ja kertyy koko ajan tietysti valtavia määriä, jotka varastoidaan ja joista voidaan tehdä hakuja tarkoituksiin joita vain mielikuvitus rajoittaa. On hyvin mahdollista, että niillä tehtäisiin bisnestä kauppaamalla raportteja kenestä tahansa kenelle tahansa maksukykyiselle henkilölle.
On myös hyvin mahdollista, että NSA:n kyyläämisen tuottamaa aineistoa voisi päätyä myös terroristeille aivan tarkoituksella. Ne, joilla on parempi muisti, tai jotka eivät suhtaudu totuuteen yhtä joustavasti kuin herrat Limnell ja Packalen muistavat, että esimerkiksi Osama bin-Laden oli Yhdysvaltain tärkeä liittolainen Afganistanissa ennenkuin häntä alettiin nimittää terroristiksi. Yhdysvallat luonnollisesti tarjosi tälle liittolaiselleen taloudellisen avun, aseiden ja koulutuksen ohella myös tiedustelutietoja. Näitä tietoja voi siis päätyä minne tahansa käytettäväksi missä tahansa tarkoituksessa, jos Yhdysvaltain hetkellinen, todellinen tai kuviteltu, etu sitä vaatii. Voi olla, ettei Packalen käsitä tätä, mutta Limnellille pitäisi jo koulutuksensa perusteella olla selvää, että yksittäisen suomalaisen edut tallautuvat hyvin helposti supervallan globaaleissa valtapeleissä. Oli miten oli: näiden herrojen kanssa ei kannata ryhtyä edes autokaupoille.
Herrojen Limnell ja Packalen idea koulu-uudistukseksi on kuin suoraan Nilsiän öljysheikin ajatushautomosta, mutta se ei ole tässä konkurssissa vielä vakavin ongelma. Hälyyttävintä on herrojen ilmeisen täydellinen kunnioituksen puute esitutkintaa säätelevää lainsäädäntöä kohtaan. Persu-poliisi Packalen toteaa STT:n jutussa seuraavaa: "Tietenkään niillä ei voi estää miljardien budjetilla toimivan tiedusteluorganisaation vakoilua, jos se haluaa vakoilla juuri sinua. Ja jos joku suomalainen suunnittelisi vaikkapa terrori-iskua, en pitäisi vakoilua kovin pahana." Tällaisia vieraan vallan juoksupoikia meillä sitten on poliiseina. Kaikkein surkuhupaisinta on että kyseessä on vielä persujen edustaja, jonka luulisi jäsenkirjansa eteen edes teeskentelevän isänmaallista. Limnellhän on jo aiemmin pahoitellut Snowdenin ja Manningin tietovuotoja, joiden ansiosta saimme tietää NSA:n kyyläyksestä.
Packalen kuvittelee olevansa fiksu kun liittää vakoilun terroriteon suunnitteluun. Ikään kuin kyylääminen alkaisi vasta silloin kun kuviteltu terrori-isku olisi suunnitteilla, kohdistuisi vain sen tekijöihin ja saatua aineistoa käytettäisiin vain terroritekojen ehkäisemiseen. Aineistoa kertyisi ja kertyy koko ajan tietysti valtavia määriä, jotka varastoidaan ja joista voidaan tehdä hakuja tarkoituksiin joita vain mielikuvitus rajoittaa. On hyvin mahdollista, että niillä tehtäisiin bisnestä kauppaamalla raportteja kenestä tahansa kenelle tahansa maksukykyiselle henkilölle.
On myös hyvin mahdollista, että NSA:n kyyläämisen tuottamaa aineistoa voisi päätyä myös terroristeille aivan tarkoituksella. Ne, joilla on parempi muisti, tai jotka eivät suhtaudu totuuteen yhtä joustavasti kuin herrat Limnell ja Packalen muistavat, että esimerkiksi Osama bin-Laden oli Yhdysvaltain tärkeä liittolainen Afganistanissa ennenkuin häntä alettiin nimittää terroristiksi. Yhdysvallat luonnollisesti tarjosi tälle liittolaiselleen taloudellisen avun, aseiden ja koulutuksen ohella myös tiedustelutietoja. Näitä tietoja voi siis päätyä minne tahansa käytettäväksi missä tahansa tarkoituksessa, jos Yhdysvaltain hetkellinen, todellinen tai kuviteltu, etu sitä vaatii. Voi olla, ettei Packalen käsitä tätä, mutta Limnellille pitäisi jo koulutuksensa perusteella olla selvää, että yksittäisen suomalaisen edut tallautuvat hyvin helposti supervallan globaaleissa valtapeleissä. Oli miten oli: näiden herrojen kanssa ei kannata ryhtyä edes autokaupoille.
perjantai 14. maaliskuuta 2014
Eduskunnan intellektuaalinen potentiaali hyötykäyttöön kerhotoiminnan avulla
Vaikka parlamenttimme on kuuluisa lukuisista kerhoistaan, kuluneella viikolla saimme havaita ettei niiden määrä vieläkään tee täyttä oikeutta edustajiemme kyvykkyydelle lukuisilla elämänalueilla. Ensiksi liikkeellä oli Perussuomalaisten Teuvo Hakkarainen, jonka lahjat visuaalisessa ilmaisussa ovat suotta jääneet hänen sinänsä vakuuttavien kertojan kykyjensä varjoon. Siinä missä edustaja Hakkarainen puhujana keskittyy fiktioon (kertoi olevansa absolutisti) hänen valokuvailmaisunsa kuuluu olevan kaunistelemattoman dokumentaristista. Siksi olisikin syytä tarttua tilaisuuteen ja suostutella edustaja Hakkarainen vetämään dokumentaristisen valokuvauksen kerhoa. Välineistöksi kävisi jokaiselta edustajalta viranpuolesta löytyvä matkapuhelin, jonka vikkeläsormisia käyttäjiä eduskunnasta varmasti löytyy vaikka kaikki eivät edustaja Kanervan virtuositeettiin yltänekään.
Yhtään edustaja Hakkaraista pahemmaksi ei tällä viikolla jäänyt yhdessä Alexander Stubbin, Kimmo Sasin ja Pertti Salolaisen kanssa Kokoomuksen intellektuellisiiven muodostava Ben Zyskowicz. Hänhän vertasi Putinia Hitleriin. Näin yksinkertaisen kansalaisen korvissa edustaja Zyskowiczin puhe kuulostaa melkoiselta natsien hirmutekojen vähättelyltä, joku ilkeämielinen taho saattaisi nimittää sitä jopa historialliseksi revisionismiksi. Koska edustaja Zyskowiczin omaperäinen historiantulkinta on selvästikin liian korkealentoinen tavallisen rahvaan käsitettäväksi sen ilmaisutapaa tulisi yksinkertaistaa. Luontevimmin tämä kävisi varmaan juuri parlamenttimme vireän kerhotoiminnan puitteissa henkevän keskustelun merkeissä.
Idean kolmannen kerhon perustamiseen antoi Jyrki Katainen pääministerin ilmoituksessaan. Hän korosti puheessaan monta kertaa, että Venäjä on loukannut Ukrainassa kansainvälistä oikeutta. Hän myös totesi jämäkästi, ettei Euroopan unioni voi olla puuttumatta kansainvälisen oikeuden loukkauksiin. Ensin vaikutti siltä, että pääministeri voisi perustaa eduskuntaan huonomuististen vertaistukiryhmän. Pääministerin tuntui unohtaneen niin CIA:n muilutuslennot, joiden järjestelyihin monet EU-maatkin innokkaasti osallistuivat, kuin tuoreemmatkin kansainvälisen oikeuden loukkaukset, kuten Yhdysvaltain toistuvat lennokki-iskut ja jo perinteeksi muodostuneen Guantanamo Bayn kidutuskeskuksen, joihin EU ei ole puuttunut millään tavalla.
Kyse ei suinkaan ollut valtion johdon muistiongelmista vaan puhetaidon suvereniteetistä: pääministeri Katainen ei antanut sellaisten pysähtyneisyyden ajan jäykkyyksien kuin totuuden kahlita argumentaationsa briljanssia. Tässä mielessä hän edustaa porvariston parhaita perinteitä, joihin ei enää selvästikään lasketa kuuluvaksi esimerkiksi J.K. Paasikiveä, kuten edustaja Sasi, samana päivänä jäljittelemättömään tyyliinsä antoi ymmärtää. Edustaja Sasin olisikin oikea henkilö vetämään kiireisen pääministerin aisaparina uuden porvarillisen puhetaidon kerhoa. Suuri suosio yli puoluerajojen olisi taattu. Kun vasemmisto on jo omaksunut porvarillisen ideologian tuskin oikean retoriikan opettelukaan olisi pahitteeksi.
Eikä tässä vielä kaikki! Odotetaanpa vain kunhan Kepun superinsinööri Juha Sipilä pääsee esittelemään tarkemmin omaa kahdeksan miljardin säästöohjelmaansa. Mitä innovaatiota on tarjolla esimerkiksi vanhusten hoitoon? Otetaanko mallia kenties pitkälle automatisoiduista navetoista? Vai ympäröidäänkö dementikot sähköpaimenella ja traktori käy välillä kippaamassa markettien jäteastiat aitaukseen? Olisiko tässä aineksia perustaa keskustalais-ekologisen gerontologian opintokerho?
Yhtään edustaja Hakkaraista pahemmaksi ei tällä viikolla jäänyt yhdessä Alexander Stubbin, Kimmo Sasin ja Pertti Salolaisen kanssa Kokoomuksen intellektuellisiiven muodostava Ben Zyskowicz. Hänhän vertasi Putinia Hitleriin. Näin yksinkertaisen kansalaisen korvissa edustaja Zyskowiczin puhe kuulostaa melkoiselta natsien hirmutekojen vähättelyltä, joku ilkeämielinen taho saattaisi nimittää sitä jopa historialliseksi revisionismiksi. Koska edustaja Zyskowiczin omaperäinen historiantulkinta on selvästikin liian korkealentoinen tavallisen rahvaan käsitettäväksi sen ilmaisutapaa tulisi yksinkertaistaa. Luontevimmin tämä kävisi varmaan juuri parlamenttimme vireän kerhotoiminnan puitteissa henkevän keskustelun merkeissä.
Idean kolmannen kerhon perustamiseen antoi Jyrki Katainen pääministerin ilmoituksessaan. Hän korosti puheessaan monta kertaa, että Venäjä on loukannut Ukrainassa kansainvälistä oikeutta. Hän myös totesi jämäkästi, ettei Euroopan unioni voi olla puuttumatta kansainvälisen oikeuden loukkauksiin. Ensin vaikutti siltä, että pääministeri voisi perustaa eduskuntaan huonomuististen vertaistukiryhmän. Pääministerin tuntui unohtaneen niin CIA:n muilutuslennot, joiden järjestelyihin monet EU-maatkin innokkaasti osallistuivat, kuin tuoreemmatkin kansainvälisen oikeuden loukkaukset, kuten Yhdysvaltain toistuvat lennokki-iskut ja jo perinteeksi muodostuneen Guantanamo Bayn kidutuskeskuksen, joihin EU ei ole puuttunut millään tavalla.
Kyse ei suinkaan ollut valtion johdon muistiongelmista vaan puhetaidon suvereniteetistä: pääministeri Katainen ei antanut sellaisten pysähtyneisyyden ajan jäykkyyksien kuin totuuden kahlita argumentaationsa briljanssia. Tässä mielessä hän edustaa porvariston parhaita perinteitä, joihin ei enää selvästikään lasketa kuuluvaksi esimerkiksi J.K. Paasikiveä, kuten edustaja Sasi, samana päivänä jäljittelemättömään tyyliinsä antoi ymmärtää. Edustaja Sasin olisikin oikea henkilö vetämään kiireisen pääministerin aisaparina uuden porvarillisen puhetaidon kerhoa. Suuri suosio yli puoluerajojen olisi taattu. Kun vasemmisto on jo omaksunut porvarillisen ideologian tuskin oikean retoriikan opettelukaan olisi pahitteeksi.
Eikä tässä vielä kaikki! Odotetaanpa vain kunhan Kepun superinsinööri Juha Sipilä pääsee esittelemään tarkemmin omaa kahdeksan miljardin säästöohjelmaansa. Mitä innovaatiota on tarjolla esimerkiksi vanhusten hoitoon? Otetaanko mallia kenties pitkälle automatisoiduista navetoista? Vai ympäröidäänkö dementikot sähköpaimenella ja traktori käy välillä kippaamassa markettien jäteastiat aitaukseen? Olisiko tässä aineksia perustaa keskustalais-ekologisen gerontologian opintokerho?
tiistai 11. maaliskuuta 2014
Näin naapurissa eli suuri junaryöstö
Kun olin taannoin sattumoisin Tukholman keskusrautatieasemalla odottamassa junan lähtöä poikkesin paikalliseen kauppaan joka myy taskukirjoja (Pocketshop). Vähän aikaa katseltuani löysin kiinnostavan kirjan, josta olin lukenut kommentteja. Kun menin kassalle maksamaan ostostani myyjä kysyi onko minulla ongelmia korkean verenpaineen kanssa. Hämmästyin ensin kysymystä, mutta tajusin hänen viittaavan ostamaani kirjaan, jonka nimi on suomeksi Suuri Junaryöstö.
Taskukirjakaupan myyjä ei epäillyt kirjan olevan minulle suorastaan liian jännittävä, sillä tämä teos ei ollut se, joka kertoo Ronald Biggsin ja kumppaneiden Englannissa 1963 suorittamasta maailman kuulusta keikasta, jossa he saivat saaliikseen yli kaksi miljoonaa puntaa. Ei, tässä on kysymys paljon suuremmasta kuprusta, jossa yhtiöitetään, yksityistetään ja kilpailutetaan Ruotsin rautatieliikennettä. Kirjan nimi on Det Stora Tågrånet ja kirjoittaja on Mikael Nyberg. Hän on free lance -toimittaja joka kirjoittaa esimerkiksi Clarte:en ja Aftonbladetin kulttuurisivuille. Teosta voi suositella jokaiselle, jota kiinnostaa millaista tuhoa yksityistäminen tuottaa yhteiselle omaisuudelle ja minkälaiseen järjettömyyteen, tuhlaukseen ja tehottomuuteen markkinapohjaiset ratkaisut usein johtavat.
Kirjan verenpaineen nousua tuottava efekti ei siis olekaan jännitys, vaan suuttumus poliitikkoihin jotka tärvelevät yhteistä omaisuutta markkinafundamentalisminsa nimissä. Vaikka saattaa jännityskin lukemisen myötä kohota, etenkin jos lukee junamatkalla kuten minä. Siinä määrin paljon uudistukset ovat heikentäneet rataverkon ylläpitoa ja yleensäkin turvallisuutta. Britanniassahan hallitus peruutti markkinauudistuksia vähin äänin parin vakavan junaonnettomuuden jälkeen.
Markkinahenkisten uudistusten jälkeen Ruotsissa on vähennetty väkeä niin liikennöinnistä, huollosta kuin ratojen yllä pidostakin ja vakinaisia työntekijöitä on korvattu määrä- ja osa-aikaisilla ja erityisen kerkeästi myös vuokratyövoimalla. Sen sijaan hallintoon on pitänyt palkata lisää väkeä hoitamaan kilpailutuksia ja valvomaan työt hoitavien firmojen toimintaa. Usein joudutaan myös kiistelemään siitä mikä työ kuuluu minkäkin yhtiön hoidettavaksi. Näitä transaktiokustannuksiksi kutsuttuja kilpailuttamisen kuluja ei lasketa mukaan kun tarkastellaan rautatieliikenteen kustannuksia (niin kuin ei yleensäkään lasketa kilpailutuksia järjestettäessä). Säästöjä ei siis välttämättä synny vaikka tuotettava hyödyke tai palvelu (usein laadultaan aikaisempaa heikompi) tuotetaan halvemmalla. Kustannukset (ja työpaikat) vaan siirretään "sorvin äärestä" konttoriin.
Kilpailutuksen "ansiosta" rautateitä eivät enää huolla enää entiset työporukat, jotka tunsivat hoitamansa rataosuudet vuosikymmenien kokemuksen ansiosta kuin omat taskunsa. Näin on onnistuttu tuhoamaan arvokasta hiljaista tietoa välittävä traditio ja horjuttamaan rautatieläisten ammattiylpeyden perustaa. Tämä on epäilemättä ollut tavoitteenakin, mutta työläisten keskinäisen solidaarisuuden ohella myös turvallisuuskultturi kärsii. Nyt radoista vastaavat firmat, jotka pyrkivät vastaamaan vikailmoitukseen sovitussa ajassa, mikä ei suinkaan tarkoita sitä, että alettaisiin heti suorittaa korjauksia. Paikalle tulee joku, mutta hänellä ei välttämättä ole koulutusta korjauksen hoitamiseen.
Ylipäätään vikailmoituksiin vastaavat huoltoyhtiöt pyrkivät kustannusten säästämiseksi tekemään mahdollisimman vähän, sillä ensi vuonna rataa saattaa huoltaa joku toinen yhtiö ja korjaukset kannattaa lykätä sen huoleksi. Tai sitten voi yrittää parsia vikoja kepulikonstein ja toivoa sillä tavoin onnistuvansa lykkäämään korjauksen sille yhtiölle, joka vastaa radan peruskorjauksesta (ja pyytää iltarukouksessaan ettei mitään isompaa satu sitä ennen).
Itseäni askarrutti kovin se miksi yhtenä vuonna Ruotsin rautatiet joutuivat niin suureen pulaan lumen kanssa. Eihän siinä pitäisi olla mitään uutta, pohjoisessa kun ollaan. No, kyse oli suurelta osin tehostamisesta. Aikaa vieviin ja vaarallisiin vaihteiden puhdistamisiin palkattiin väkeä pystymetsästä (usein vuokratyövoimaa). Lumien auraamiseen radoilta Ruotsin rautatiet oli aikoinaan hankkinut parikymmentä erityisesti siihen tarkoitettua dieselveturia. Uudet markkinahenkiset johtajat olivat halunneet nostaa pääoman tuottoa ja olivat hankkiutuneet eroon tästä aurauskalustosta, jota pitivät turhana pääomana. Jäljellä oli vain muutamia aurausvetureita, joista neljä oli käyttämättöminä tallilla, koska niihin ei ollut "varaa" sitoa työvoimaa ja yhden aurausveturin joku yhtiö oli suuressa viisaudessaan vuokrannut vetämään tavarajunaa.
Kirja sisältää lukuisia hyvin valaisevia kuvauksia kilpailutettujen rautateiden todellisuudesta. Seuraavassa vain muutamia, joita muistuu mieleeni: Vetureita pidetään ulkona pakkasessa, vaikka niille on olemassa tallit, koska ei haluta maksaa näiden tallien vuokraa. Samasta syystä myös siivoojat saavat loikkia työhönsä vaunuihin raiteiden yli. Osa-aikaiset konnarit pukeutuvat kaupungille lähtiessään virkapukuunsa siltä varalta, että pomo sattuu soittamaan ja kutsumaan pikaisesti töihin.
Liikenneministeri Merja Kyllönen rehvasteli yhdessä tv-haastattelussa lähtevänsä vaikka itse lapion varteen jos lumitöitä ei muuten saada tehdyksi. Silloin kysymys taisi olla maanteistä, mutta kun eletään tarpeeksi fundamentalistisessa markkinameinigissä voi hourailuunsa joutua joskus vastaamaankin. Suomessa ei vielä olla menty yhtä pitkälle rautateiden osalta, mutta esimerkiksi hoiva-alalla ja terveydenhuollossa into tällaisiin uudistuksiin on kova.
Vaikka Ruotsissa on menty tällaisiin markkinaälyttömyyksiin en voi olla ihailematta sitä, että sieltä löytyy myös aktiivisia, innokkaita ja taitavia henkilöitä, jotka yrittävät ylläpitää myös kriittistä vaihtoehtoista julkisuutta. Nyttemmin näitä uudistuksia on tehty myös demarien voimin, mutta markkinaoffensiivin aloitti aikoinaan (tämä tapahtui joskus 80-luvulla) paikallinen työnantajaliitto, joka kampanjoi ns. palkansaajarahastoja vastaan. Näiden rahastojen tarkoituksena oli lisätä työntekijöiden vaikutusvaltaa teollisuudessa (puhuttiin jopa ruotsalaisesta tiestä sosialismiin, mutta se on toinen juttu, jota kenties käsitellään joskus toiste). Yhtenä vaiheena kapitalistien offensiivissa oli Electroluxin perustama yksityiskoulu, jonka oli tarkoituksena esittää kuinka yksityinen markkinameininki peittoaa aina julkisen hommassa kuin hommassa. Olof Palme antoi ymmärtää että suutari voisi pysyä lestissään eli Electrolux keskittyä vaan tekemään jääkaappeja ja pölynimureita.
Sitten tuuli kääntyi, "isänmaalliset" tahot murhasivat Palmen ja yksityiskouluja pyörittämällä rikastuvat nykyään muutkin kuin pölynimuripohatat.
Taskukirjakaupan myyjä ei epäillyt kirjan olevan minulle suorastaan liian jännittävä, sillä tämä teos ei ollut se, joka kertoo Ronald Biggsin ja kumppaneiden Englannissa 1963 suorittamasta maailman kuulusta keikasta, jossa he saivat saaliikseen yli kaksi miljoonaa puntaa. Ei, tässä on kysymys paljon suuremmasta kuprusta, jossa yhtiöitetään, yksityistetään ja kilpailutetaan Ruotsin rautatieliikennettä. Kirjan nimi on Det Stora Tågrånet ja kirjoittaja on Mikael Nyberg. Hän on free lance -toimittaja joka kirjoittaa esimerkiksi Clarte:en ja Aftonbladetin kulttuurisivuille. Teosta voi suositella jokaiselle, jota kiinnostaa millaista tuhoa yksityistäminen tuottaa yhteiselle omaisuudelle ja minkälaiseen järjettömyyteen, tuhlaukseen ja tehottomuuteen markkinapohjaiset ratkaisut usein johtavat.
Kirjan verenpaineen nousua tuottava efekti ei siis olekaan jännitys, vaan suuttumus poliitikkoihin jotka tärvelevät yhteistä omaisuutta markkinafundamentalisminsa nimissä. Vaikka saattaa jännityskin lukemisen myötä kohota, etenkin jos lukee junamatkalla kuten minä. Siinä määrin paljon uudistukset ovat heikentäneet rataverkon ylläpitoa ja yleensäkin turvallisuutta. Britanniassahan hallitus peruutti markkinauudistuksia vähin äänin parin vakavan junaonnettomuuden jälkeen.
Markkinahenkisten uudistusten jälkeen Ruotsissa on vähennetty väkeä niin liikennöinnistä, huollosta kuin ratojen yllä pidostakin ja vakinaisia työntekijöitä on korvattu määrä- ja osa-aikaisilla ja erityisen kerkeästi myös vuokratyövoimalla. Sen sijaan hallintoon on pitänyt palkata lisää väkeä hoitamaan kilpailutuksia ja valvomaan työt hoitavien firmojen toimintaa. Usein joudutaan myös kiistelemään siitä mikä työ kuuluu minkäkin yhtiön hoidettavaksi. Näitä transaktiokustannuksiksi kutsuttuja kilpailuttamisen kuluja ei lasketa mukaan kun tarkastellaan rautatieliikenteen kustannuksia (niin kuin ei yleensäkään lasketa kilpailutuksia järjestettäessä). Säästöjä ei siis välttämättä synny vaikka tuotettava hyödyke tai palvelu (usein laadultaan aikaisempaa heikompi) tuotetaan halvemmalla. Kustannukset (ja työpaikat) vaan siirretään "sorvin äärestä" konttoriin.
Kilpailutuksen "ansiosta" rautateitä eivät enää huolla enää entiset työporukat, jotka tunsivat hoitamansa rataosuudet vuosikymmenien kokemuksen ansiosta kuin omat taskunsa. Näin on onnistuttu tuhoamaan arvokasta hiljaista tietoa välittävä traditio ja horjuttamaan rautatieläisten ammattiylpeyden perustaa. Tämä on epäilemättä ollut tavoitteenakin, mutta työläisten keskinäisen solidaarisuuden ohella myös turvallisuuskultturi kärsii. Nyt radoista vastaavat firmat, jotka pyrkivät vastaamaan vikailmoitukseen sovitussa ajassa, mikä ei suinkaan tarkoita sitä, että alettaisiin heti suorittaa korjauksia. Paikalle tulee joku, mutta hänellä ei välttämättä ole koulutusta korjauksen hoitamiseen.
Ylipäätään vikailmoituksiin vastaavat huoltoyhtiöt pyrkivät kustannusten säästämiseksi tekemään mahdollisimman vähän, sillä ensi vuonna rataa saattaa huoltaa joku toinen yhtiö ja korjaukset kannattaa lykätä sen huoleksi. Tai sitten voi yrittää parsia vikoja kepulikonstein ja toivoa sillä tavoin onnistuvansa lykkäämään korjauksen sille yhtiölle, joka vastaa radan peruskorjauksesta (ja pyytää iltarukouksessaan ettei mitään isompaa satu sitä ennen).
Itseäni askarrutti kovin se miksi yhtenä vuonna Ruotsin rautatiet joutuivat niin suureen pulaan lumen kanssa. Eihän siinä pitäisi olla mitään uutta, pohjoisessa kun ollaan. No, kyse oli suurelta osin tehostamisesta. Aikaa vieviin ja vaarallisiin vaihteiden puhdistamisiin palkattiin väkeä pystymetsästä (usein vuokratyövoimaa). Lumien auraamiseen radoilta Ruotsin rautatiet oli aikoinaan hankkinut parikymmentä erityisesti siihen tarkoitettua dieselveturia. Uudet markkinahenkiset johtajat olivat halunneet nostaa pääoman tuottoa ja olivat hankkiutuneet eroon tästä aurauskalustosta, jota pitivät turhana pääomana. Jäljellä oli vain muutamia aurausvetureita, joista neljä oli käyttämättöminä tallilla, koska niihin ei ollut "varaa" sitoa työvoimaa ja yhden aurausveturin joku yhtiö oli suuressa viisaudessaan vuokrannut vetämään tavarajunaa.
Kirja sisältää lukuisia hyvin valaisevia kuvauksia kilpailutettujen rautateiden todellisuudesta. Seuraavassa vain muutamia, joita muistuu mieleeni: Vetureita pidetään ulkona pakkasessa, vaikka niille on olemassa tallit, koska ei haluta maksaa näiden tallien vuokraa. Samasta syystä myös siivoojat saavat loikkia työhönsä vaunuihin raiteiden yli. Osa-aikaiset konnarit pukeutuvat kaupungille lähtiessään virkapukuunsa siltä varalta, että pomo sattuu soittamaan ja kutsumaan pikaisesti töihin.
Liikenneministeri Merja Kyllönen rehvasteli yhdessä tv-haastattelussa lähtevänsä vaikka itse lapion varteen jos lumitöitä ei muuten saada tehdyksi. Silloin kysymys taisi olla maanteistä, mutta kun eletään tarpeeksi fundamentalistisessa markkinameinigissä voi hourailuunsa joutua joskus vastaamaankin. Suomessa ei vielä olla menty yhtä pitkälle rautateiden osalta, mutta esimerkiksi hoiva-alalla ja terveydenhuollossa into tällaisiin uudistuksiin on kova.
Vaikka Ruotsissa on menty tällaisiin markkinaälyttömyyksiin en voi olla ihailematta sitä, että sieltä löytyy myös aktiivisia, innokkaita ja taitavia henkilöitä, jotka yrittävät ylläpitää myös kriittistä vaihtoehtoista julkisuutta. Nyttemmin näitä uudistuksia on tehty myös demarien voimin, mutta markkinaoffensiivin aloitti aikoinaan (tämä tapahtui joskus 80-luvulla) paikallinen työnantajaliitto, joka kampanjoi ns. palkansaajarahastoja vastaan. Näiden rahastojen tarkoituksena oli lisätä työntekijöiden vaikutusvaltaa teollisuudessa (puhuttiin jopa ruotsalaisesta tiestä sosialismiin, mutta se on toinen juttu, jota kenties käsitellään joskus toiste). Yhtenä vaiheena kapitalistien offensiivissa oli Electroluxin perustama yksityiskoulu, jonka oli tarkoituksena esittää kuinka yksityinen markkinameininki peittoaa aina julkisen hommassa kuin hommassa. Olof Palme antoi ymmärtää että suutari voisi pysyä lestissään eli Electrolux keskittyä vaan tekemään jääkaappeja ja pölynimureita.
Sitten tuuli kääntyi, "isänmaalliset" tahot murhasivat Palmen ja yksityiskouluja pyörittämällä rikastuvat nykyään muutkin kuin pölynimuripohatat.
perjantai 7. maaliskuuta 2014
Liberaalit tykkäävät nyt julkisesti uusnatseista.
Ainakin EU:n ulkoministeri Catherine Ashton, Yhdysvaltain varapääministeri Victoria Nuland ja entinen Yhdysvaltain republikaanisen puolueen presidenttiehdokas ovat käyneet keskustelemassa ja poseeraamassa valokuvaajille yhdessä Ukrainan uuteen hallitukseen kuuluvien uusnatsien kanssa. Ainakin äärioikeistolaista Svobodaa edustava Oleg Tiagnibok (kuinkahan nimi tämä pitäisi kirjoittaa, kirjoituasuja näyttää olevan lukuisia) on ilmaissut omaa vakaumustaan natsitervehdyksellä. Catherine Ashtonin toiminta on aikamoinen muutos aikaisempaan käytäntöön jos ajatellaan kuinka liberaalit ovat suhtautuneet, ainakin puheissaan, eurooppalaisiin äärioikeistolaisiin, kuten isä ja tytär Le Peniin tai Jörg Haider -vainaaseen, jonka toiminta johti jonkinlaiseen EU:n sisäiseen boikottiin.
Puolustusministeri Carl Haglund perui taannoin tapaamisensa venäläisen kollegansa kanssa, koska ei halunnut esiintyä julkisuudessa tämän kanssa, ettei hänen tulkittaisi kannattavan Venäjän toimintaa Ukrainassa. Tänä aamuna YLE:n Aamu-TV:ssä HS:n (Marko Junkkari), YLE:n (Pekka Ervasti) ja MTV:n (Eeva Lehtimäki) poliitiikan toimitusten päälliköt kiittelivät kuin yhdestä suusta Haglundin toimintaa. Sopivampaa olisi kai olisi esiintyä näiden Ukrainan uusnatsien kanssa. Ainakaan mediaamme johtavat liberaalit herrat ja rouvat eivät ole esittäneet minkäänlaista kritiikiä Ukrainan uutta hallitusta kohtaan (koskien heidän äärioikeistolaisuuttaan) vaan meidän annetaan olla siinä uskossa, että kyse olisi vain Moskovan propagandasta.
Vallitsevan asiantilan kovin pitkäaikainen pimittäminen vaatii mediamme johtohahmoilta mielikuvitusta, sillä Ukrainan uudessa hallituksessa istuu neljä äärioikeistolaisen Svobodan edustajaa ja sama puolue on saanut haltuunsa myös uuden pääsyyttäjän pestin. Todennäköisesti tätä hiukan kiusallista asiaa ei käsitellä mitenkään vaan meidät yritetään totuttaa hiljalleen siihen ajatukseen että uusnatsitkin ovat päässeet liberaalin eliitin armoihin. Yhteiselo sujuukin varmaan ihan letkeästi, sillä uusnatsit ovat vannoutuneita kapitalismin kannattajia ja luotettavia kumppaneita taistelussa vasemmistoa ja kaikenlaista työväen järjestäytymistä vastaan.
Ruotsalainen Expo-säätiö on raportoinut Ukrainan uusnatsien menestyksen jakaneen sikäläistä äärioikeistoa. Nordisk Ungdom ja Svenskarnas Parti ovat organisoineet vapaaehtoisjoukon lähtemään Kieviin tukemaan paikallisia aateveljiään. Sen sijaan Svenska Motståndsrörelsen väittää juutalaisten olevan levottomuuksien takana. Kaiken kaikkiaan kannanotot vaihtelevat, sillä jotkut ukrainalaisen äärioikeiston edustajat olivat kiistäneet antisemitistisyytensä kertomalla, että heidän joukoissaan mielenosoituksissa ja yhteenotoissa poliisin kanssa on ollut mukana entisiä Israelin erikoisjoukkojen sotilaita. Toiset ukrainalaisen äärioikeiston edustajat taas ovat sanoneet syrjäytetyn Janukovitsin hallituksen olleen "juutalaisten ja moskovalaisten gangsterien asialla".
Hiukan vaikuttaa siltä, että äärioikeisto sovittaa lausuntojaan kuulijan mukaan. On kiistatonta, että toisen maailmansodan aikaista natsien liittolaista Stepan Banderaa ja ukrainalaisia SS-miehiä juhlivat Svobodalaiset ovat kaikkien natsien tapaan antisemitistejä, mutta taktisista syistä on parempi pitää tästä asiasta pienempää ääntä, sillä Yhdysvaltain on helpompi tukea äärioikeistoa, joka ei ole avoimesti juutalaisvastainen. Tämän ovat havainneet muutkin eurooppalaiset äärioikeistolaiset liikkeet, jotka juutalaisten parjaamisen asemesta keskittyvät mielummin demonisoimaan islaminuskoisia. Näin äärioikeistolaiset taas voivat vedota "sivilisaatioiden taistelu" -tyyppiseen ajatteluun, joka yhdistettynä raivokkaaseen antikommunismiin tekee heistä houkuttelevan kumppanin bisneseliitille ja heidän liberaaleille palkollisilleen mediassa ja valtionhallinnossa.
Puolustusministeri Carl Haglund perui taannoin tapaamisensa venäläisen kollegansa kanssa, koska ei halunnut esiintyä julkisuudessa tämän kanssa, ettei hänen tulkittaisi kannattavan Venäjän toimintaa Ukrainassa. Tänä aamuna YLE:n Aamu-TV:ssä HS:n (Marko Junkkari), YLE:n (Pekka Ervasti) ja MTV:n (Eeva Lehtimäki) poliitiikan toimitusten päälliköt kiittelivät kuin yhdestä suusta Haglundin toimintaa. Sopivampaa olisi kai olisi esiintyä näiden Ukrainan uusnatsien kanssa. Ainakaan mediaamme johtavat liberaalit herrat ja rouvat eivät ole esittäneet minkäänlaista kritiikiä Ukrainan uutta hallitusta kohtaan (koskien heidän äärioikeistolaisuuttaan) vaan meidän annetaan olla siinä uskossa, että kyse olisi vain Moskovan propagandasta.
Vallitsevan asiantilan kovin pitkäaikainen pimittäminen vaatii mediamme johtohahmoilta mielikuvitusta, sillä Ukrainan uudessa hallituksessa istuu neljä äärioikeistolaisen Svobodan edustajaa ja sama puolue on saanut haltuunsa myös uuden pääsyyttäjän pestin. Todennäköisesti tätä hiukan kiusallista asiaa ei käsitellä mitenkään vaan meidät yritetään totuttaa hiljalleen siihen ajatukseen että uusnatsitkin ovat päässeet liberaalin eliitin armoihin. Yhteiselo sujuukin varmaan ihan letkeästi, sillä uusnatsit ovat vannoutuneita kapitalismin kannattajia ja luotettavia kumppaneita taistelussa vasemmistoa ja kaikenlaista työväen järjestäytymistä vastaan.
Ruotsalainen Expo-säätiö on raportoinut Ukrainan uusnatsien menestyksen jakaneen sikäläistä äärioikeistoa. Nordisk Ungdom ja Svenskarnas Parti ovat organisoineet vapaaehtoisjoukon lähtemään Kieviin tukemaan paikallisia aateveljiään. Sen sijaan Svenska Motståndsrörelsen väittää juutalaisten olevan levottomuuksien takana. Kaiken kaikkiaan kannanotot vaihtelevat, sillä jotkut ukrainalaisen äärioikeiston edustajat olivat kiistäneet antisemitistisyytensä kertomalla, että heidän joukoissaan mielenosoituksissa ja yhteenotoissa poliisin kanssa on ollut mukana entisiä Israelin erikoisjoukkojen sotilaita. Toiset ukrainalaisen äärioikeiston edustajat taas ovat sanoneet syrjäytetyn Janukovitsin hallituksen olleen "juutalaisten ja moskovalaisten gangsterien asialla".
Hiukan vaikuttaa siltä, että äärioikeisto sovittaa lausuntojaan kuulijan mukaan. On kiistatonta, että toisen maailmansodan aikaista natsien liittolaista Stepan Banderaa ja ukrainalaisia SS-miehiä juhlivat Svobodalaiset ovat kaikkien natsien tapaan antisemitistejä, mutta taktisista syistä on parempi pitää tästä asiasta pienempää ääntä, sillä Yhdysvaltain on helpompi tukea äärioikeistoa, joka ei ole avoimesti juutalaisvastainen. Tämän ovat havainneet muutkin eurooppalaiset äärioikeistolaiset liikkeet, jotka juutalaisten parjaamisen asemesta keskittyvät mielummin demonisoimaan islaminuskoisia. Näin äärioikeistolaiset taas voivat vedota "sivilisaatioiden taistelu" -tyyppiseen ajatteluun, joka yhdistettynä raivokkaaseen antikommunismiin tekee heistä houkuttelevan kumppanin bisneseliitille ja heidän liberaaleille palkollisilleen mediassa ja valtionhallinnossa.
keskiviikko 5. maaliskuuta 2014
Joskus tekonurmikin voi kuihtua - Vastoinkäymisiä imperialistin hommissa
Tulevaisuus imperialistin hommissa on joskus epävarmaa. Ranskalainen Kuubaan erikoistunut tutkija Salim Lamrani kirjoittaa Voltairenet.org-sivustolla yhdestä vähemmän onnistuneesta työsuhteesta, jossa vapautettuja "poliittisia vankeja" kuljetettiin Kuubasta kovalla tohinalla Espanjaan. Tunnelmat olivat aluksi tietysti korkealla kun päästiin vihdoin hengittämään "vapaan maailman" ilmaa. Espanjan hallitus kuskasi edelleen muutamia näistä "pakolaisista" Brysseliin todistamaan Kuuban "surkeista olosuhteista" ja sen puolesta, että EU:n tulisi vetää tiukkaa linjaa maiden suhteissa.
Ensimmäinen vuosi "vapaan maailman" matkatöissä sujuikin kuubalaisjoukkueelta mainiosti. Espanjan hallitus maksoi n 2000 euroa kk/lurjus "toisinajattelijoille" ja heidän sukulaisilleen. Sitten palkanmaksu lopetettiin, kun Espanjan hallitus katsoi ettei porukasta ollut enää suurempaa hyötyä ja maassa oli miljoonia työttömiä jo omasta takaa. Mutta kuubalaiset eivät jääneet neuvottomiksi vaan ryhmittyivät nälkälakkoon Espanjan ulkoministeriön ulkopuolelle. Vaikka "vapaassa maailmassa" oltiin, Madridin poliisilta ei irronnut sääliä "toisinajattelijoille", kun se tarjoili pamppua jakaukseen ja retuutti heidät pois maisemaa rumentamasta aivan kuin kenet tahansa mielenosoittajat.
Näiden vastoinkäymisten jälkeen kuubalaiset "toisinajattelijat" olivat kovasti allapäin ja tunsivat tulleensa espanjalaisten ystäviensä hylkäämiksi. Hätäisimmät olivat jo lähdössä takaisin Kuubaan ja jotkut kirosivat sitä että olivat tuoneet perheensäkin tähän kurjuuteen. Yksi näistä "toisinajattelijoista" teki vuonna 2012 jopa itsemurhan Espanjan valtion lopetettua hänen taloudellisen tukemisensa. Jälkikäteen "vapaan maailman" media on pyrkinyt minimoimaan imagotappioita väittämällä, että katolinen kirkko ja Kuuban hallinto olisivat yhteistuumin pakottaneet "toisinajattelijat" lähtemään maasta. Väite on kuitenkin ilmiselvästi salaliittoteoriaa, sillä jopa "toisinajattelijat" itse ovat kiistäneet pakottamisen.
Tällaisia hallitusten ja yritysten perustamia ja rahoittamia mukamas "hallituksista riippumattomia kansanliikkeitä" (engl. NGOs) nimitetään niiden taustoja tutkivalla Sourcewatch -sivustolla ytimekkäästi "tekonurmeksi" (engl. astroturf). Termi tekonurmi kuvaa osuvasti näiden synteettisten kansanliikkeiden suhdetta spontaaniin ruohonjuuri-tason toimintaan. Synteettisten kansanliikkeiden käyttö on ollut kekseliästä esimerkiksi tupakkateollisuudessa, mutta kenties merkittävimpään rooliinsa se on kohonnut niin sanottuina värivallankumouksina (esim. Ukrainan oranssi vallankumous). Värivallankumousten rahoitus tapahtuu CIA:n National Endowment of Democracy -ohjelman (NED) kautta. Operatiivinen vastuu on annettu Albert Einstein Institutionille, joka gurunsa Gene Sharpen johdolla on kehittänyt näistä värivallankumouksista eräänlaista franschising -liiketoimintaa. Parhaillaan heillä on työn alla Venezuela ja yritys kaataa Maduron bolivaarinen hallinto. Mitähän Albert Einstein -vainaa tuumisi tästä nimissään pyöritettävästä sirkuksesta?
Ensimmäinen vuosi "vapaan maailman" matkatöissä sujuikin kuubalaisjoukkueelta mainiosti. Espanjan hallitus maksoi n 2000 euroa kk/lurjus "toisinajattelijoille" ja heidän sukulaisilleen. Sitten palkanmaksu lopetettiin, kun Espanjan hallitus katsoi ettei porukasta ollut enää suurempaa hyötyä ja maassa oli miljoonia työttömiä jo omasta takaa. Mutta kuubalaiset eivät jääneet neuvottomiksi vaan ryhmittyivät nälkälakkoon Espanjan ulkoministeriön ulkopuolelle. Vaikka "vapaassa maailmassa" oltiin, Madridin poliisilta ei irronnut sääliä "toisinajattelijoille", kun se tarjoili pamppua jakaukseen ja retuutti heidät pois maisemaa rumentamasta aivan kuin kenet tahansa mielenosoittajat.
Näiden vastoinkäymisten jälkeen kuubalaiset "toisinajattelijat" olivat kovasti allapäin ja tunsivat tulleensa espanjalaisten ystäviensä hylkäämiksi. Hätäisimmät olivat jo lähdössä takaisin Kuubaan ja jotkut kirosivat sitä että olivat tuoneet perheensäkin tähän kurjuuteen. Yksi näistä "toisinajattelijoista" teki vuonna 2012 jopa itsemurhan Espanjan valtion lopetettua hänen taloudellisen tukemisensa. Jälkikäteen "vapaan maailman" media on pyrkinyt minimoimaan imagotappioita väittämällä, että katolinen kirkko ja Kuuban hallinto olisivat yhteistuumin pakottaneet "toisinajattelijat" lähtemään maasta. Väite on kuitenkin ilmiselvästi salaliittoteoriaa, sillä jopa "toisinajattelijat" itse ovat kiistäneet pakottamisen.
Tällaisia hallitusten ja yritysten perustamia ja rahoittamia mukamas "hallituksista riippumattomia kansanliikkeitä" (engl. NGOs) nimitetään niiden taustoja tutkivalla Sourcewatch -sivustolla ytimekkäästi "tekonurmeksi" (engl. astroturf). Termi tekonurmi kuvaa osuvasti näiden synteettisten kansanliikkeiden suhdetta spontaaniin ruohonjuuri-tason toimintaan. Synteettisten kansanliikkeiden käyttö on ollut kekseliästä esimerkiksi tupakkateollisuudessa, mutta kenties merkittävimpään rooliinsa se on kohonnut niin sanottuina värivallankumouksina (esim. Ukrainan oranssi vallankumous). Värivallankumousten rahoitus tapahtuu CIA:n National Endowment of Democracy -ohjelman (NED) kautta. Operatiivinen vastuu on annettu Albert Einstein Institutionille, joka gurunsa Gene Sharpen johdolla on kehittänyt näistä värivallankumouksista eräänlaista franschising -liiketoimintaa. Parhaillaan heillä on työn alla Venezuela ja yritys kaataa Maduron bolivaarinen hallinto. Mitähän Albert Einstein -vainaa tuumisi tästä nimissään pyöritettävästä sirkuksesta?
maanantai 3. maaliskuuta 2014
"Parhaimmistomme" teeskentelee Tasavallan Presidentti Niinistön johdolla
Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö tuomitsi ripeästi Venäjän toiminnan Ukrainassa kansainvälisen oikeuden vastaisena. Tätä tietysti pidetään refleksinomaisesti venäläisvastaisissa piireissä suoraselkäisyytenä, mutta ne joiden muisti ulottuu päivän uutisotsikoita pidemälle havaitsee sen teeskentelyksi. Ei tarvitse kuin palauttaa mieleen se muikeus, jolla presidenttimme paistatteli samassa kuvassa kansainvälistä oikeutta rutiininomaisesti rikkovan Yhdysvaltain presidentti Barack Obaman kanssa tämän Tukholman vierailulla käsittää teeskentelyn kaikessa irvokkuudessaan.
Jos Niinistöllä olisi hippunenkin itsekritiikkiä hän ei hiiskuisi sanallakaan kansainvälisestä oikeudesta, koska on käytöksellään osoittanut, ettei joko piittaa tai käsitä asiasta tuon taivaallista. Niinistö ei tietenkään tässä mielessä mitenkään erotu muusta "parhaimmistostamme", joka on liikkeellä huumorikirjailija Jari Tervosta lähtien. Viimeksi mainittu herra on niittänyt mainettä öykkäröimällä juovuksissa, mutta kun yrittää lukea hänen kolumniaan YLE:n nettisivuilla havaitsee, ettei alkoholilla taida olla suurtakaan vaikutusta tämän herran ajatteluun tai käytökseen (Tervon omahyväisen pärstän näkeminen ei yhtään helpota yritystä).
Kaikki tämä voidaan lausua täysin ottamatta kantaa itse Ukrainan tilanteeseen. Itse en ole voimakkaasti kummankaan osapuolen kannalla (koska kyse kahdesta kilpailevasta oligarkkijoukkueesta), mutta EU ja Suomi on selvästi valinnut puolensa. Kukaan ei tietenkään tällä kertaa valita Venäjän haraavan vastaan ja estävän tarpeellisen tilanteeseen puuttumisen ennen tilanteen eskaloitumista. Lännen ja Suomen tulkinnan tilanteessa ratkaisee se että syrjäytetty presidentti Janukovitsh ei ollut tottelevainen Washingtonin pääkonttorin palvelija vaan pikemminkin Venäjän liittolainen.
Mikäli Jankovitsh olisi ollut uskollinen "vapaan maailman" tavoitteille hän olisi huoletta voinut antaa erikoisjoukkojen jyrätä mielenosoittajat heti alkuunsa kohtaamatta minkäänlaisia vastalauseita EU:lta tai Yhdysvalloilta Niinistöstä puhumattakaan. Näinhän toimittiin esimerkiksi Bahrainissa, jonka johto kutsui Saudi-Arabian panssarit kukistamaan paikallisen arabikevään mielenosoituksen uhreista tinkimättä. Tämä ei tietenkään, raakuuksistaan huolimatta, herättänyt mitään vastalauseita "vapaassa maailmassa" eikä YLE:lläkään ollut mitään sitä vastaan, sillä esimerkiksi Kuubasta ja Venezuelasta poiketen Bahrain ja Saudi-Arabia eivät kyseenalaista vallitsevaa maailmanjärjestystä. Niinpä Mika Mäkeläinen ja muut humaanit ulkomaan toimittajat eivät viitsi puuttua tapettuihin siviileihin ja muihin pikkuseikkoihin.
Ukrainan kapinallisten puolelle asettumista Suomessa ja lännessä yleensäkin helpotti sekin seikka, että nämä kaatoivat Leninin patsaita. Viis siitä jos nyt sattuivatkin olemaan vaikka äärioikeistolaisia tai uusnatseja, eihän kukaan ole täydellinen. Kelpasi näitä "sankareita" käydä EU:n ulkoministeri Catherine Ashtoninkin tervehtimässä. Täällä Suomessa "isänmaalliset piirit" ovat olleet pahoillaan siitä, että rauhansopimuksessa aikoinaan kiellettiin fasistiset järjestöt ja nyt näyttää siltä, että niiden kunniaa ollaan palauttamassa oikein EU:n voimin. Äärioikealta katsoen tulevaisuus näyttääkin valoisalta: taas ruvetaan varmaan Ukrainan kriisin varjolla touhuamaan NATO-jäsenyyttä ja erityisesti kriisiaikoina finanssipiirit työllistävät miellään fasisteja hakkaamaan vastahakoista rahvasta (eritoten radikaaleja ay-aktiiveja ja muuta nimensä ansaitsevaa vasemmistoa).
Jos Niinistöllä olisi hippunenkin itsekritiikkiä hän ei hiiskuisi sanallakaan kansainvälisestä oikeudesta, koska on käytöksellään osoittanut, ettei joko piittaa tai käsitä asiasta tuon taivaallista. Niinistö ei tietenkään tässä mielessä mitenkään erotu muusta "parhaimmistostamme", joka on liikkeellä huumorikirjailija Jari Tervosta lähtien. Viimeksi mainittu herra on niittänyt mainettä öykkäröimällä juovuksissa, mutta kun yrittää lukea hänen kolumniaan YLE:n nettisivuilla havaitsee, ettei alkoholilla taida olla suurtakaan vaikutusta tämän herran ajatteluun tai käytökseen (Tervon omahyväisen pärstän näkeminen ei yhtään helpota yritystä).
Kaikki tämä voidaan lausua täysin ottamatta kantaa itse Ukrainan tilanteeseen. Itse en ole voimakkaasti kummankaan osapuolen kannalla (koska kyse kahdesta kilpailevasta oligarkkijoukkueesta), mutta EU ja Suomi on selvästi valinnut puolensa. Kukaan ei tietenkään tällä kertaa valita Venäjän haraavan vastaan ja estävän tarpeellisen tilanteeseen puuttumisen ennen tilanteen eskaloitumista. Lännen ja Suomen tulkinnan tilanteessa ratkaisee se että syrjäytetty presidentti Janukovitsh ei ollut tottelevainen Washingtonin pääkonttorin palvelija vaan pikemminkin Venäjän liittolainen.
Mikäli Jankovitsh olisi ollut uskollinen "vapaan maailman" tavoitteille hän olisi huoletta voinut antaa erikoisjoukkojen jyrätä mielenosoittajat heti alkuunsa kohtaamatta minkäänlaisia vastalauseita EU:lta tai Yhdysvalloilta Niinistöstä puhumattakaan. Näinhän toimittiin esimerkiksi Bahrainissa, jonka johto kutsui Saudi-Arabian panssarit kukistamaan paikallisen arabikevään mielenosoituksen uhreista tinkimättä. Tämä ei tietenkään, raakuuksistaan huolimatta, herättänyt mitään vastalauseita "vapaassa maailmassa" eikä YLE:lläkään ollut mitään sitä vastaan, sillä esimerkiksi Kuubasta ja Venezuelasta poiketen Bahrain ja Saudi-Arabia eivät kyseenalaista vallitsevaa maailmanjärjestystä. Niinpä Mika Mäkeläinen ja muut humaanit ulkomaan toimittajat eivät viitsi puuttua tapettuihin siviileihin ja muihin pikkuseikkoihin.
Ukrainan kapinallisten puolelle asettumista Suomessa ja lännessä yleensäkin helpotti sekin seikka, että nämä kaatoivat Leninin patsaita. Viis siitä jos nyt sattuivatkin olemaan vaikka äärioikeistolaisia tai uusnatseja, eihän kukaan ole täydellinen. Kelpasi näitä "sankareita" käydä EU:n ulkoministeri Catherine Ashtoninkin tervehtimässä. Täällä Suomessa "isänmaalliset piirit" ovat olleet pahoillaan siitä, että rauhansopimuksessa aikoinaan kiellettiin fasistiset järjestöt ja nyt näyttää siltä, että niiden kunniaa ollaan palauttamassa oikein EU:n voimin. Äärioikealta katsoen tulevaisuus näyttääkin valoisalta: taas ruvetaan varmaan Ukrainan kriisin varjolla touhuamaan NATO-jäsenyyttä ja erityisesti kriisiaikoina finanssipiirit työllistävät miellään fasisteja hakkaamaan vastahakoista rahvasta (eritoten radikaaleja ay-aktiiveja ja muuta nimensä ansaitsevaa vasemmistoa).
lauantai 1. maaliskuuta 2014
Kun YLE:n Mika Mäkeläinen "uutisoi" Venezuelasta vastuu siirtyy kuulijalle
YLE:n Mika Mäkeläinen valittaa "Venezuelan talouden" olevan syöksykierteessä "liian anteliaan sosiaalipolitiikan vuoksi". Öljyntuotannon putoamisen hän luonnollisesti panee hallituksen piikkiin vaikka on tunnettua, että Yhdysvaltain palkkalistoilla olevat henkilöt joita valtion öljy-yhtiö palkkalistoilta edelleen löytyy, tekevät parhaansa sabotoidakseen tuotantoa.
Mäkeläinen kirjoittaa ikäänkuin korruptio olisi syntynyt vasta nykyisen hallituksen aikana ja toimesta aivan kuin korkea rikollisuuskin. Kaiken syynä on Mäkeläisen mukaan sosialismi, joka on "diktatuuri Kuuban" jälkeen toiseksi kovinta läntisellä pallonpiuoliskolla. YLE:n toimittajaksi pääsee näköjään kun edustaa oikeaa ideologista suuntausta. Alkeellisimpiakaan perustietoja ei näköjään edellytetä maista joista kirjoitetaan "uutisia", kunhan ne ovat pääkonttorin mukaisia.
Mäkeläinen esimerkiksi väittää lehdistön vapauden olevan melkein yhtä rajoitettua, kuin "veljesmaa Kuubassa". Kaikesta päätellen CIA;n pikkuorava Mäkeläisellä ei ole harmaintakaan aavistusta yksityisten tiedotusvälineitten ohjelmapolitiikasta. John Pilger on käsitellyt tätä eräässä dokumentissaan, jossa hän näyttää pätkän venezuelalaisesta talk-showsta, jossa kehotetaan tappamaan (vielä tuolloin elänyt) Hugo Chavez. Kuuba taasen ei ole diktatuuri, vaan kansanedustajat valitaan puhtaalla henkilövaalilla, johon kaikki kansalaiset saavat osallistua.
On selvää, että Kuuban täytyy suojautua aggressiivisen suurvaltanaapurinsa tukemaa terrori- ja sabotaasitoimintaa vastaan. Tässä mielessä se ei poikkea liberaaleista reaalidemokratioista, jotka myös ryhtyisivät epäröimättä toimenpiteisiin turvatakseen laillisen hallitusvallan. On turha kuvitella, että aggressiivisen ja ylivoimaisen vihollisen rahoittama väkivaltaan valmis oppositio saisi toimia avoimesti ja vapaasti missään päin maailmaa.
Ei voi kuin hämmästellä mistä näitä toimittajina ammattitaidottomia, mutta propagandisteina häikäilemättömiä CIA:n pikku-oravia putkahtelee YLE:lle. Siinä ei paljon paina se vaikka voittaisi kuinka monet vaalit (jotka esim. USA:n ex-presidentti Jimmy Carter on todennut demokraattisiksi), kun politiikka ei noudattele Washingtonin "pääkonttorin" linjaa. Kuten aikaisemmin kirjoitin meitä aletaan valmistella 11.9. 1973 Chilessä suoritetun kaltaisen demokratian "korjausliikkeen" hyväksymiseen. Tällaistet mäkeläiset kun vastaavat julkisen palvelun "uutisista" suomalaisten puhe demokratiasta millään foorumeilla kertoo vain kritiikittömästä omahyväisyydestä ja lehdistön vapaus muuttuu vapaudeksi häikäilemättömään valehteluun. Kunhan vaan valheet ovat oikean mallisia.
Mäkeläinen kirjoittaa ikäänkuin korruptio olisi syntynyt vasta nykyisen hallituksen aikana ja toimesta aivan kuin korkea rikollisuuskin. Kaiken syynä on Mäkeläisen mukaan sosialismi, joka on "diktatuuri Kuuban" jälkeen toiseksi kovinta läntisellä pallonpiuoliskolla. YLE:n toimittajaksi pääsee näköjään kun edustaa oikeaa ideologista suuntausta. Alkeellisimpiakaan perustietoja ei näköjään edellytetä maista joista kirjoitetaan "uutisia", kunhan ne ovat pääkonttorin mukaisia.
Mäkeläinen esimerkiksi väittää lehdistön vapauden olevan melkein yhtä rajoitettua, kuin "veljesmaa Kuubassa". Kaikesta päätellen CIA;n pikkuorava Mäkeläisellä ei ole harmaintakaan aavistusta yksityisten tiedotusvälineitten ohjelmapolitiikasta. John Pilger on käsitellyt tätä eräässä dokumentissaan, jossa hän näyttää pätkän venezuelalaisesta talk-showsta, jossa kehotetaan tappamaan (vielä tuolloin elänyt) Hugo Chavez. Kuuba taasen ei ole diktatuuri, vaan kansanedustajat valitaan puhtaalla henkilövaalilla, johon kaikki kansalaiset saavat osallistua.
On selvää, että Kuuban täytyy suojautua aggressiivisen suurvaltanaapurinsa tukemaa terrori- ja sabotaasitoimintaa vastaan. Tässä mielessä se ei poikkea liberaaleista reaalidemokratioista, jotka myös ryhtyisivät epäröimättä toimenpiteisiin turvatakseen laillisen hallitusvallan. On turha kuvitella, että aggressiivisen ja ylivoimaisen vihollisen rahoittama väkivaltaan valmis oppositio saisi toimia avoimesti ja vapaasti missään päin maailmaa.
Ei voi kuin hämmästellä mistä näitä toimittajina ammattitaidottomia, mutta propagandisteina häikäilemättömiä CIA:n pikku-oravia putkahtelee YLE:lle. Siinä ei paljon paina se vaikka voittaisi kuinka monet vaalit (jotka esim. USA:n ex-presidentti Jimmy Carter on todennut demokraattisiksi), kun politiikka ei noudattele Washingtonin "pääkonttorin" linjaa. Kuten aikaisemmin kirjoitin meitä aletaan valmistella 11.9. 1973 Chilessä suoritetun kaltaisen demokratian "korjausliikkeen" hyväksymiseen. Tällaistet mäkeläiset kun vastaavat julkisen palvelun "uutisista" suomalaisten puhe demokratiasta millään foorumeilla kertoo vain kritiikittömästä omahyväisyydestä ja lehdistön vapaus muuttuu vapaudeksi häikäilemättömään valehteluun. Kunhan vaan valheet ovat oikean mallisia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)