Ketkä ovat markkinauskovaisia?

Veronkierrosta kärähtäminen oli erityisen noloa Heidi Hautalalle, sillä juuri vihreät ovat korostaneet henkilökohtaisten valintojen merkitystä. Maailma ja erityisesti luonto on vihreiden näkökulmasta pelastettavissa ostamalla ekologista tavaraa. Sen sijaan omaa lentomatkailua tai yksityisautoilua, vaikka kaupunkimaasturilla, ei tarvitse rajoittaa. Eikä kuluttamatta jättäminen ole vaihtoehto, sillä ilman kulutusta ei ole markkinoita. Tähän asti näiden "vihreiden valintojen" ristiriidat ovat hukkuneet markkinauskovaisuuden yleisen ristiriitaisuuden varjoon.

Markkinauskovaisuuden kiinnostavin ristiriita liittyy kapitalistiseen vapausretoriikkaan. Annetusta mielikuvasta huolimatta vapaus ei  kapitalismissa koske kaikkia ihmisiä. Tämän havaitsemme jo siitä, että kaikenlainen maahanmuutto on erittäin säädeltyä. Jos kapitalistit ottaisivat vakavasti oman vapauspuheensa olisi ihmisten liikkuminen yli rajojen täysin vapaata. Nythän suuri osa maailman väestöstä on suljettu kehitysmaiden gulageihin, joissa he saavat raataa käytännössä orjan asemassa tuottamassa meille halpaa tavaraa vailla toivoa paremmasta.

Jos perusteellisen pohdinnan ja itseopiskelun asemesta tyytyy valtamedioiden uutisvirtaan saattaa erehtyä luulemaan, että me tarvitsemme kapitalismia. Tosiasiassa suhde on päinvastainen. Kapitalismi tarvitsee aina prolen pelastamaan sen markkinahäiriöistä. Se tarvitsee päinvastaisesta mielikuvasta huolimatta myös kovasti pilkkaamaansa holhoojavaltiota ylläpitämään oikeuslaitosta, poliisia ja puolustusvoimia. Tietysti kapitalistit voisivat yrittää korvata ne yksityisillä ratkaisuilla, mutta homma hoituu valtion välityksellä edullisemmin, kun työläiset maksavat suurimman osan veroista. Valtiovälitteinen ratkaisu myös vähentää kilpailevien kapitalistien välisiä väkivaltaisia taisteluita, ja valtio voi keskittyä esimerkiksi työläisten järjestäytymisen väkivaltaiseen murskaamiseen.

Kapitalismi on avuttomuudessaan tarvinnut myös vihollistaan pelastamaan itsensä kahteen kertaan. Kuten brittiläinen historioitsija Eric Hobsbawm on todennut Puna-armeija pelasti eurooppalaisen liberaalin kapitalismin toisessa maailmansodassa natsien voitolta. Toki kapitalismi olisi jatkunut myös natsien voiton jälkeen, mutta voittajat olisivat epäilemättä jakaneet pelimerkit uudelleen. Toisen kerran liberaalin kapitalismin pelasti työväenliike, joka taisteli hyvinvointivaltion puolesta. Hyvinvointivaltion nousu johti kapitalistisella puolella maailmaa ennen näkemättömään nousukauteen toisen maailmansodan jälkeen. Se patosi työväen radikalisoitumista ja elvytti taloutta tukemalla entistä suuremman väestönosan ostovoiman kasvua.

Neuvostoliitto oli, varmasti tahtomattaan, se vipu jonka avulla reformistinen työväenliike sai taisteltua sosiaalietuuksia ennennäkemättömän laajoille kansalaispiireille. Nyt kun Neuvostoliitto on kadonnut poissa on myös vallankumouksen pelote ja sen olemme saaneet kokea hyvinvointivaltiollisten ratkaisujen murenemisena. Jäljellä on vain kulissi, jonka huteruuden havaitsee jo siitä, että kokoomuslainenkin pääministeri voi väsymykseen asti toistella olevansa pelastamassa sitä.

Heikki Patomäki on mielestäni osunut asian ytimeen korostaessaan suomalaisen hyvinvointivaltion vakiintumattomuutta ja väliaikaista luonnetta. Se ei ole mikään johdonmukainen jäsennetty malli, jota jotkut intoilijat ovat markkinoimassa ulkomaille. Se ei missään vaiheessa yltänyt sille tasolle jonka hyvinvointivaltio saavutti Ruotsissa ennen 80-luvun lopun murrosta.

Nyt markkinauskovaiset ovat uskottelemassa meille, että hyvinvointipalvelut tulevat parhaiten hoidetuiksi kapitalistien käsissä. Miksi jokin organisaatio tulisi tehokkaammaksi jos sitä rasitettaisiin tuottamattomalla, voittoa hamuavalla omistajalla? Ei se tulekaan. Ei loinen yleensäkään edistä isäntänsä hyvinvointia tehokkuudesta puhumattakaan. Se minkä omistaja ottaa on pois itse toiminnasta. Ainoa järkevä tapa, julkisten toimijoiden ohella, tuottaa hyvinvointipalveluita ovat asialleen omistautuneiden henkilöiden perustamat voittoatavoittelemattomat yleishyödylliset yhdistykset. Tällöin henkilöiden omistautuminen asialleen voi tuoda jotain erityistä toimintaan. Jotain joka ei ole rahassa mitattavissa.

Mutta ketkä sitten ovat markkinauskovaisia? Ehkä hieman yllättäen on todettava, että lähinnä reformistista vasemmistoa edustavat poliitikot, sillä he kuvittelevat markkinamekanismin palvelevan tehokkaasti jotain ulkoista päämäärää. Vihreistä en ole aivan varma. Muut oikeistolaiset eivät ole markkinauskovaisia. He ymmärtävät, että markkinoiden tarkoituksena on vain rikastuttaa rikkaita ja kaikki muu on myyntipuhetta. Jos markkinat tuntuvat tuottavan jotakin muille kuin kapitalisteille kyse on heidän näkökulmastaan tehottomuudesta: joko tuotoksen alihinnoittelusta tai työpanoksen ylihinnoittelusta.

Tuomari Jorma

viktig petter ja pahat kuubalaiset? - Taiteilijat "vapaan maailman" palveluksessa osa 2

Runoilija Jukka Koskelainen kertoo ettei uskalla matkustaa Kuubaan koska pelkää joutuvansa kuulusteluun arvosteltuaan Venezuelaa. Kauhistuttava ajatus! mutta kun ajattelee millaisessa puristuksessa Kuuba on Yhdysvaltain naapurissa luulisi, että jopa runoilija Koskelaisen kaltainen tärkeä henkilö saattaa jäädä heidän tiedustelultaan huomaamatta. Sekin, tosin hyvin epätodennäköinen, vaihtoehto on otettava huomioon etteivät kuubalaiset pidä runoilija Koskelaisen mielipidekirjoittelua yhtä merkittävänä kuin hän itse. Miten vain.

Ilkeät kielet voisivat väittää runoilija Koskelaisen kärsivän suurmiesharhasta tai ottavan salaliittoteoriat liian tosissaan. Olisi sangen matalamielistä esittää tällaista. Kuubalaiset vakoojat voivat aivan hyvin kuunnella häntä täällä Suomessakin esimerkiksi pistorasian kautta. Tai kenties he ovat soluttaneet hänen ihailijakerhonsa. Mikään menetelmä ei varmasti ole liian kavala totalitaarisen valtion tiedustelulle, eihän?!  

Runoilija Koskelainen hakee henkevään tyyliinsä selitystä Kuuban sananvapauden loukkauksille sikäläisen hallinnon pahuudesta. Pahuuden kosketus on saastuttanut myös Attac-liikkeen kaunosielu Koskelaisen silmissä, kun sen johtohahmo Ignacio Ramonet kertoo ihailevansa Kuuban saavutuksia. Ramonet pitänee arvossa kehitysmaa Kuuban korkeatasoista koulutusta ja terveydenhoitoa, jotka se pystyy väestölleen tarjoamaan vuosikymmeniä jatkuneesta Yhdysvaltain kauppasaarrosta ja terrorista huolimatta.

Niin käsittämätöntä ja vastenmielistä kuin sen runoilija Koskelaisen mielestä täytyykin olla, monet muutkin kuin Ramonet arvostavat Kuuban saavutuksia. Esimerkiksi sen erilaisissa katastrofeissa ja kriiisitilanteissa ympäri maailmaa tarjoamaa lääketieteellistä apua. Kuuba onkin johtava maa maailmassa tällaisen solidaarisuuden alalla (ah, kuinka banaalia ja mitätöntä! huoannee parhaimmisto tällä kohtaa).

Kuubalaisen rahvaan terveys ja koulutus eivät tietysti runoilija Koskelaisen silmissä paina mitään niiden noin 70 mielipidevangin ilmaisun vapauden rajoittamisen rinnalla. Sillä kysehän on metafyysistä pahuudesta, jota Castron veljesten jumalaton kommunismi ruumillistaa. Arkisemmat henkilöt, joiden ajattelu ei tavoita runoilija Koskelaisen korkeuksia, saattaisivat selittää ilmaisun vapauden rajoituksia niillä sotatilan kaltaisilla olosuhteilla, jotka Kuubassa vallitsevat. Ylivoimaisen vihollisen aggressiota vastaan kun on tapana suojautua muuallakin.

Jopa runoilija Koskelaisen vakaumuksen jakavat, ehdottoman hyvät, kapitalistiset valtiot ovat rajoittaneet vastaavassa tilanteessa määrättyjen henkilöiden vapauksia. Maantieteellisesti lähin esimerkki on Suomi toisen maailmansodan aikana kun "epäluotettavia henkilöitä" vangittiin (ja totaaikieltäytyjät joutuvat edelleen vankilaan myös rauhan aikana). Ehdottoman hyvistä kapitalistisista valtioista tällaisiin keinoihin turvautuu jopa paras, Yhdysvallat. Turvautuu siitä huolimatta ettei sillä edes teoriassa voi nykyisessä maailmassa olla vastassaan ylivoimaista vihollista, kuten kehitysmaa Kuuballa.

Johdonmukainen ajattelu on välistä ylivoimaista näille latinalaisen Amerikan vasemmistolaisuutta kritisoiville sananvapauden majakoille. Mutta se ei välttämättä ole mikään heikkous. Liika johdonmukaisuus vain kahlitsee hengen lentoa ja miksi piitata ristiriitaisuuksista kun on kuitenkin aina oikeassa. Tai ainakin oikealla puolella ja menestyy markkinoilla, sillä runoilija Koskelaisen "totuuksille" on kysyntää. Ja miksei olisi. Ovathan ne Kuubankin kommunistit sentään hirveän pahoja! Toisin kuin me.

Tuomari Jorma

Posetiivarin marakatti. Taiteilijat "vapaan maailman" palveluksessa: osa 1

Paljon on puhuttu taistolaisista, joiden sanottiin 70-luvulla juoksevan Neuvostoliiton asioilla. Vähemmän sen sijaan on puhuttu CIA:n rahoittaman Congress of Cultural Freedom järjestön palkkalistoilla olleista taiteilijoista. Heistä kirjoittanut Frances Saunders, jonka mukaan CIA oli 50-luvulta lähtien merkittävä abstraktin maalaustaiteen tukija. Esimerkiksi Jackson Pollock kuului heidän tukensa piiriin. CIA:n suojatteihin kuului myös hippejä joiden matkoja kustannettiin kansainvälisille foorumeille ohjaamaan keskustelua yhteiskuntakritiikistä isännälleen turvallisemman New Age tyylisen hömpän suuntaan.

Vaikka Neuvostoliitto on jo kaatunut Washingtonin posetiivi soi ja marakatit tanssivat sen tahtiin edelleen. Nyt suuren posetiivarin katse on suunnattu pienempiin maihin, joiden johdossa on tottelemattomia johtajia. Näiden maiden normalisoimiseksi tarvitaan jälleen myös taiteilijoiden panosta. Suomessa Washingtonin soiton on kuullut esimerkiksi runoilija Jukka Koskelainen. Hän on kunnostautunut puuhakkaana Hugo Chavezin hallinnon mustamaalaajana. Lukuisten vaalien voittaminen ei tee Chavezista Koskelaisen mukaan demokraattia (Väärin sammutettu, Chavez! huutaa Koskelainen). Vaikka Koskelainen onkin tietysti demokratian ei vaaleilla valittu johtaja hänen mielestään ole välttämättä hyvä.

Mielellään ihmisoikeuksien esitaistelijana esiintyvä Koskelainen näyttää edustavan YK:n ihmisoikeuksien julistuksesta poikkeavaa yhdysvaltalaista tulkintaa, jonka mukaan esim. terveyspalvelut, ravinto ja asuminen eivät kuulu ihmisoikeuksiin. Tämän tulkinnan mukaan ihmisoikeudet eivät myöskään kuulu kaikille vaan "vapaan maailman" johtava kansakunta saa päättää ketkä ne ansaitsevat ja milloin niihin tulee vedota.

Runoilija Koskelaisen touhukkuus "vapaan maailman" palveluksessa on saanutkin ansaitsemaansa huomiota EVA:n raadin valittua hänet vuonna 2012 yhdeksi "vuoden ajattelijoista". En tiedä rahoittaako pääkonttori tai elinkeinoelämä suoraan Koskelaista. Kenties se ei ole tarpeen. Ehkä amerikkalaiset arvot vetoavat häneen henkilökohtaisella tasolla tai sitten hänen toimintansa taustalla vaikuttaa jokin vanhatestamentillinen "parempi maassa, kuin jumalattoman suussa" -tyyppinen vakaumus. Haleveksunta köyhien tarpeita varten ainakin paistaa läpi kun hän väittää, ettei Hugo Chavez "ole tehnyt mitään". Koskelaiselle köyhille tarjottu ilmainen terveydenhuolto ja lääkkeet ovat siis "ei mitään".

Kuuban vallankumouksen alussa Che Guevara kohtasi nuoria lääkäriopiskelijoita, jotka eivät halunneet lähteä hoitamaan talonpoikia. Tämä harmitti Guevaraa, joka totesi että lääkäriopiskelijoiksi on tulevaisuudessa otettava myös talonpoikaisista oloista lähteneitä, sillä nämä eivät koskaan jättäisi kaltaisiaan pulaan. Kun luin tästä Che Guevaran puheesta en ollut lainkaan yllättynyt siitä, että Jukka Koskelainen on ilmaissut halveksuntansa myös häntä kohtaan.

Tuomari Jorma

Nettivihaa, suvaitsemattomuutta ja sananvapauden ritareita

Kun lukee YLE:n kampanjan "Me tiedämme missä asut" tulee ensimmäiseksi ihmetelleeksi millaiset voimat oikein ovat liikkeellä lähettämässä näitä vihaviestejä. Raiskaukset tuntuvat olevan rutiinia tälle porukalle ja he ovat ilman muuta valmiita väkivaltaan naisia ja lapsia kohtaan. Jos he toteuttavat uhkauksensa reaalimaailmassa on vankeinhoitoviranomaisten kai syytä varautua tilanteeseen "pelkääjien osastoja" laajentamalla, sillä perinteisesti raiskaajat ja naisten hakkaajat eivät ole vankiloissa olleet kovin suosittuja.

Useimmiten nettiviha näyttää kohdistuvan henkilöihin, jotka jollakin tavoin puolustavat maahanmuuttajia tai argumentoivat niin sanottuja maahanmuuttokriitikkoja vastaan. Vihaajat esiintyvät mielellään suomalaisen elämänmuodon puolustajina, mutta kuuluuko suomalaiseen elämänmuotoon tosiaan raaka väkivalta toisinajattelijoita ja heidän perheitään kohtaan? Vuonna 1918 luokkasodan jälkimainingeissa valkoinen puoli tosiaan toimi sillä tavoin, mutta harvat ovat valmiita nostamaan näitä tekoja esiin positiivisena esimerkkinä.

Nettivihaajat esiintyvät usein myös mielellään maahanmuutolle kriittisten piirien sananvapauden puolustajina. Väkivallalla uhkailu ei kuitenkaan kuulu asialliseen keskusteluun. Eikä liioin suvaitsemattomien suvaitseminen, sillä heidän kantansa itsessään kieltää tasaveroisen keskustelun mahdollisuuden. Suvaitsematon ei pidä kaikkia ihmisiä samanarvoisina ja kieltää siten itse niiden sääntöjen pätevyyden, joihin vetoaa omaa sananvapauttaan puolustaessaan. Onko meidän muka perusteltava miksi suvaitsemattomuus on väärin? Onko meidän muka reilun pelin nimissä jotenkin perusteltava nakkikioskijonon väkivaltaiselle öykkärille miksi heillä ei ole oikeutta vetää turpaan sitä, jonka naama ei miellytä?

Ei nettiviha kuitenkaan ole mikään valtavirran vastainen ilmiö. Sehän päin vastoin toteuttaa eräitä ajallemme ominaisia piirteitä ollen siten eliitin hegemonisen ajattelun kansanomainen versio. Ajatellaanpa vaikka nykyisen presidenttimme aiemmin ministerin ominaisuudessa toistelemaa "ei pidä olla mitään tabuja" -hokemaa. Ja monista tabuista on tosiaan silloin "vapauduttu", kun uhkaillaan lasten hakkaamisella ja raiskauksilla.

Suvaitsemattomuuskin on osa nykyajan hegemonista ajattelua. Eliitti nostaa mielellään syntipukiksi milloin minkäkin heikoilla olevan ryhmän tyyliin: "verorahat eivät riitä koska työttömät vieroksuvat työtä" (tai "koska ylipainoiset ja tupakoitsijat sairastuvat", "koska eläkeläiset elävät liian vanhoiksi","koska nuoriso on pullamössöä" jne, jne). Tämän mallin mukaan jotkut sitten vain laittavat syntipukin paikalle maahanmuuttajan.

Monet eliitin edustajat ovat sokeita omalle rasismilleen. Heille länsimaiset väkivallan uhrit ovat paljon arvokkaampia kuin muut. Vaikka presidentti Obama tappaa lennokeillaan harva se päivä kaukaisten maiden ihmisiä hän on eliitin mielestä auktoriteetti ihmisoikeuskysymyksissä ja vielä kaiken päälle Nobelin rauhanpalkinnon arvoinen liittolainen.

Suvaitsemattomuuden ja rasismin uskottava tuomitseminen edellyttää syvällistä tietoisuutta oman ajattelun perusteista. Silloin voi vedota ainakin niihin, jotka vaivautuvat ajattelemaan. Nettivihalta uskottavuus ei sen sijaan suojaa vaan vetää sitä pikemminkin puoleensa. Se taas on virkavallan asia.

Tuomari Jorma

Vapaavuori pitää meitä idiootteina

Ministeri Jan Vapaavuori kertoo A-Studiossa valtion antavan kymmenien miljoonien innovaatiotuen STX-telakalle, mutta ei voi ryhtyä "mihin tahansa", kuten omistajaksi. Se onkin tietysti perinteisesti mahdoton ajatus. Mielummin lahjoitetaan rahaa yksityisille sijoittajille, kuin käytetään samat rahat osuuden ostamiseen: siinähän voisi valtio pian vaikka tienata jotain, eikä se käy laatuun.

Olisi hauska joskus nähdä hallituksessa tahoja, jotka ajattelisivat veronmaksajien parasta. Vapaavuoren ja nykyisen hallituksen linja ei poikkea edeltäjistään tässä. Myös aiemmat hallitukset ovat "tappaneet lypsäviä lehmiä" myymällä kannattavia yrityksiä ja näin valtiolta on jäänyt miljardien osingot saamatta. Näistä yksityistämisistä saadut rahat on jaettu yritystukina ja veronalennuksena rikkaille. Taas joutuu tavallinen veronmaksaja kysymään itseltään ovatko hallitusherrat huijareita vai typeryksiä?

Ainakin nämä herrat pitävät meitä typeryksinä. Mitä muuta voi ajatella Vapaavuoren kommentista A-Studion toimittajan kysymykseen valtion mahdollisesta omistajuudesta STX:ssä? Ministeri opettaa Suomessa olevan tuhansia yrityksiä, eikä valtio voi aina mennä omistajaksi kun jollain näistä menee huonosti. Väittääkö hän ettei kohteita ei muka voi valita ja jos yhteen menee mukaan niin sitten on muka mentävä omistajiksi kaikkiin. Tasapuolisuus ei koskaan ole ollut minkäänlainen ohjenuora hallitustemme toiminnassa, kuten havaitsemme massiivisista pankkien pelastusoperaatioista. Kritiikkiä on tietysti annettava toimittajalle joka sallii tällaisten älyttömyyksien vastaansanomattomaan möläyttämisen.

Tuomari Jorma

Huh, mitä hypeä HS

Hesari tiedotti meille eilen "vallan vaihtaneen omistajaa" Moisés Naímin kirjaa "The End of Power" käsittelevässä jutussa. "Valtiot, suuryritykset, mediatalot ja kirkko ovat menettäneet otteensa" Hesarin mukaan. Taasko? kysyy lukija, jolle sosiaalisten medioiden on väitetty milloin tuottaneen arabikevään milloin valinneen Obaman Yhdysvaltain presidentiksi.

Siellä missä vanha valta otti kovat otteet käyttöön arabialainen kevät muuttui takatalveksi sosiaalisista medioista huolimatta. Näin kävi Bahrainissa, jonka johto Saudi-Arabian panssareiden suosiollisella avustuksella tukahdutti kansannousun väkivaltaisesti. Mieleen nousivat hakematta Prahan kevään tai Taivaallisen Rauhan aukion kuvat. Assosiaatio on tietysti virheellinen sillä nyt liikkeellä oli pääkonttorin toiseksi paras ystävä lähi-idässä. Mitään tuomittavaa ei siis voinut tapahtua ja ihmisoikeuksia noudatettiin epäilemättä prikulleen Hesarin mittapuiden mukaan.

Obaman osalta voi todeta hänen olevan pääomapiirien presidentti aivan edeltäjiensä tapaan, kuten kaikkien aikojen muhkein vaalikassa osoittaa. Vastapalvelukseksi Obama toteutti finanssipiireille mieleistä politiikkaa, jonka takuumiehinä toimivat Wall Streetiltä rekrytoidut ministerit ja johtavat virkamiehet. Hesari toteaakin artikkelin loppupuolella the Economistiin viitaten, että "pankki- ja vakuutusalalla on nähty voimakasta keskittymistä, ja internetissä rahanteko on pitkälti muutaman jättifirman, kuten Googlen ja Amazonin, hallussa". Tässä tuleekin jo Naímin viesti kuitattua vääräksi hälytykseksi.

Kansallisvaltion loppua on toitotettu jo pitkään, mutta nyt näemme sen taas kelpaavan suuren rahan käsikassaraksi (mitä se tietysti koko ajan on ollutkin) keräämään kansalaisilta kolehdin kasinopelien tappioiden kattamiseen. Kansallinen kuvasto on edelleenkin käyttökelpoinen peruste rekrytoida joukkoja pelastamaan "maiden omia pankkijärjestelmiä", hakkaamaan pakolaisia ja lahtaamaan kaukaisten maisten asukkaita.

Hesarin jutussa väitetään myös Afganistanin ja Irakin sotia tappioiksi. Näin onkin tapettujen, haavoittuneiden ja pakolaisten kannalta, mutta valtaapitävälle taloudelliselle eliitille ne ovat olleet menestys, kuten Hesarin terrorismin torjunnalle ilmoittama hintalappu 3300 miljardia dollaria osoittaa. Eikö bisnes, jossa pyörii 3300 miljardia dollaria olekin aika tuottoisa sille, joka tuottaa alan palveluja?

Terrorismin vastainen sota on ollut menestys Yhdysvaltain status quolle myös sikäli, että työväenluokan nuoriso on saatu "pois pahanteosta" ja maleksimasta kotimaan kaduilla. Heille on järjestynyt "mielekästä tekemistä" sotilasoperaatioissa ympäri maailmaa. Näin kaikkoavat mielestä mahdolliset "amerikkalaiset keväät" ja muut hassutukset.

Tuomari Jorma

 

Pääministerin homma on raskas

Pääministeri vaikuttaa väsyneeltä, mutta ihmekös tuo. Pitää olla öin ja päivin pelastamassa hyvinvointivaltiota, laitosta, joka puistattaisi pääministeriä jos sellainen todella olisi olemassa. Mutta näin on sanottu, että äänestäjille pitää hokea (mahdollisimman matalalla äänellä). Vähemmästäkin rasittuu. Kaikkea nämä PR-nisset ja mainosmiehet keksivätkin niin kuin tämä. että Kokoomus on työväenpuolue. Se on vähän niin kuin kutsuisi kaatopaikkaa keskusvarastoksi tai roskalaatikkoa seisovaksi pöydäksi (jotkut tosiaan kutsuvatkin). Ja nyt vielä tämä jupakka varsinaisen supernissen, Himasen, kanssa.

Hallituksen kannalta on noloa, että Soini on paremmin selvillä loputtomien kriisipakettien tuhoisuudesta. Lopulta äärioikeisto on kuitenkin aina pääomapiirien palveluksessa työväenluokkaa vastaan, vaikka he joskus muodon vuoksi olisivatkin ajamassa joitakin köyhälistöä hyödyttäviä aloitteita. Halla-Ahon kommentti Kreikan lakkoihin todistaa tästä lahtari-asenteesta.

Keskustan ideana taas oli pistää valtion yhtiöt myyntiin ja lahjoittaa niistä saadut rahat rikkaille yritystukien ja veronalennusten muodossa. Mitään ideologista tai sisällöllistä vaihtoehtoa nykymenolle ei oppositiosta löydy. Vain pärstät vaihtuisivat ei politiikka (mutta politiikan sisältöhän juonitaankin EK:ssa ja mainostoimistoissa). Keskustan aika hallituksessa meillä on vielä hyvässä muistissa. Nehän olivat juuri tuppeensahatun uuniperunamiehen hallitukset kun joulupukin tavoin jakoivat juuri näitä veronalennuksia.

Uuniperunamies taas oli eräänlainen "sattumakorpraali", joka tyrkättiin kulisseista eturiviin kun Suomen  ensimmäinen naispuolinen pääministeri oli ensin kokenut Suomessa kovin tyypillisen kohtalon. Viestintuoja oli ammuttu. Jossain muualla Anneli Jäätteenmäkeä olisi voitu pitää demokratian sankarina, mutta meillä media halusi toisin. Johtavat mediat halusivat suojella Suomen hyviä suhteita Yhdysvaltoihin. Niitä harmitti se että joku puhui tällaisista asioista ja paljasti samalla niiden oman puolueellisuuden ja toisaalta kyvyttömyyden selvittää asioita (vaikka halua vastoin kaikkea todennäköisyyttä löytyisikin).

Uuniperunamiehestä tuli rakastettu pääministeri. Kun hän älysi vain pitää päänsä kiinni tai mutista jotain yhdentekevää monet pitivät häntä fiksuna. Asiassa auttoi tietysti osaltaan myös nousukausi, jota jotkut erehtyivät pitämään uuniperunamiehen ansiona. Aluksi hän vaikutti absolutismeineen jopa tylsän hyveelliseltä. Kaikki kuitenkin muuttui kun naisia tuli kuvioihin. Haastaessaan entisen tyttöystävänsä oikeuteen tämän kirjoittamasta kirjasta hän paljasti poikkeuksellisen pikkumaisen luonteensa, eikä voinut puolustuksekseen vedota edes känniin. Päähän ei olisi edes mahtunut alkoholia. sillä niin täynnä se oli jo muuta nestettä.

Niin se vaan on!

Tuomari Jorma

Pientä on prolen henki eliitin kunnian rinnalla

Lasse Lehtisen ja Hannu Rautkallion sotasyyllisyys oikeudenkäynnistä kirjoittaman kirjan nimi on "Kansakunnan sijaiskärsijät". Nimi on irvokas kun ajatellaan kaikkia niitä, jotka rintamalla menettivät henkensä tai terveytensä. Kirjansa nimellä Lehtinen ja Rautkallio viestittävät kansakunnalle, että nämä herrat sotaan syyliset ovat kärsineet rahvaan sijasta.

Oikeastaan Suomen jatkosodan aikaisen johdon kohtalon luonnehtiminen jonkinlaiseksi marttyyriudeksi on erikoista. Kun otetaan huomioon, että Suomi oli Natsi-Saksa liittolainen johtajilla kävi tuuri. Muutaman vuoden linnatuomion asemesta edessä olisi voinut hirttolava. Kaikkein parhaiten kävi Mannerheimille, joka pääsi kuin koira veräjästä. Liittoutuneet olivat häntä kohtaan paljon armollisempia, kuin hän itse oli ollut 1918 hävinneen punaisen puolen edustajia kohtaan. Tuhansia teloitettiin kun työväen intelligentsiasta haluttiin tehdä selvää ja edelleen tuhansia kuoli tauteihin ja nälkään vankileirien epäinhimillisissä olosuhteissa.

Onneksi tuotantomenetelmät olivat vielä vuonna 1918 niin kehittymättömiä, ettei työläisiä ei voinut ihan rajattomasti lahdata (vaikka kuinka olisi tehnyt mieli). Joitakin oli väistämättä säästettävä sorvin ääreen. Toisaalta myöskään tappamisen menetelmät eivät olleet vielä saavuttaneet valkoisen eliitin tulevien ystävien tuhoamisleirien tehokkuutta. Mikä sitten lopulta keskeytti uutteran tappotyön? Vastoin innokkaasti vaalittua legendaa, Mannerheimilla ei ollut sinänsä mitään työläisten lahtaamista vastaan, mutta ulkomailta kantautuvat protestit hävinneiden barbaarisesta kohtelusta alkoivat "häiritä ruoansulatusta".

Lehtisen ja Rautkallion ajattelu on rahvaan halveksuntaa. Olipa kuoleman ja kärsimyksen määrä suorittavassa portaassa mikä tahansa kalpenee sen merkittävyys aina eliitin loukatun turhamaisuuden rinnalla. Mutta voisiko yhteiskunnallista epätasa-arvoa ilman tällaista kohtuuttomuutta pitääkään oikeudenmukaisena? 

Niin se vaan on,

Tuomari Jorma

Bostonin terrori-isku

Siviileihin kohdistunut isku on syytä tuomita aina tapahtuipa se missä tahansa. Kyse on terrorista. Uhrien arvo näyttää kuitenkin olevan kovin erilainen tapauksesta riippuen. Esimerkiksi kolme henkeä Bostonissa on tiedotusvälineidemme mielestä huikeasti suurempi asia kuin 50 henkeä Bagdadissa, jotka hiukan median koreografiaa rikkoen ulkoministeri Tuomioja mainitsi uutisten haastattelussa. Tämän vertauksen tekemistä vältetään tietysti viimeiseen asti ja syykin on selvä: median sanoman sisäinen ristiriitaisuus tulisi niin silmiinpistävän ilmeiseksi, että sen nieleminen olisi vaikeaa jopa kaikkein "vastuullisimmillekin" tahoille.

Olipa Bostonin terroritekojen takana kuka tahansa on tapaus oman maailmankuvamme kannalta hyvin opettavainen. Ajatellaanpa vaikka sitä, kuinka Presidentti Obama kertoo meille miten tekoon syyliset etsitään ja saatetaan vastuuseen teoistaan. Sitten hän kenties menee lähettämään lennokin matkaan tappamaan ihmisiä vaikka Pakistanissa. Ehkäpä joku joutuu kohteeksi tämän Bostonin iskun seurauksena. Tilanteessa on ironiaa, jolle valtavirtamedia tuntuu olevan sokea.

Uhreille annettu erilainen arvo kertoo maailmankuvaamme ja kulttuuriimme piilevästä rasistisuudesta. Nämä Bostonin uhrit, kuten aiemmin New Yorkin terroriteon uhrit, kuuluvat "meihin" kun taas eiliset Bagdadin uhrit ja Yhdysvaltojen lennokeillaan tappamat uhrit kuuluvat "heihin". Eliitillemme tämä ajattelutapa on kyseenalaistumaton itsestään selvyys, joka ei kuitenkaan estä heitä luennoimasta arkipäivän rasismista kansalaisille. Tietysti myös arkipäivän rasismi on tuomittavaa, mutta mikä on siihen kohdistuvan kritiikin uskottavuus silloin kun hyväksytään sellainen rasisitinen ajattelutapa, joka tekee kaukaisten maiden ihmisten tappamisesta rutiinia.

Mediat panevat merkille, että Yhdysvaltain viranomaiset ovat huolellisesti välttäneet käyttämästä teosta nimitystä terrori-isku. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että joissakin tapauksissa on hyödyllistä leimata teko "yksittäisen mielipuolen" tekemäksi (mitä se voi tietysti ollakin). Tällöin vältytään kiusallisilta kysymyksiltä tekijän yhteyksistä. Toisinaanhan Yhdysvalloillekin käy niin, että heidän kouluttamansa ja aseistamansa tahot kääntyvät isäntäänsä vastaan.

Tekijän kansalaisuus on myös merkittävä seikka teon seurauksien kannalta. Vaikka kansalaisoikeuksia on heikennetty syyskuun yhdennetoista 2001 seurauksena on Yhdysvaltain kansalaisella ulkomaalaista paremmat mahdollisuudet saada asialleen oikeudellinen käsittely (innocent till proven guilty. you know). Jos epäilty on Yhdysvaltain kansalainen (ja etenkin valkoihoinen) ei hänelle noin vain voi laittaa huppua päähän ja lähettää Guantamoon kidutettavaksi. Taitava asianajaja saattaaisi tällaisessa tapauksessa nostaa vähintään korvauskanteen valtiota vastaan ja sellaisen jutun seuraukset ovat vaikeasti arvioitavissa.

Niin se vaan on!

Tuomari Jorma

Pääomalla ei ole kotimaata

Moni varmaan muistaa otsikon hokeman. Sillä pankkiirit ja mediavaikuttajat osoittivat meille maalaisuutemme. Porhot eivät koe olevansa meille mitään velkaa, koska he ovat kosmopoliitteja. Nyttemmin samaa iskulausetta on kuultu harvemmin. On jopa puhuttu eri maiden pankeista ja pankkijärjestelmistä ikääkuin valtiot (ja viime kädessä me valtioidemme välityksellä) omistaisivat pankit. Kukaan ei ole huolissaan markkinoiden pilaantumisesta vaikka valtiot holhoavatkin pääomapiirejä avokätisillä rahalahjoillaan. Eivätkö he siis olekaan enää markkinafundamentalisteja? Höpsistä! Nyt on kyse markkinahäiriöstä, joka parannetaan siten että valtio ottaa kantaakseen yksityiset tappiot. Mainio kekesintö tämä markkinahäiriö! Tällä erääkin sitä on kestänyt jo vuosikausia.

Kohta taidamme kuitenkin taas kuulla useammin pääoman olevan "kotimaatonta", siilä jyrkkä nousu on odotettavissa. Näin on kai pääteltä sen joka katsoi viime viikon jälkipörssiä (YLE:n aamu-TV:ssä) ja sen hurmioitunutta elämöintiä Yhdysvaltain ennenkuulumattoman nopeasta ja "todellisesta" talouskasvusta. Kaikesta päättäen nämä "talousviisaat" ovat sitä mieltä, että Wall Streetille pumpatut miljardit, asiakkaiden tietoinen harhauttaminen, kaikenkarvaiset lyhyeksi myynnit ja käsittämättömät johdannaiset ovat vain pikkuseikkoja, joista ei kannata mekastaa. Eikä kannatakaan etenkin jos on finanssialalla. On täyttä harhaa, että finanssikriisissä olisivat kärsineet kaikki. Monet ovat tehneet valtavia voittoja ja vain odottavat päästäkseen kasvattamaan uutta kuplaa.

Finanssipiirien kannalta on vain mukavaa, kun he taas pääsevät kertomaan meille kuinka paljon valtio on velkaantunut ja kuinka kalliiksi sosiaaliturva on tulee. Siitä pikkuseikasta tietysti vaietaan, että velat ovat peräisin siitä hyväntekeväisyydestä jota poliitikkomme harjoittivat finanssipiirejä kohtaan ja ottivat näiden velat valtion eli meidän veronmaksajien kannettavaksi. Silloin kun valtioiden kassoista hamutaan rahaa porhojen pelastamiseksi on etsikkoaika muuttaa pelin sääntöjä, mutta halukkuutta siihen ei ole löytynyt.

Nyt hallituksemme muiden hallitusten tapaan luottaa pelastettujen hyvään tahtoon. Mutta kuten suuren rahan edustajat ovat usein toistelleet pankit tai muutkaan yritykset eivät ole sosiaalitoimistoja. Tilanne on sama tämän yhteisöveroratkaisun kanssa. Luuleeko hallitus tosiaan, että yritystemme johdossa on niin mielikuvituksetonta ja typerää sakkia, etteivät nämä keksi saamilleen verorahoille muuta käyttöä kuin uusien työntekijöiden palkkaamisen. Ja sitä paitsi se voisi olla markkina-ajattelun vastaista. Ainoa epäselvyys tässä on haukkuisiko hallitusta typeryydestä vai kieroudesta.

Ehkä voimme sanoa "kriisin" olevan ohi silloin kun pankkiherrat alkavat taas hokea mantraansa: "pääomalla ei ole kotimaata". Markkinahäiriö lienee parantumassa ja valtio voi ryhtyä maksamaan pelastetuille velkaa, jonka otti nämä pelastaakseen.

Niin se vaan on!
Tuomari Jorma

Estonian mysteeri

Meille valehdellaan toisinaan.Se tiedoksi niille joiden argumentaatioarsenaali sisältää vain salaliittoteoria-leimasimen, kun joku kyseenalaistaa valtavirtamedian uutiset. Paraatiesimerkki valtavirtamedian valheesta (ja erityisen röyhkeä sellainen) on ensimmäisen Persianlahden sodan aikainen uutispätkä, jossa itkevä nuori nainen kertoo ensimmäisen Irakin armeijan sotilaiden ottaneen Kuwaitilaisessa sairaalassa vauvoja pois keskoskaapeista. Tarina on hyvin tunteisiin vetoava, mutta alusta loppuun asti erään PR-firman keksimää potaskaa. Satuilijan roolin hyvin tunteellisesti vetänyt nuori nainen oli Kuwaitin Washingtonin suurlähettilään tytär.

Syytökset salaliittoteoretisoinnista tulee pikemminkin nähdä kutsuna perehtyä asiaan syvällisemmin. Tällaisia tapahtumia ovat esimerkiksi Kennedyn ja Palmen murhat, 9/11, Lockerbien lentoturma ja Estonian uppoaminen. Kaikkiin näihin tapahtumiin liittyy lukuisia epäselvyyksiä. Estonian kohdalla tulee ensimmäiseksi ihmetelleeksi sitä, miksi poliitikot muuttivat mieltään hylyn nostamisesta. Mikään tekninen tai taloudellinen ongelma se ei olisi ollut, sillä Estonia ei ole kovin syvällä sukellus- tai nosto-operaatioita ajatellen. Toinen kummastuttava seikka on siinä, että poliitikot eivät mielellään muuta mieltään yleisen mielipiteen vastaiseksi varsinkaan mikäli heillä ei ole siihen kunnon perusteita. Sellaista perustetta ei ainakaan julkisuudessa ole esitetty, joten heidän toimintansa täytyy ainakin uhrien omaisten näkökulmasta näyttää irrationaaliselta. Tähän puuttuvan perusteen ihmettelyyn saatamme palata joskus toiste.

Estoniaan liittyen Knut Carlquist kertoo kirjassaan "Tysta leken" eräästä mystisestä episodista. Muuan onnettomuudesta hengissä selvinnyt mies päätyy pelastuttuaan Turkuun sairaalaan. Eloonjääneiden luettelosta hän havaitsee, myös aluksen päällystön selvinneen onnettomuudesta ja olevan nyt niin ikään samassa turkulaisessa sairaalassa. Kuultuaan henkilökunnalta missä potilashuoneessa päällystön edustajat ovat kertoja päättää parin muun selviytyjän kanssa lähteä tapaamaan näitä. Se ei kuitenkaan käy päinsä, sillä päällystön edustajat on nyt poistettu pelastuneiden listalta. He eivät ole (enää?) sairaalassa. Voiko tällainen erehdys olla mahdollinen?  Tätä seikkaa ei tietääkseni ole tutkinut mikään valtavirtamedia. Heillä olisi siihen resursseja, muttei mielenkiintoa.

Toisinpäin erehdys olisi ymmärrettävissä: kaikkia selviytyneitä ei heti saada laitettua listalle, koska he päätyvät eri paikkoihin, eikä kaikkien henkilöllisyys ole heti todennettavissa. Vaikeampaa on käsittää kuinka jotkut henkilöt tulisivat laitetuiksi listalle, vaikka näin ei olisi. Ajatellanpa tilannetta, että joku lukee omaisensa selvinneen, eikä näin olekaan? Millaisen tapahtumaketjun seurauksena väärä nimi voisi päätyä listalle?

Sven Anérin mukaan nämä henkilöt todella pelastuivat mutta CIA lennätti heidät tuntemattomaan paikkaan. Asetelma muistuttaa hiukan terrorismin vastaisen sodan epäiltyjen lentomuilituksia salaisiin kidutuskeskuksiin. Olisivatko nämä henkilöt olleet selvillä jostakin valonarasta seikasta? SVT uppdrag granskning ohjelmassa Lars Borgnäs osoitti, että Estonialla oli ennen turmaa salakuljetettu Neuvostoliiton jälkeensä jättämää sotilasmateriaalia tai laitteistoa Virosta Ruotsiin ja mahdollisesti sieltä edelleen Yhdysvaltoihin. Vihje ohjelman tekijöille tuli entiseltä tullimieheltä, joka oli esimiehensä käskystä jättänyt tarkastamatta erään Estonialta tulleen auton.

Jotkut, jotka pitävät Estonian turmaa attentaattina uskovat venäläisten tiedustelun olleen teon takana. Motiivina olisi ollut halu estää salaisen materiaalin kuljettaminen Estonialla. Mutta voisiko tämä pitää paikkaansa? Miksi tämä seikka salattaisiin? Olisiko Jeltsinillä ollut mitään tällaisia kuljetuksia vastaan ainakaan siinä tapauksessa, että hän lähipiireineen olisi päässyt osingoille? Hänhän oli kylmän sodan ajan vastakkain asettelujen jatkamisen asemesta kiinnostuneempi orkesterin johtamisesta ja lähipiirinsä omaisuuden kartuttamisesta.

Jos venäläisten tiedustelupalvelu olisi ollut asialla upottamassa Estoniaa tiedotusvälineemme, sekä Suomen, Ruotsin ja Viron johto olisivat kernaasti sen julkistaneet. Näin olisi tehty siinäkin tapauksessa, että Jeltsin olisi ollut mukana, sillä silloin vain hänen osuutensa olisi salattu ja kerrottu tiedustelun toimineen omin päin. Jos joku olisi kyseenalaistanut virallisen version, häntä olisi pilkattu salaliittoteoreetikoksi ja asia olisi ollut sitä myöten selvä.

Niin se vaan on!
Tuomari Jorma

Uussuomettuneisuutta?

Israel tuhosi 25.7. 2006 Khiamin partiotukikohdan surmaten samalla neljä YK:n sotilastarkkailijaa, joista yksi oli suomalainen. Valtioneuvoston kanslian asettama tutkija lautakunta tuli raportissaan siihen tulokseen, ettei se voi kyseenalaistaa saamien tietojensa perusteella Israelin antamaa kuvausta tapahtumista. Tutkijalautakunta tulee tähän tulokseen vaikkei saakaan vastauksia israelilaisille esittämiinsä kysymyksiin. Viralliseksi lopputulokseksi jää, että kyse oli teknisiin ongelmiin perustuvasta vahingosta. Näin siitä huolimatta, että julkisuudessa esiintyneiden tietojen mukaan tukikohdan sijainti oli hyvin tiedossa, ja tukikohtaa aiemmin tulitettaessa sieltä otettiin yhteyttä israelilaisiin.

Koska tapahtumien selvitys on jäänyt hyvin puutteelliseksi on julkisuudessa tyydytty toteamaan, ettei Israelilla ollut mitään syytä pommittaa tukikohtaa, joten sen oli pakko olla onnettomuus. Tapahtuneesta voidaan esittää myös uskottavampi tulkinta: tuhoamalla YK:n tukikohdan Israel pyrki murentamaan Hizbollahin ja muiden paikallisten vastustajiensa moraalista selkärankaa: kun kerran länsimaiden kansalaisia voidaan tappaa ilman seurauksia, Hizbollahin ja muiden Israelin vastustajien on turha odottaa minkäänlaista tukea ulkopuolelta (tapahtipa mitä tahansa). Sehän on vanhastaan tunnettua ettei esimerkiksi palestiinalaisten siviilien tappaminen herätä mitään mainittavia reaktioita lännen hallitusten tai johtavien medioiden taholta.

Israelin häikäilemätön menettely oli mahdollinen tietysti siksi, että se saattoi luottaa Yhdysvaltojen varauksettomaan tukeen kaikissa olosuhteissa (mistä taas seurasi Suomen hallituksen hiljainen hyväksyntä tapahtuneelle). Vaikka tahtoa asian eteenpäin ajamiseksi oli hallituksesta löytynyt, mitä olisi ollut tehtävissä? Kansainvälinen rikostuomioistuin ota käsiteltäviksi Yhdysvaltain tai sen liittolaisten rikoksia (ei ainakaan ilman Washingtonin lupaa). Valtiovallan ohella johtavat tiedotusvälineet ovat osallistuneet tähän hyssyttelyyn "kiitettävästi". Harvassa ovat ne tahot joiden tapahtuneen jälkeen voivat uskottavasti kritisoida suomettumisesta. Ainoa mieleen tuleva kunniallinen poikkeus on Gideon Gitain dokumentti Um Shmum - seitsemän tuntia kuolemaan.

Niin se vaan on!

Tuomari Jorma

Jatkoa Palmen murhasta

Veteraanitoimittaja Sven Anér (tästä eteenpäin S.A.), joka on kirjoittanut aiheesta useita kirjojakin nimeää Palmen ampujaksi entisen tukholmalaisen poliisin, joka nykyään on moderaattien kansanedustaja. S.A. perustaa käsityksensä juuri ennen murhaa tapahtumapaikalla ystävänsä kanssa olleen todistajan, erään suomalaisnaisen, kertomukseen. Nainen oli kysynyt kelloa paikalla seisoneelta mieheltä hieman ennen murhan tapahtumista. Mies ei ottanut kysymystä kuuleviin korviinsa ja samassa hänen radiopuhelimestaan kuului suomeksi "nyt he tulevat!". Mies vastasi kutsuun: "Minut on tunnistettu!" Radiopuhelimesta kuului: "Paskat siitä, teet niinkuin sovittiin!" Nainen näki miehen piilottelevan asetta ja niin hän ystävineen pakeni paikalta pelon vallassa. S.A:n mukaan murhaa tutkineet poliisit ovat suhtautuneet tähän todistajaan varsin kylmäkiskoisesti ja jättäneet vihjeen sen perusteellisemmin tutkimatta.

 S.A. on omien tutkimuksiensa perusteella tullut siihen tulokseen ettei myöhemmin murhatutkimusten johtoon asettunut lääninpoliisimestari Hans Holmér murhailtana tosiasiassa ollut Borlängen Hotelli Scandicissa yöpymässä matkallaan Wasa-hiihtoon, kuten virallinen versio kuuluu, vaan kierteli Tukholmassa virka-autollaan. S.A. kävi haastattelemassa Scandicissa murhan aikoihin työskennellyttä virkailijaa, joka todisti, ettei Holmer ollut yöpynyt hotellissa väitettynä aikana. Tapahtuneesta on myös olemassa Holmérin autonkuljettajan kertomus, jonka S.A. on julkaissut eräässä kirjassaan. Eräässä vaiheessa Holmér kuljettajineen jopa ohittaa murhapaikan hitaasti "rullaten". 

Usein kuulee väitettävän, että poliisin kömmähtely johtuu jännityksestä; siis siitä että kaikki olivat ikään kuin shokissa saatuaan kuulla pääministerin murhatun. Tosiasiassa kömmähtely alkaa jo ennen kuin saadaan edes tietää kuka uhri on. Poliisin vaste tapahtumaan on alimitoitettu ja verkkainen. Kari ja Pertti Poutiainen analysoivat yksityiskohtaisesti poliisin johtokeskuksen toimintaa murhan yhteydessä kirjassaan "Inuti Labyrinten".

Em. suomalaisen naisen tapauksen yhteydessä on vihjattu yritykseen tavoitella palkintoja. Mahdolliseksi ampujaksi tuossa yhteydessä osoitettu henkilö kuitenkin kytkeytyy aikaisemminkin esiin nostettuihin äärioikeistolaisiin poliiseihin, eikä näin ole tuulesta temmattu. Todistaja myös tuntee osoittamansa henkilön aikaisemmin ulkonäöltä. 50 miljoonan palkkiota on aiemminkin väitetty sellaiseksi houkuttimeksi, joka olisi ilman muuta jo tähän mennessä hajottanut minkä tahansa salaliiton. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Kuten itsekin Palmen murhaa pitkään tutkinut toimittaja Lars Borgnäs on osuvasti huomauttanut palkinto maksetaan vasta tuomion langettamisen jälkeen. Todistaja asettuisi ennen rahojen saamista suureen vaaraan, eikä tuomio olisi sittenkään lainkaan varma. Ja voisiko todistja edes nauttia rahoista, sillä monet koneiston edustajat jäisivät vankilan ulkopuolelle.

Ajan kuluessa ja osallisten ikääntyessä pelotteen voima saattaa lieventyä. Hankkeen johtohahmot poistuvat keskuudestamme. Monien epäilemättä sankarina pitämä tekijä halutaan saattaa kukaties postuumisti historiankirjoihin tai joku tunnustaa kuolinvuoteellaan. Ehkä tutkimukset saavat taas uutta puhtia ja jo 1998 tutkimuskomission murhatutkimuksesta esittämä kritiikki otetaan huomioon. Kritiikki koskee esimerkiksi niin sanotun poliisijäljen tutkimuksen puutteellisuutta. Asiassa on viimeaikoina ollut aktiivinen Inga-Britt Ahlenius, joka palannut takaisin Ruotsiin korkeasta virasta YK:n tarkastusosaston johtajana. Hän on Aftonbladetissa kehottanut tutkimaan perusteellisesti Stay Behind -organisaation mahdollisia yhteyksiä Palmen murhaan.

John F. Kennedyn murhan taustalla ollut salaliitto ei ole tänäkään päivänä täysin paljastunut. Kukapa tietää. En tiedä kuka painoi liipasinta, mutta se ei ollut Christer Pettersson.

Niin se vaan on!
Tuomari Jorma

Palmen murha saattaakin ratketa

Leif G.W. Perssonin hyvinvointivaltion loppu -dekkaritrilogiaan perustuvan TV-sarjan esittämisen aikoihin Palmen murhaan on tullut uusia vihjeitä. Aiheesta kolme kirjaa kirjoittanut toimittaja Gunnar Wall haastattelee (Aftonbladet 27.1. 2013) anonyymina pysyttelevää turvallisuusyrittäjää, jota noin puoli vuotta ennen murhaa tekijäksi, josta tämä kieltäytyi. Pyynnön esittäjä oli poliisi, joka kuului tuolloin tunnettuun äärioikeistolaisten poliisien ryhmään.

Tämä seikka tukee osaltaan Palmen murhan mahdollista liittymistä niin sanottuun Stay Behind toimintaan, joka oli NATO:n organisoima vastarintaliikkeiden verkosto länsi-Euroopassa kylmän sodan aikana. Nimensä mukaisesti näiden ryhmien oli tarkoitus jäädä paikoilleen tiedustelu- ja sabotaasi toimintaa varten mikäli Neuvostoliitto miehittäisi heidän kotimaansa. Toimintaan värvättiin mielellään luotettavina pidettyjä äärioikeistolaisia. Alkuperäisestä tarkoituksestaan poiketen näitä vastarintaliikkeitä ei pidetty reservissä odottelemassa Neuvostoliiton hyökkäystä vaan esimerkiksi Italiassa tämän joukon vastuulla on useita laitavasemmiston syyksi laitettuja terroritekoja kenties tunnetuimpana Bolognan rautatieaseman räjäyttäminen (asiaa tarkastelee esim Daniele Ganser suomennetussa kirjassaan "Naton salaiset armeijat).

Ruotsin tiedustelun palveluksessa toiminut ATK-spesialisti Ulf Lingärde kertoo muistiossaan (julkaistu Henry Söderströmin politiskamord.com -sivuilla) nimeltä mainiten korkeista ruotsalaisita viranomaisista, jotka päättivät, että Olof Palme on raivattava pois tieltä. Tässä kuvaan mukaan tulee Stay Behind -organisaatio Aktionsgruppen Arla Gryning, jonka tehtäväksi eliminointi Lingärden mukaan uskottiin. Projekti tosin kohtasi sellaisia ongelmia, että useimmat luotettavat tekijäkandidaatit kieltäytyivät kunniasta mutta olivat kernaasti valmiita muuten osallistumaan teon toteuttamiseen. Ampumaan halukkaiksi sen sijaan ilmaantui henkilöitä, joita ei pidetty luotettavina.

Ruotsin turvallisuuspoliittiset yhteydet Yhdysvaltoihin olivat huomattavasti kiinteämmät kuin puolueeton julkisivu olisi antanut aavistaa. Näitä olosuhteita syvällisesti kirjassaan Den dolda alliansen käsitellyt toimittaja Mikael Holmström kertoo puolustusvoimien kakkosmiehen olleen koko ajan valmiudessa siirtymään turvaan puna-armeijan hyökkäysen tieltä joko Britanniaan tai Yhdysvaltoihin koordinoimaan Ruotsin puolustusta läntisten liittolaisten kanssa. Holmströmille on kerrottu tämän komentajan siirtymistä ulkomaille harkitun ainakin Palmen murhaa seuraavana päivänä.

Holmström kertoo Ruotsin sota-aikana käyttöön otettavassa johtobunkkerissa olleen valmiina paikka NATO:n yhteysupseerille. Kaiken sen perusteella mitä Holmström esittää voidaan todeta Ruotsin de facto olleen lähes jäsenen asemassa läntisessä puolustusliitossa. Tämä järjestely oli luonnollisesti poliitikkojen sisäpiirin tiedossa ja siunaama, mutta käytännöllisestä toiminnasta vastasivat sotilaat ja Stay Behindin osalta "luotettavat" siviilit. Yhteyksien kiinteyden perusteella ei vaikuta luultavalta, että Stay Behind -organisaatio (mikäli he olivat sen takana) olisi voinut toteuttaa murhaa ilman "pääkonttorin" hyväksyntää.

Palmeen kohdistuva oikeistopiirien viha oli intensiivistä. Äärioikeiston ohella se kattoi merkittävän osan porvaripuolueiden kannattajakunnasta (mieleen tulee video moderaattien kokouksesta, jossa yleisö riepottelee Palmea esittävää nukkea), usein puhutaan erityisesti poliiseista, sotilaista ja yritysjohtajista, jotka vihaavat Palmea. Lars Borgnäs mainitsee kirjassaan erään ulkomailla asuneen ruotsalaisen saaneen vieraakseen kaksi hienoa rouvaa, jotka olivat keräämässä rahaa erikoiseen "hyvään" tarkoitukseen: "että voitaisiin hankkiutua eroon siitä kauheasta Palmesta". Kertoja oli lähettänyt nämä erikoiset filantroopit tyhjin toimin matkoihinsa.

Syitä vihalle oli monia: aloite palkansaajarahastoista, itsevarma keskustelutyyli, kehitysmaiden vapautusliikkeiden tukeminen sekä Yhdysvaltain ulkopolitiikan kovasanainen arvostelu. Jotkut pitivät Palmea neuvostoagenttina, joka vuodelle 1986 suunnitellulla Moskovan vierailulla "myisi Ruotsin Venäläisille". 

Eräänä merkittävänä motiivina on pidetty sitä, että Palme toimi liennytyspolitiikan puolesta, eikä suostunut kiristämään Neuvostoliiton kansainvälistä eristämistä, joka tuolloin oli Yhdysvaltain linjana. Ruotsalainen journalisti Anders Leopold mainitsee nettisivuillaan käskyn "ruotsalaisen puun kaatamiseen" tulleen nimeltämainitulta politiikan raskassarjalaiselta, joka oli toiminut myös CIA:n johdossa.

Palmen kuolema voidaan Perssonin tapaan nähdä ainakin vertauskuvallisesti ruotsalaisen hyvinvointivaltioprojektin loppuna. Ainakin lakipiste oli jo ohitettu. Vielä selkeämmin veriteko merkitsi Ruotsin kansainvälisen roolin kutistumista maailmanpolitiikan moraalisesta suurvallasta tavalliseksi pieneksi maaksi. Yhdysvaltain politiikkaan kohdistuva kritiikki virallisen Ruotsin taholta oli vaiennettu.

Niin se vaan on,
Tuomari Jorma

Rautarouva on kuollut mutta perinne voi hyvin

Eräs aikamme edustavimmista poliitikoista on poissa. Margaret Thatcherin perinne elää kuitenkin edelleen vahvana uusliberaalissa ideologiassa, jonka vaikutuksen loppua hätäisimmät olivat jo touhottamassa tämän niin sanotun finanssikriisin tuoksinassa. Kyseisen ideologian ajattelumalli on tullut Suomen eduskunnassakin siinä määrin rutiinin omaisesti omaksutuksi, että lienee vaikeaa löytää sellaista edustajaa, joka ei sisällyttäisi argumentointiinsa kannattavuuden ja kilpailukyvyn käsitteitä. Pikemminkin voisimme todeta uusliberalismin kehittyneen eliitin kannalta entistä tehokkammaksi tunnuksin kapitalismia köyhille ja sosialismia rikkaille.

Uusliberalismin uuden version pirullista nerokkuutta voi vain ihailla. Kun huomattiin etteivät markkinat hoida kaikkea edes spekulanttien kukkaron mukaan oikein keksittiin markkinahäiriö. Tässä vaiheessa nurkkaan työnnetyn valtion on aika astua näyttämölle maksamaan viulut eli sosialisoimaan pelureiden velat. Siihen valtio ottaa itse velkaa esimerkiksi pelastamansa pelurin toisesta taskusta. Peli jatkuu entiseen mallin, koska finanssimaailman lobbarit ovat puhuneet "järkeä" poliitikoille, jotka eivät sen johdosta haluakaan muuttaa sääntöjä. Seuraavaksi alkaa puhe kasvaneesta valtion velasta. Huolensa ilmaisevat etunenässä äsken pelastettujen pelureiden edustajat, jotka valittavat tavallisen rahvaan olevan laiskaa ja sosiaalietuuksien liian korkeita. On siis aika hoikistaa valtiota ja tarjota köyhille kapitalismia.

Vauraan (niin kuin porhoa tarkoittava nykyään valitettavan suosittu eufemismi kuuluu) henkilön kannalta edellinenkin kuulostaa varsin mainiolta, mutta ei tässä vielä kaikki, kuten TV-Shopissa sanotaan. Valtion pelastama rahaeliitti ei juurikaan maksa veroja, joten koko kalaasi tulee siinäkin mielessä hyvin edulliseksi. Toisaalta pienet markkinahäiriöt silloin tällöin ovat poikaa siinäkin mielessä, että sitten päästään ihan omasta aloitteesta kutistamaan valtiota, joka on eräs uusliberalismin tavoitteista. Näin syntyy "positiivinen kehä", joka pyörii vinhaa vauhtia taaksepäin ja kaikki työväenliikkeen saavutukset on kohta romutettu.

Thatcher ei tietenkään keksinyt uusliberalismia, mutta hän oli Reaganin ohella viemässä sitä käytäntöön. Tätä Milton Friedmanin reseptiä oli jo testattu vuodesta 1973 lähtien Chilessä, Kenraali Pinochetin noustua valtaan CIA:n sponsoroimassa verisessä kaappauksessa. Myöhemmin Pinochetista ja Thatcherista tulikin myös henkilökohtaisia ystäviä.

Innovatiivisen talouspolitiikan ohella yhteiskuntamme parhaimmisto muistaa kaiholla niitä aikoja kun rautarouva usutti poliisin hakkaamaan lakkoilevia kaivosmiehiä. Tästä huvista täkäläinen eliitti on viime vuosina pääasiassa joutunut itse jäämään paitsi mutta sen sijaan Thatcherin tunnetuksi tekemä argumentti TINA (There is no alternative; ei ole muuta vaihtoehtoa) on saanut monet suut napsumaan. Erityisen rakas tämä argumentti oli Iiro Viinaselle.

NATO tappoi vastikään 11 lasta Afganistanissa

Tällaiseen retkueeseen esimerkiksi Liisa Jaakonsaari haluaa meidät mukaan. Kysymys on tietysti vain suhteen virallistamisesta hieman samaan tapaan kuin avoparin astellessa alttarille. Meidän on kuulemma kannettava vastuumme. Mahtaakohan tämä tarkoittaa sitä, että liittymällä NATOon saamme todennäköisemmin oman osamme terrorismista.
Ihmeellinen juttu tämä terrorismi. Kuvitellaampa hetkinen mielessämme miltä tuntuisi, jos joku täällä Suomessa olisi juuri tappanut 11 lasta pommittamalla talon heidän niskaansa. Läntiset ystävämme eivät sovi ajatusleikkimme pahikseksi koska silloinhan kyse olisi väkisinkin vahingosta. Joku paha terroristi olisi käyttänyt näitä lapsia ihmiskilpinä piiloutumalla heidän joukkoonsa kuten Irakissa. Ei sentään. Suomalaiset sotilashenkilöt eivät koskaan piileskelisi siviilien seassa vaan asettuisivat aukealle paikalle kolmiriviin odottamaan täsmäpommitusta.
Uskottavuuden vuoksi kuvitelmamme hyökkääjän pitäisi ehdottomasti olla Venäjä. Putinin agentit olisivat saaneet vihiä tsetseeni pakolaisista, jotka piileskelevät jossain itähelsinkiläisessä lähiössä. Lennokki liikkeelle ja pommittamaan vuokrataloa. Tai ei sittenkään. Eikös se Mogadishu Avenue ole jossain siellä päin joten ainakin maahanmuutolle kriittiset piirit saattaisivat tässä tapauksessa katsoa kansallisen suvereniteetin loukkausta (jopa venäläisten toimesta suoritettuna) "hyvän" tarkoituksensa vuoksi läpi sormien. Sanotaan mielummin, että isku kohdistuu pääkaupunkimme keskustaan ja uhrit ovat kotimaisia. Oikeutetun vihan ja järkytyksen määrää on tietysti vaikea kuvitella.
Nyt joku sanoo, että "onhan se nyt ihan eri asia..." Niin siltä minustakin tuntuu, että ainoa puolustuksemme on tämä "onhan se ihan eri asia..." Ajatus kokonaisuudessaan menee jotenkin niin, että onhan se nyt ihan eri asia näitten vääränväristen kanssa ("isänmaalliset" tahot käyttäisivät tietysti värikkäämpiä luonnehdintoja tässä tapauksessa).
On siis olemassa arvokkaita ja arvottomia uhreja, kuten ainakin Noam Chomsky on todennut. Tässä pääsemmekin hegemonisen rasismin äärelle, joka kyllä tuomitsee junttimaisen rasismin mutta tahtoo itse kerkeästi "kantamaan vastuuta" ja tekemään osansa kaukaisten maiden lapsien lahtaamisessa.
Tämä ei tietenkään Liisa "natoon, natoon, natoon..." Jaakonsaaren tai muiden vastuulliste tahojen mielestä ole sitä kovasti perään kuulutettua asiallista Nato-keskustelua, mutta voi tätä aivan rauhassa kutsua vaikka elämöinniksi. Elämöin siis seuraavaa: meidän ei tule liittyä natoon eikä muutenkaan kyseisen porukan hillittömään tappotyöhön ihan vain eettisten perusteiden nojalla (joihin kuuluu esimerkiksi kaikkien ihmisten yhtäläinen arvo).

Niin se vaan on!
Tuomari Jorma
 

Mitä blogissani käsitellään jatkossa

Tässä blogissa tullaan käsittelemään poliittisen, taloudellisen ja mediaeliitin toiminnan analysoimiseen. Usein saamme kysyä, miksi samat säännöt eivät koske kaikkia. Samat teot ovat yksien tekeminä oikeutettuja kun ne toisten tekeminä johtavat rikollisen leimaan. Aavistelen meidän kerta toisensa jälkeen päätyvän ihmettelemään tekopyhyyden ja irrationalismin sujuvuutta. Meille syötetään pajunköyttä ja meitä haukutaan salaliittoteoreetikoiksi, jos rohkenemme esittää kysymyksiä väärissä paikoissa. Mutta nyt riittää! Jorma langettaa tuomionsa etenkin hutiloiville valehtelijoille, jotka aliarvioivat yleisönsä. Vai mitäpä tuumaatte näistä:

Kahteen pilvenpiirtäjään törmää matkustajakone, sitten ne romahtavat. Naapurikorttelissa on kolmas, matalampi kerrostalo, joka romahtaa siististi maantasalle (vaikka siihen ei törmääkään kukaan).

Erään suuren maan presidentti murhataan ampumalla. Syyllinen on yksinäinen mielipuoli, sanotaan viralliseksi totuudeksi. Tämän seikan väittäminen edellyttää teoriaa, jossa mielipuolen ampuma luoti ei noudata fysiikan lakeja vaan esimerkiksi pysähtyy ilmassa hetkiseksi ennen kuin jatkaa matkaansa.

Erään pienen maan pääministeri tapetaan. Rikospaikalla olevat todistajat kertovat jäntevän ja urheilullisen miehen hölkkäävän pois tapahtumapaikalta. Syyllisen väitetään kuitenkin olevan ontuva narkomaani. Eräs pienen pieni epäsymmetria ei tunnu häiritsevän ketään: ontuva ei voi esittää menestyksellisesti tervejalkaista.

Haukkukaa siis meitä mielipuoliksi, kun meille ei kelpaa pajunköysi jonka nieleminen edellyttäisi fysiikan lakien ja terveen järjen hylkäämiseen!

Entäs sitten tämä: pilvenpiirtäjän romahdettua lähikorttelit ovat täynnä valkoista tomua. Siihen törmännyt lentokone on palanut terästä sulattavan masuunin kuumuudella. Kaiken tämä helvetillisen tuhon keskeltä poliisi poimii matkustajakonetta kuljettaneen terroristin passin. Ennen kuin alamme naureskella, meidän on otettava huomioon kulttuurierot. Tämä edellinen tarina on kehitelty sellaiselle yleisölle, jonka pahvimukissa kerrotaan kahvin olevan kuumaa.

Älyttömien virallisten "totuuksien" jälkeen voimme siirtyä tekopyhyyden pariin: Erään latinalaisen Amerikan presidentti kuoli taannoin syöpään. Sitä ennen häntä tituleerattiin tiedotusvälineissämme "itsevaltaiseksi", hänen sanottiin "jakavan kansaa" ja saattavan maansa talouden kuralle. Suorastaan epädemokraattiseksi hänta ei kehdattu sanoa, lukuisten voittamiensa rehellisten vaalien vuoksi. Mistä sitten moinen moraalinen paheksunta vaikka hän ei tapattanut tai kidututtanut ketään? Vaikka hän käytti valtion öljytuloja köyhien hyväksi parantamalla näiden ruokahuoltoa, koulutusta ja järjestämällä ilmaisen terveyden huollon ja lääkkeet ihmisille joista monet eivät olleet aikaisemmin lääkäriä nähneetkään saati, että olisivat hoitoa saaneet.

Syy lienee siinä että hän oli tottelematon ja näytti huonoa esimerkkiä. On osaltaan hänen syytään että latinalaisen Amerikan köyhät ovat alkaneet taistella oikeuksiensa puolesta (sehän ei käy laatuun, sillä vastakkaiasettelun aika on ohi!). Hän näytti, että valtio voi toimia aloitteellisesti hyvinvointipolitiikassa markkinavoimia uhmaten. Ja kaiken tämän lisäksi hän rohkeni uhmata suurta läntistä ystäväämme, joka on auktoriteettimme myös ihmisoikeuksien alalla. En malta tässä yhteydessä olla mainostamatta läntisen ystävämme uuden ajan humaania vankilaa Guantanamo Bayta, jonka tarkoituksena on kai toimia esimerkkinä kuubalaiselle vankeinhoidolle länsimaisesta tavasta kunnioittaa toisinajattelijoiksi epäiltyjen ihmisoikeuksia.

Niin se vaan on!
Tuomari Jorma

Olemme demokratian ja ihmisoikeuksien puolella! Vai olemmeko?

Ihmisoikeuksien puolustaminen edellyttää valikoivaa muistia. Siinä mielessä se muistuttaa auervaaran työkuvaa, joka myös on muistia kuorimittava: on muistettava mitä kellekin on tullut valehdelluksi.

Lähetimme sotilaita Afganistaniin suuren läntisen ystävämme ja NATO:n avuksi muun muassa edistämään naisten ja tyttöjen ihmisoikeuksien toteuttamiseksi. Ilman valikoivaa muistia tämä voisi tuntua hieman hupsulta menettelyltä, sillä juuri suuri, oikeamielinen ystävämme auttoi 80-luvulla "vapaustaistelijoita" kaatamaan modernistisen hallituksen palauttamaan voimaan perinteisen järjestelmän.

Putinismia ei suotta syytetä tiedotusvälineiden kontrolloinnista ja vapaan keskustelun kuristamisesta. Tällä seikalla nokkelasti ironisoivat toimittajat eivät tunne itseään idiooteiksi sen seikan ansiosta, että heitä on siunattu valikoivalla muistilla. He eivät muista, että heidän aikoinaan varauksetta ihailemansa demokratian sankari Boris Jeltsin, niin ikään varasi johtavat tiedotusvälineet omaan käyttöönsä. Kun hän nousi muutaman prosentin gallup kannatuksesta presindentin vaalien voittajaksi, emme saaneet nauttia terävien mediapersoonien säkenöivästä ironiasta. Syykin oli jälkikäteen aika ilmeinen. Vallitsevan linjan oli jatkuttava, että Venäjä voitaisiin muuttaa raaka-aine varastoksi ja siirtomaaksi. Jos Putinkin älyäsi olla tottelevaisempi lännen suuntaan pilkkakirveet tylsyisivät nopeasti.

Myös niin sanotut maahanmuuton kriitikot ovat hyvällä menestyksellä ottaneet mallia liberaalista eliitistä. Laitaoikeisto on verhonnut ruskean sävynsä ihmisoikeuksien ylevään viittaan. He kritisoivat islamin uskoa ihmisoikeuksien polkemisesta. Tästä uudesta humanismistaan huolimatta he eivät toivota loukattuja tervetulleiksi auvoiseen isänmaahamme.

Vääryyksien uhreilla ratsastelevat mielellään muutkin kohti oman oikeamielisyytensä aamunkoittoa, vaikka eivät uhreita välitäkään. Tämä on tuttua kun puhutaan Stalinin terrorin uhreista. Etenkin liberaalit ja muu oikeisto (johon voinee nykyään laskea kai ketään loukkaamatta myös merkittävän osan demareista ja joitain vasureita) saarnaavat tapahtuneesta suureen ääneen korostamalla erityisesti kommunismin turmiollisuutta ja suorastaan epäinhimillistä raakuutta. Näin tehdessään he polkevat lokaan juuri niiden ihmisten aatteen jotka joutuivat terrorin kohteeksi, sillä tuskin missään muussa yhteydessä on tapettu niin paljon vakaumuksellisia kommunisteja. Tässä vaiheessa rehellisimmät paasaajat yleensä myöntävätkin, että oikeastaan nämä ansaitsivatkin kuolla ja oikeastaan asia on mainitsemisen arvoinen vain siksi, että Stalin sattui olemaan NKP:n johtaja ihan riippumatta siitä mitä aatetta edusti tai edisti

Mutta palataanpa takaisin humaanin demokraatin ja ihmisoikeuksien edistäjän vaativaan rooliin. Ajatellaan vaikka maailman johtavaa henkilöä tällä alalla, joka nykyään epäilemättä on presidentti Obama. Voidakseen pitää pokerinsa esitelmöidessään meille esimerkiksi edesmenneen Hugo Chavezin ihmisoikeusloukkauksista hän tarvitsee valikoivaa lähimuistia. Kuinka muuten selviytyä esitelmästä esimerkiksi luettuaan taas tiedusteluraportista kuinka monta lasta tapettiin hänen luvallaan tehdyssä lennokki-iskussa. Ilman valikoivaa muistia tällaisesta tehtävästä selviäisi kai vain psykopaatti.

Mutta eipä olla amerikanvastaisia. Vaatii kerrassaan matalamielistä luonteenlaatua puhua pahaa tästä hyväntekijöiden sukukunnasta. Mutta ennenkuin syytätte minua tästä synneistä suurimmasta saanen huomauttaa puolustuksekseni etteivät hallinto ja kansa ole sama asia. Vai syyttäisittekö antinatseja saksanvastaisuudesta?

Näin se vaan on,
Tuomari Jorma