Eräs suosittu tapa, erityisesti itseään kriittisenä pitävän näennäisvasemmiston keskuudessa, on ollut puhua Vietnamin sodasta "virheenä". Sama koskee myös puhetta Yhdysvaltain ja sen apulaisten uudemmista sodista, joita ei koskaan tuomita rikoksina vaan vain valitettavina, mutta sinänsä eettisesti ja inhimillisesti harmittomina menettelytapoihin liittyvinä lipsahduksina. Tarkoituksena on viestittää arvion esittäjän valtiomiesmäisestä "realistisuudesta" vastakohtana irrationaalisena pidetylle pasifismille. Hän haluaa torjua sodan siksi ettei se ole järkevää vajoamatta kuitenkaan tunteellisena pitämäänsä sodan moraaliseen tuomitsemiseen. Näin näennäisvasemmiston edustaja kuvittelee jopa taantumuksellisen upseeriston ottavan hänet vakavasti vertaisenaan keskustelukumppanina.
Kerkeästi demonstroimastaan "realistisuudesta" huolimatta näennäisvasemmistolle on tarjolla vain hyödyllisen idiootin rooleja jotka he innokkaasti miehittävät liikuttavan vakuuttuneina omasta korvaamattomuudestaan. Heidän päätehtävänsä ei kuitenkaan ole suhtautua analyyttisen viileästi Yhdysvaltojen veriseen sotimiseen vaan esittää tunnekylläisiä vastalauseita silloin kun lännelle vastenmielinen hallitus puolustaa itseään ja kansalaisiaan, eli toteuttaa Max Weberin mainitsemaa itsenäiselle valtiolle kuuluvaa väkivallan monopolia omalla alueellaan.
Kun esimerkiksi Venezuelan mellakkapoliisi pidättää aseistautuneita ja väkivaltaisia vasemmistolaisen hallituksen vastustajia aloittaa palvelualtis näennäisvasemmistomme omasta tunteellisuudestaan hurmioituvan paheksuntansa. Väkivaltaisen opposition toimintaan puuttuminen julistetaan suureen ääneen ihmisoikeuksien vastaisiksi rikoksiksi. Itsellänikin on ollut kyseenalainen ilo todistaa näennäisvasemmistolaisten toimittajien kauhistelua juuri mainitussa yhteydessä. HRW:n ja Amnestyn usein puolueelliseen raportointiin perustuva kritiikitön ihmisoikeusfetisismi tekee heidät kyvyttömiksi ottamaan vastaan minkäänlaisia vasta-argumentteja. Tuskin sitä muuten Ylelle tai Hesariin toimittajaksi pääsisikään.
Esimerkiksi Amnesty pitää Venezuelan väkivaltaisen opposition pidätettyjä johtajia mielipidevankeina kun taas kymmeniksi vuosiksi vankilaan tuomittua kansalaisaktivisti Chelsea Manningia järjestö ei katso oikeutetuksi samaan statukseen. On epäilemättä hiukan kiusallista Amnestyn kannalta, että heidän jalustalle kohottamansa Venezuelan oikeisto alkoi heti vaalivoittonsa jälkeen puuhata armahduslakia, joka vapauttaisi vankilasta kaikki heidän kannattajansa rikoksesta riippumatta (murhat mukaan lukien). Lakialoite on epäsuora tunnustus siitä, että Venezuelan oikeisto on syylistynyt vakaviin rikoksiin taistellessaan maan laillista vasemmistohallitusta vastaan.
Erityisesti näennäisvasemmistolaiset toimittajat ovat arvokkaita (tosin harvoin arvostettuja) liittolaisia lännen sotilaalliselle eliitille. Syynä ei valitettavasti, vastoin heidän omia harhojaan, ole mikään selväjärkisyyteen vivahtavakaan ominaisuus vaan nimenomaan äänekkäästi ilmenevä kyky hurmioitua omasta moraalisesta paheksunnastaan samalla vapautuen siitä alunperinkin alkeellisesta valmiudesta kriittiseen ajatteluun. Tähän suorastaan shamanistiseen olotilaan vajoamisen jälkeen mikään ei enää pidättele kuvitellusta ylivertaisuudestaan juopunutta näennäisvasemmistolaista toimittajaa. Hän tuomitsee armottomasti "yksinvaltiaat", jotka tekevät "kylmääviä" ihmisoikeusrikoksia.
Onnekseen sankarilliset journalistimme eivät erehdy tuomitsemaan samalla päättäväisyydellä Yhdysvaltain sotarikoksia, sillä Obaman nimittäminen yksinvaltiaaksi (puhumattakaan vielä osuvammista epiteeteistä, kuten esimerkiksi sotarikollinen) saattaisi katkaista lupaavankin urapolun. Itsenäinen, kriittinen ajattelu ei kuulu menestyvän nykyaikaisen journalistin ilmeeseen. Kirveleviäkin kommentteja on kyettävä esittämään, mutta ne on suunnattava eliittimme hyväksymään kohteeseen, kuten Venäjään, työläisiin, ulkomaalaisiin, köyhälistöön ja kaikkein mieluiten aitoon vasemmistoon. Nämä kommentit eivät kuitenkaan edellytä kriittisyyttä vaan papukaijan hyveitä, väsymätöntä kykyä toistella isännän hokemaa sen suuremmin ajattelematta. Tarvittaessa pelkällä pähkinäpalkalla.
Mielestään pelottomasti kantaa ottava toimittajamme unohtaa paatoksena vallassa, että hänen "yksinvaltiaaksi" kaikissa mahdollisissa yhteyksissä tituleeraamansa johtaja ei itse heitä ketään vankilaan. Poliisi pidättää ihan vain virkansa puolesta aseistautuneita mellakoitsijoita yrittäen samalla suojella kansalaisia näiden väkivallalta. Kaikki tämä on toimintaa, jota sama toimittaja olisi vaatimassa Suomen poliisilta ja hallinnolta jos yhtä väkivaltaista mellakointia maassamme esiintyisi. Meillä näennäisvasemmistolaisetkin median edustajat myöntävät kernaasti poliisille vapaat kädet jo siinä vaiheessa kun muutama ikkuna rikkoutuu (Venezuelassa oikeisto saartaa sairaaloita ja tappaa vasemmiston kannattajia) eikä kenellekään tulisi mieleenkään nimittää presidentti Niinistöä tai pääministeri Sipilää tehtävien pidätysten johdosta "yksinvaltiaiksi" tai syyttää heitä ihmisoikeusrikoksista.
Näennäisvasemmisto tuskin itse sitä tunnistaa, myöntämisestä puhumattakaan, mutta heidän moraalinen paatoksensa rakentuu tyypillisesti uuskolonialistiselle ajattelulle. Eurooppalainen toimittaja matkustaa etelään haastattelemaan maan eliittiä, joka esittää toinen toistaan hurjempia syytöksiä maan vasemmistolaisesta hallituksesta. Hän nielee kritiikittömästi tolkuttomimmatkin jutut joita haastateltava kehtaa tai pystyy nauruaan pidätellen loruilemaan. Tämä sujuu vaivattomasti, sillä toimittaja samastuu kernaammin rikkaaseen ja leveästi elävään oikeistoon kuin maan päämieheen jonka esiintyminen mediassa ei kutkuta hänen kehittynyttä makuaan vaikuttaen jopa karkealta, joka luettavissa hänen alentuvissa kommenteissaan.
Edesmenneeseen Hugo Chaveziin kohdistuessaan tämä alentuvuus tuntuu erityisen surkuhupaisalta kun tuntee vähänkään hänen taustaansa. Tämä vaatimattomista oloista tullut poliitikko oli intellektuelli joka otti vakavasti tieteen ja kirjallisuuden. Lukeminen kuului itsestään selvänä osana hänen elämäänsä ja se myös vaikutti harjoitetun politiikan muotoutumiseen. Tällaisen sivistyneisyyden käsittäminen on luonnollisesti ylivoimaista näennäisvasemmistolaiselle toimittajalle, jota itseään ei aja eteenpäin mikään aito tiedonjano.
Näennäisvasemmistolaiselle ajattelulle, joka veisaa aidolle vasemmistolle tärkeistä materiaalisista asioista (esim. ravinto, asunto, terveydenhuolto, koulutus ja näiden tasa-arvoinen jakautuminen) viis, on toistaiseksi kysyntää. Kansalaisina joudumme seuramaan heidän toimintaansa erityisesti mediassa ja puoluepolitiikassa. Heitä käytetään todellisen eliitin hännystelijöinä, omaan valehteluunsa uskovina valehtelijoina.
