Hajamietteitä reaalidemokratiasta vuonna 2014

Useimmat meistä kai ajattelevat, että demokratia on hyvä juttu. Mutta olemmeko silti yksimielisiä? Demokratia on kansanvaltaa ja sen pitäisi toteuttaa kansan tahtoa. Suomea ja monia muita länsimaita pidetään esimerkillisinä demokratioina, mutta toteutuuko niissä kansa tahto? Tahdommeko tosiaan toisten olevan ylettömän rikkaita toisten nähdessä nälkää? Tahdommeko tosiaan valtioidemme lakkauttavan hyvinvointipalvelumme ja ryhtyvän keinottelijoiden vakuutusyhtiöiksi? Jos arvostamme demokratiamme nykytilaa vastauksen on kaiketi oltava myöntävä.

Itse vastaisin edellisiin kysymyksiin kieltävästi. Nykyisessä reaalidemokratiassa on suuria vikoja, mutta ne ovat parannettavissa. Tarvitaan lisää demokratiaa! Myös talous on saatava demokraattiseen kontrolliin. Tarvitaan suunnittelua, joka varmistaa niukentuvien luonnonvarojen tasapuolisen jakamisen ja tehokkaan käytön.

Jo se olisi jonkinlainen parannus jos ihmiset lakkaisivat äänestämästä etujensa vastaisesti. Ajatellaanpa esimerkiksi sairaanhoitajia. Kyseisen ammattikunnan keskuudessa kokoomus on epäilemättä ylivoimaisesti suosituin, vaikka kyseinen puolue onkin säännönmukaisesti etunenässä murentamassa sairaanhoitajien taloudellisia edellytyksiä hoitaa työnsä tahtomallaan korkealla tasolla.

Ei kokoomus tietenkään yksin ole vahtimassa suurpääoman etua. Samalla asialla ovat kaikki eduskuntapuolueet, mutta puhun kokoomuksesta koska se on tämän yhteisen ideologian perinteisin edustaja. Kun erilaiset asiantuntijat puhuvat vaalien alla puolueiden välisistä "ideologisista eroista" he tarkoittavat tosiasiassa eroja julkisuusstrategioissa. Julkisuusstrategiat sorvataan mainostoimistoissa, jotka miettivät millaiset mielikuvat, hokemat ja tempaukset houkuttelisivat parhaiten äänestäjiä. Jokainen puolue kauppaa samaa tavaraa (ideologisia eroja ei siis ole) vain pakkaukset poikkeavat toisistaan.

Meistä tuntuu, että mitään ei ole tehtävissä nykyisen suunnan muuttamiseksi. Me saatamme kuvitella että asiat rullaavat nykyisellä urallaan ihan omalla painollaan. Erehdys! Ei kansanvalta pysy omana irvikuvanaan ilman suuria ponnistuksia ja suoranaista neroutta, joka ansaitsee ihailumme ja ennen kaikkea väsymättömän mielenkiintomme mikäli haluamme saada muutoksia aikaan. Valtavirran media, mainos-, viestintä ja erilaiset PR-toimistot ruuttaavat uusliberaalin ideologian sumua silmiimme yötä päivää seitsemänä päivänä viikossa.

Uusliberaalin ideologian voima perustuu sen asemaan, jota italialainen marxilainen poliitikko ja filosofi Antonio Gramsci nimitti hegemoniseksi. Kun ideologia on hegemoninen se muodostaa maailmankuvan, jota pidetään "terveen järjen" mukaisena, siis itsestään selvyytenä, jonka vastustaminen vaikuttaa irrationaaliselta tai vähintäänkin epäilyttävältä. Sen näkee esimerkiksi siinä, ettei porvarillisen ideologian mukainen toiminta edellytä nykyään minkäänlaisia perusteluja toisin kuin siitä poikkeaminen. Sitä pidetään niin itsestään selvänä ettei sen mukaista toimintaa edes ajatella.

Pääoman hegemonian horjuttamiseksi tarvitaan uutta ajattelua. Gramscin mukaan tarvitaa niin sanottuja orgaanisia intellektuelleja, jotka ratkaisevat sosiaalisen ryhmänsä käytännöllisiä ongelmia ja johdonmukaistaa sen ajattelua käytännön filosofian (marxilaisuus) mukaisesti. Mutta miksipä odottaa intellektuellien ilmaantumista. Jokainen voi ryhtyä ajattelemaan itse. Kapitalismissa liittää valtavasti ristiriitaisuuksia ja järjettömyyksiä, joista aloittaa. 

Sini, Ville ja muita sankareita

Putin on armahtanut Pussy Riotin. Luulin ryhmää radikaalieksi feministeiksi, mutta erehdyin. Pettynyksekseni sain kuulla, että he haluaisivat niin ikään armon saaneen oligarkki Hodorkovskin presidentiksi. Mikä on niin erinomaista tässä hepussa, jonka suurin saavutus on omien taskujen täyttäminen kansallisomaisuudella. Sen puolesta elämöiminen tuntuu höpelöltä. Vähän niin kuin: Vaihtakaa Katainen Zyskowicziin ja vähän äkkiä!
Pettymykseni taitaa johtua omasta lukutaidottomuudestani mitä tulee julkisuudella operoimiseen. Mielipiteen ilmaisemisen keinot näyttävät nykyään olevan spektakulääreja, vaikka vaatimukset olisivatkin tuhnuja.

Jos Suomessa haluaa operoida julkisuudella omaksi tai asiansa hyväksi Venäjän ja venäläisten (Neuvostoliittokin kelpaa joissakin tapauksissa) parjaaminen on suositeltava strategia. Kotimainen kirjallisuuskin nousee tällä konstilla aivan uusiin taiteellisiin korkeuksiin.

Kolmas merkittävä armahdus koski Sini Saarelaa, joka on epäilemättä kaikkien aikojen suosituin Greenpeace-aktivisti maamme historiassa. Häntä varmaan rakastavat pohjalaiset kettufarmaritkin, jotka normaalisti pitäisivät kaikensorttisten suoraan toimintaan turvautuvien luonnonsuojelioiden oikeudenmukaisena kohteluna ampumista tavoitettaessa.

Ympäristöministeri Ville Niinistö oli kuitenkin, tapansa mukaan ja virkansa puolesta, ulalla kiitellesään Saarelaa siitä että luonnonsuojeluasiat olivat kerrakin saaneet julkisuutta täällä Suomessa. Niinistö ja hänen avustajansa eivät kaiketi juuri seuraa medioita, jotka uutisoinnissaan ovat itse pidätyksen jälkeen lähes täydellisesti keskittyneet raportoimaan siitä missä Saarelaa kulloinkin pidetään, millaista kasvisruokaa tämä saa ja koska hänet vapautetaan tai armahdetaan.

Kiitellessään Saarelaa ministeri Ville Niinistö vielä totesi tämän olevan kanssaan yhteisellä asialla luontoa pelastamassa. Saarelan roolista en ole varma, mutta ainakin Ville Niinistö kuuluu siihen porukkaan, joka muodostaa kaikkein pitävimmän esteen globaalin ympäristökriisin ratkaisemiselle. Hän kuvittelee ongelmien ratkeavan vaatimattomia veroja keräämällä ja päästöoikeuskaupalla, joka jo nyt on parhaimillaankin osoittautunut täysin hyödyttömäksi. Ville N. ja muut uusliberalismi-uskovaiset vihreät saavat tyrkyttämillään markkinapohjaisilla lumeratkaisuilla hyväuskoisimmat meistä kuvittelemaan hommien olevan hoidossa.

Oikeastaan valtavirran tiedotusvälineet ovat, tavoistaan poiketen, rehellisiä keskittyessään Saarelan tapauksessa human interest -näkökulmaan. Luultavasti tämä yhtäkkinen rehellisyyden puuska on tahatonta, mutta onhan se kuitenkin hyvin sopusoinnussa sen kanssa, että media osallistuu vesi kielellä muiden kanssa odottamaan venänäläisten tilauksia uusista monitoimimurtajista.

Valtion omaisuus ministerin nautintaoikeutena

Puolustusministeri Carl Haglund sanoi edellisessä A-studiossa, että valtion pitäisi tulla kokonaan pois pörssistä ja panna Solidium sileäksi. Sen sijaan rahaa voisi käyttää suomalaisen omistajuuden takaamiseen, esimerkiksi asiantuntijuuden säilymiseen kotimaassa. Tätä kotimaisuuden omistuksen mantraa ovat toistelleet vallassa olleet poliitikot vuorotellen, viimeksi Haglundin ohella ministeri Vapaavuori ja aikonaan miniterinä ollessaan myös Mauri Pekkarinen. Tarkoituksena ei siis ole, että turvattaisiin valtion omistajuus, sillä näiden kaikkien herrojen ideologiaan kuuluu ettei valtion pidä toimia omistajana.

Näin sivustakatsojana on jäänyt hieman epäselväksi mistä syystä kotimainen omistus takaisi mitään. Tämä kotimainen omistajahan voi milloin tahansa myydä sen taas ulkomaiselle omistajalle. Jos näistä asioista oltaisiin aidosti huolissaan, niin strategiset alat pidettäisiin visusti valtion hallussa, eikä vain laitettaisi nykykäytännön mukaan kuntoon ja kaupattaisi sitten halvalla yksityisille kapitalisteille.

Olisi piristävää nähdä joskus valtion omaisuudesta vastaavina ministereinä henkilöitä, joille tämä asema ei ole vain nautintaoikeus. Tähän asti olemme saaneet nähdä kerta toisensa jälkeen kuinka lypsäviä lehmiä pannaan lihoiksi. Pahimmassa tapauksessa, kuten tuppeensahatun uuniperunamiehen koplan hallitessa, valtion omaisuuden myynnistä saadut rahat on jaettu veronalennuksina porhoille, jotka ovat sitten voineet saamallaan potilla kiiruhtaa ostamaan edullisesti itselleen samaisen valtionyhtiön.

Eero Heinäluoma toivoi  ministerinä ollessaan kapitalistien työllistävän, kun olivat kerran saaneet niin suuret veronalennukset. Tämän ison miehen ulina oli ministerille tyypillistä käytöstä, kiero ja tunnekylläinen vetoomus joka esitettiin tietoisena siitä ettei se saisi vastakaikua. Heinäluoman tapainen poliitikko, jolle uusliberalismi on toinen luonto tietää varsin hyvin ettei kapitalisti työllistä yhtään useampaa tekijää kuin sattuu tarvitsemaan, vaikka tälle kuinka suuret pinot rahaa lapioitaisiin. Ei vaalikarjan harhauttaminen tietenkään tee Heinäluomasta mitenkään erikoisen kieroa ihmistä. Jokainen, joka nykyisissä olosuhteissa kelpuutettaisiin ministeriksi menettelisi epäröimättä samoin. Ison miehen ulina vaan kiinnittää huomiota.

Ministerien ulospäin epäilyttävältä näyttävässä toiminnassa on vain kyse normaalista kapitalistiseen järjestelmään kuuluvasta rationaalisuudesta. He turvaavat tulevaisuutensa käyttämällä hyödykseen hallussaan olevia resursseja. Elinkeinoelämä tarjoaa mielellään ministerin uran päätyttyä töitä henkilöille, jotka ovat jo politiikassa osoittaneet ymmärtävänsä sen tarpeita. Näin esimerkiksi Suvi-Anne Siimes sai töitä Lääketeollisuuden päälobbarina kun oli hoitanut avokätisesti Mandatum kaupat Björn Wahlroosin kanssa niin että tämä saatiin Sammon pääjohtajaksi. Tämä akseli toimi sittemmin niin hyvin että entinen vasemmistolainen (jotkut tosiaan kuvittelivat hänen olevan vasemmistolainen) oli valmis ryhtymään äärioikeistolaisen Wahlroosin poliittiseksi tukijaksi.

Vakoilua vai vapaata tiedonvälitystä? Riippuu tekijästä

Rälläkkä soi ja kipinät sinkoilevat englantilaisen laatulehden, Guardianin toimitalon pohjakerroksessa, kun toimituksen edustajat yhteistuumin tiedusteluihmisten kanssa tuhoavat kannettavan tietokoneen, joka sisälsi Edward Snowdenilta saatua materiaalia. Tästä kertoi SVT:n tutkivan journalismin ohjelma Uppdrag Granskning viime viikolla. Joku irvileuka voisi väittää, että kyse on itsesensuurista tai riippumattoman tiedonvälityksen moraalisesta konkurssista. Näin ei tietenkään voi olla laita sillä tässäähän ollaan "vapaan maailman" ytimessä, paikassa joka Yhdistyneen Kuningaskunnan ohella tunnetaan myös USS Britanniana. Osa journalisteista kannattaa vapaata tiedonvälitystä. Toisinaan. Silloin kun aikaa uutteralta toiminnalta eliitin asiamiehenä sattuu liikenemään eikä se vahingoita isännän intressejä.

Vapaa tiedonvälitys ja mielipiteiden ilmaisu kuuluvat ihmisoikeuksiin. Se ei kuitenkaan koske johtavien länsimaiden tilannetta, koska esimerkiksi Anaïs Marinin (jonka ansiokkaasta toiminnasta toissapäivänä kerroin) kaltaiset ihmisoikeuksien esitaistelijat eivät meitä niistä valista. Vaikka Chelsea Manning heitetään Yhdysvalloissa vankilaan 35:ksi vuodeksi vain siksi, että hän on paljastanut vakavia sotarikoksia, häntä ei pidetä mielipidevankina. Sen sijaan esimerkiksi kuubalaiset Yhdysvaltain rahoittamat asiamiehet ovat. Yhdysvallat väittää vastustavansa kansainvälistä terrorismia, mutta tarjoaa silti turvapaikan kuubalaisen matkustajakoneen räjäyttäneelle terroristille.

Kuuba on muuten mielenkiintoinen esimerkki sikälikin, että sen käsitteleminen vaatii ihmisoikeuksien esitaistelijoilta tavallistakin suurempia ajatuspiruetteja. Kyllä siellä, siellä loukataan ihmisoikeuksia, mutta ylivoimaisesti räikeimmät ihmisoikeuksien loukkaukset tapahtuvat Guantanamon keskitysleirillä. Eikö siis vaadi etenkin yhdysvaltalaiselta kriitikolta aikamoista älyllistä kuperkeikkaa kritisoida Kuubaa ja unohtaa totaalisesti samalla saarella sijaitseva oma keskitysleiri Guantanamo. Pitäisiköhän kuubalaisten vankeinhoitoviranomaisten käydä Guantanamossa opintomatkalla perehtymässä länsimaisten ihmisoikeusstandardien mukaisiin "kuulustelutekniikoihin"?

Mielenkiintoinen ilmiö on myös tämä vakoilu. Koko "vapaa maailma" jahtaa Edward Snowdenia ja Julian Assangea vaarallisina vakoojina. Esimerkiksi kyberturvallisuus asiantuntija, sotatieteen tohtori ja upseeri on tuominnut Manningin toiminnan, mutta ei pidä minään NSA:n periaatteessa rajoittamatonta vakoilua. "Kaikkia vakoilevat kaikkia", toistelee eliittimme (olisi hauska nähdä jonkun kokeilevan oikeudessa, kuinka tämä argumentti uppoaa puolustuksena). Yhden harvoista kunniallisista poikkeuksista tämän vakoilujupakan käsittelyssä maassamme muodostaa tietoturvallisuusasiantuntija Mikko Hyppönen. Hän on todennut meidän olevan Yhdysvaltain kolonialismin alaisia.

Eivätkö asiat olekin menneet aivan nurinkurisiksi, kun meidän pitää perustella, miksi emme pidä siitä että meitä vakoillaan? Syyttömyyden todistamisesta on muutenkin tullut jonkinlainen uusi oikeusnormi. Todista ettet ole terroristi, ettei meidän tarvitse varmuuden vuoksi muiluttaa sinua Guantanamoon kidutettavaksi. Tai ehkä murhaamme sinut lennokillamme. Sukulaisesi saavat sitten yrittää parhaansa mukaan todistella epäluuloiselle medialle, ettet ollut terroristi. Ja ihan tasapuolisesti, olitpa sitten vanha mummo tai sylilapsi. Eliittimme viittaa näille seikoille kintaalla, koska suurin osa heille merkittävistä ihmisistä on "oikean värisiä". Heidän mahdollisuutensa tulla tapetuiksi muilutetuiksi kidutuskeskuksiin, varmuuden vuoksi, on paljon pienempi kuin tummaihoisilla kanssaihmisillämme. Peruste heidän piittaamattomuudelleen on siis rasistinen.

Se seikka minua on tämän NSA-skandaalin aikana kovasti askarruttanut on elinkeinoelämän vaitonaisuus. Normaalisti sen edustajat ovat kerkeästi vetoamassa liikesalaisuuteen. Muistakaamme vaikka muutaman vuoden takaista vaatimusta saada lukea työntekijöiden sähköpostit teollisuusvakoilun estämiseksi. Nyt NSA pääsee käsiksi materiaaliin oman mielensä mukaan, eikä mahdollinen yriysvakoilu yhtäkkiä ole mikään ongelma. Onko liikesalaisuuksiin vetoaminen siis pelkkää sumutusta vai uskovatko yritykset sokeasti NSA:han?

Keinottelijoiden tappioiden sosialisointi nostaa kapitalismin uuteen kukoistukseen

Eurooppalaisen pankkien pelastusjärjestelmää ollaan laittamassa taas yhden uuden demokraattisesta päätöksenteosta riippumattoman elimen hallintaan. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa sitä pääsevät pyörittämään sijoituspankeissa "meritoituneet" henkilöt (lukuisien muiden lisäksi esim. Mario Monti, Romano Prodi Goldman Sachsilla) Vai olisiko syytä luottaa Kreikan Euroon vieneen kirjanpitokepuloinnin yhteen pääarkkitehtiin Loukas Papadimokseen, joka palkittiin luovasta toiminnastaan sittemmin Euroopan Keskuspankin varapääjohtajan pestillä.

Nämä henkilökohtaiset kytkökset ovat tietysti tärkeä pointti siinä mielessä, että ne osoittavat sen kuinka pienet piirit pyörittävät globaalia taloutta. Joka on kiinnostunut näistä yhteyksistä voi aloittaa katsomalla jonkun niistä lukuisista ansiokkaista TV-dokumenteista, joita finanssikriisistä on tehty (esim. Inside Job). Tärkein seikka on kuitenkin se yhteisymmärrys, jonka tärkeimmät päättäjämme jakavat. Keinottelijat on pelastettava kaikissa olosuhteissa.

Kun valtiot, ja siten me veronmaksajat, lähdemme kuittaamaan yksitysiten kapitalistien velkoja on sanottu syntyvän moraalinen ongelma (moral hazard). Tämä tarkoittaa kiusausta käyttää hyväksi tätä pelastusmekanismia, kun se kerran on olemassa ja toimia normaalia huolettomammin. Asian esittäminen tällä tavoin on kuitenkin kapitalistisen ajattelun kannalta nurinkurista. Ei se joka turvautuu julkisen vallan rahoihin välttyäkseen riskinottonsa taloudellisilta seurauksilta riko kapitalismin periaatteita vaan toimii juuri uusliberalismin sääntöjen mukaan. Moraalisesti tuomittavalla tavalla sen sijaan toimii sellainen toimija, joka kieltäytyy ottamasta vastaan tarjottuja rahoja.

Kunnon kapitalistin on pyrittävä siihen että viivan alle jää mahdollisimman paljon. Tällöin on moraalitonta olla tavoittelematta suurinta mahdollista tuottoa, koska taloudellinen riski ei kasva. Jos riskinotolla onnistuu sitten rahastamaan niin hyvä, jos tulee takkiin niin veronmaksajat palauttavat vähintään panoksen. Käykää ihmeessä testaamassa tätä käytännössä vaikka lähimällä kasinolla, jos löydätte jostain pölvästin, joka on valmis rahoittamaan tappionne. Asettakaa tehtäväksenne ansaita mehdollisimman paljon rahaa ja kysykää sitten itseltänne olisiko järkevämpää satsata 10 euroa vai 1000 euroa. Ennen kokeeseen on hyvä on tietysti ottaa selvää pölvästin maksukyvystä. Tietysti on syytä käyttää tlit ja käteisvarat loppuun ja realisoida kiinteä omaisuus. Rahoituksen ei kuitenkaan tarvitse tyssätä vielä tähänkään. Jos pölvästillä on töitä hän voi ottaa lainaa (vaikka sinulta) maksaakseen mahdolliset tappiosi.

Suureen mittakaavaan siirrettynä tämä tarkoittaa tietysti sitä, että sijoittaja on saletissa, kuten me rahvaan edustajat joskus tapaamme asian ilmaista, toisin sanoen, rahan tuloa ei voi estää. Tilanteen hienous on siinä, että tappion hetkelläkin keinottelija tekee työtä uusliberalismin ja omien tavoitteidensa eteen. Kun valtiot laittvat omat ja lainatut rahansa keinottelijoiden pelastamineen ei verorahoja tarvitse käyttää kaikenlaiseen turhuuteen kuten rahvaan hyvinvointipalveluihin (josta päättömyydestä mediamme edesmennyttä Hugo Chaveziakin ankarasti moittivat). Näin hyvinvointivaltion laihdutuskuuri yövartijavaltioksi (armeija, oikeuslaitos, poliisi) tulee hoidettua siinä sivussa ikään kuin huomaamatta.

Ei armeijan, poliisin ja oikeuslaitoksenkaan tarvitse olla välttämättä valtion hallussa. Niidenkin tarjoamat palvelut voidaan kilpailuttaa. 

CIA-propagandan äänitorvi Ulkopoliittisessa instituutissa

Vaikka hallituksiin sitoutunut intelligentsia suurelta osin jakaakin kansainvälisen pääoman maailmankuvan säpsähtää joka kertaa kun törmää totaalisen korruptoituneeseen tutkijaan. Viimeksi täydellisellä todellisuudesta vieraantuneisuudellaan hätkähdytti Ulkopoliittisen instituutin tutkija Anaïs Marin, joka esittelee Ulkopolitiikka-lehden kirjatutkassa positiiviseen sävyyn William Dobsonin kirjaa Dictator`s Learning Curve. Inside the Global Battle for Democracy. Marin toteaa muun muassa seuraavaa: "...Chavezin kaltaisten johtajien valta perustuu lumevaaleihin." Näin laulaa Washingtonin papukaija. Toistakin mieltä voidaan olla. Eräs brasilialainen sosiologi nimitti Chavezia pallonpuoliskonsa valituimmaksi presidentiksi. Yhdysvaltain entinen presidentti, Jimmy Carter, oli seuraamassa eräitä Chavezin voittamia vaaleja ja totesi reiluiksi ja tasapuolisiksi.

Ihan kuluttajansuojan kannalta olisi reilumpaa, että laitos joka työllistää Marinin kaltaisia tutkijoita tunnustautuisi suoraan viestintätoimistoksi eikä tutkimuslaitokseksi. Viestintätoimistothan ovat näitä firmoja, jotka kertovat puolueillemme ennen vaaleja kuinka erottua muista samaa elinkeinoelämän lobbareiden tarjoamaa agendaa kauppaavista kollegoistaan. Marin & co markkinoi Washingtonin propagandaa tieteellisyyden auralla kuorrutettuna.

Chavezin rikokset ovat raskaat, myönnetään. Hän järjesti Venezuelan köyhille ensimmäistä kertaa historiassa terveydenhoitoa, jota oli tarjolla ilmaiseksi ja lääkkeetkin sai ilmaiseksi. Suomalaisessakin mediassa on päivitelty kuinka joutaviin tarkoituksiin Hugo törsää valtion öljytuloja. Parempi ja ei-populistinen rahanreikä olisi tietysti ollut maksella jonkun onnettoman spekulantin epäonnistuneita kasinopelejä kuten meillä täällä euroopassa on tapana. "Parempi maassa, kuin jumalattoman suussa", vai mitä Anaïs?

Vielä karkeammaksi Hugon rikoksen teki se seikka, että terveydenhoito uudistus tapahtui kuubalaisen mallin mukaan ja heidän avullaan. Kuubasta tuli lääkäreitä pystyttämään terveysasemia Venezuelan köyhälistön asuinalueille. Samalla he alkoivat myös kouluttamaan terveysasemien yhteydessä paikallisia oppilaita lääkäreiksi.

Eikös se ole vähän kummallista kun maailman rikkaimman valtion superhumaani presidentti ei saa aikaiseksi edes kunnollista sairausvakuutusta kansalaisilleen mutta Chavez järjestää terveyspalvelut köyhille pyytämällä apua kehitysmaalta? Minusta tämä on uutinen, mutta siitä mediamme ei meille kerro. Median vaikeneminen Kuuban laajasta kansainvälisestä avustustoiminnasta lääketieteen ja terveydenhoidon alalla pääsikin muutama vuosi takaperin Project Censored -listalle. Em. projekti tuottaa joka vuosi julkaisun, jossa listataan vuoden 25 suurinta median pimittämää uutista.

No miksi näitä terveydenhoitoon liittyviä aktiviteettejä ei sitten pidetä minään? Miksi ihmisoikeuksien esitaistelijat eivät noteeraa näitä edistysaskeleita? Koska heidän pääkonttorinsa hyväksymän tulkinnan mukaan ihmisen aineelliset tarpeet (kuten ruoka, juoma, asumus ja terveydenhoito) eivät kuulu ihmioikeuksiin. Esimerkiksi mielipiteen ilmaisemisen vapaus kuuluu (tietysti edellyttäen, että satut olemaan samaa mieltä Washingtonin suurinkvisiittorien kanssa).

Nationalistinen tarkastelu johtaa harhaan

Asiat muuttuvat käsittämättömiksi kun niitä tarkastelee natonalistisen viitekehyksen läpi. Nyt puhutaan eri maiden pankeista, vaikka pankit ovat yksityisessä omistuksessa ja niiden omistajat tekevät parhaansa välttyäkseen maksamaan veroja kotimaahansa. Jos muu ei auta rahat kätketään veroparatiiseihin, johon veroviranomainen ja oikeuslaitos suhtautuvat hyvin ymmärtäväisesti. Ja miksei suhtautuisi, sillä lait laaditaan elinkeinoelämän lobbareiden toiveiden mukaisesti.

Erityisen elegantin tästä nationalismi retoriikan (pankkien nimittäminen jonkin maan pankiksi) ja luovan verosuunnittelun yhdistelmästä tekee se että pankkien pelastamiseen niiden omistajat osallistuvat (vähintään) suhteellisesti pienemmällä osuudella kuin muut kansalaiset. Tämä johtuu siitä, että pankkien omistajat maksavat pienemmällä prosentilla veroja kuin muut.

Ottamatta kantaa millainen tapahtumakulku on 11/9 -iskujen takana nationalismiin nojautuva argumentti, jonka mukaan kyse ei voi olla sisäpiirin hommasta (inside job), koska miksi valtion johto tai tiedustelupiirit uhraisivat omia kansalaisiaan. No tunnetussa New American Century -asiakirjassa esitettiin toive "uudesta Pearl Harborista" masinoimaan kannatusta aggressiivisemman politiikan taustalle. Kyse ei suinkaan ollut mistään pakinasta vaan vakavasti otettavasta strategiapaperista. On olemassa myös historiallista tutkimusta, jonka mukaan myös alkuperäisen Pearl Harborin annettiin tapahtua, ennakkotiedoista huolimatta, samanlaisten tavoitteiden edistämiseksi.

Yhdysvaltain aselajien komentajien neuvosto (Joint Chiefs of Staff) laati 60-luvulla suunnitelman, joka tunnetaan nimellä "Operation Northwoods". Tarkoituksena oli tehdä terrori-iskuja ympäri maata ja pistää ne kuubalaisten piikkiin. Näin oli tarkoitus saada tukea hyökkäykselle Kuubaan.

Nyt täällä "vapaassa maailmassa" käytetään pehmeämpiä keinoja kansainvälisen pääoman tavoitteiden edistämiseksi. Demokratian epävarmuuksia poistetaan irrottamalla keskuspankit parlamenttien kontrollista, tarjoamalla poliitikoille valmiiksi kirjoitettuja lakiehdotuksia, solmimalla investointi sopimuksia ja sponsoroimalla "oikealle asialle" suopeita tiedotusvälineitä ja poliitikkoja. Ei tarvita ruskeita kirjekuoria laillinen vaalirahoitus, hyvä työpaikka poliittisen uran jälkeen tai vaikka varma sijoitusvinkki kelpaavat. Kyse ei ole mistään salaliitoista vaan yhteisen maailmankuvan ja tavoitteet jakavan eliitin yhteistoiminnasta.

Sitä joka yllä kerrotun perusteella syyttää tämän kirjoittajaa salaliittoteoreetikoksi ei järkipuhe selvästikään vakuuta. Hänelle voisi vastata vertauskuvalla eräästä Turhapuro-elokuvasta lainatun episodin avulla: Turhapuro esittelee vaimolle kehonsa ihmeellisyyksia. Hän saa varpaansa liikahtamaan jo toisella yrittämällä käskemällä sitä: "liikahta varpas!" Onnistuttuaan Turhapuro toteaa vielä riemukkaasti kaiken onnistuvan ilman vippaskonsteja: varvas liikahtaa aivoilta käskyn saatuaan naruilla auttamatta!

Hajamietteitä urkinnasta ja "syvästä politiikasta"

Erittäin arvostettujen tutkivien journalistien työryhmä Joachim Dyfvermark, Fredrik Laurin ja Sven Bergström paljastivat viime viikolla SVT Uppdrag Granskning- ohjelmassa Edward Snowdenilta saatujen asiakirjojen avulla Ruotsin signaalitiedustelun FRA:n läheisen yhteistyön amerikkalaisen NSA:n kanssa. Asiakirjojen mukaan yhteistyö on tuottanut NSA:lle informaatiota, jota se ei itse olisi pystynyt hankkimaan.

Dyfvermark, Laurin ja Bergström ei ole ensimmäistä kertaa liikkeellä näin tulenaroissa asioissa. Samojen toimittajien muodostama työryhmä paljasti aikanaan CIA:n suorittaman muilutuksen, jossa kaksi egyptiläistä kuljetettiin Ruotsista Egyptiin kidutettaviksi. Viime vuonna he käsittelivät TeliaSoneran hämäriä Uzbekistanin afäärejä. Molemmista ohjelmista heidät palkittiin.

Paljastus on merkittävä, mutta niille jotka ovat lukeneet Mikael Holmströmin kirjan Den Dolda Alliansen havaitsevat kyseessä olevan johdonmukainen jatko kylmän sodan aikaiselle läheiselle yhteistyölle Ruotsin ja Naton välillä. Kirjassa kerrotaan mm suunnitelmista, joissa Ruotsin puolustusvoimien kakkosmies lennätetään kriisitilanteessa joko Britanniaan tai Yhdysvaltoihin turvaan, jotta hän voisi johtaa puolustusta mikäli paikan päälle jäänyt komentaja ja esikunta onnistutaan eliminoimaan. Kriisiajan salaisessa, maan alle sijoitetussa komentokeskuksessa on niin ikään valmiina paikka Naton yhteysupseerille. Nämä ovat tietysti vain pieniä, mutta omalla tavallaan valaisevia yksityiskohtia. Tiedossa on myös sopimus Naton oikeudesta käyttää Ruotsin ilmatilaa.

Suoraan tiedustelun alalle liittyvästä yhteistyöstä Holmström kertoo Stay Behind -joukoista, joiden tarkoituksena oli muodostaa puolustusvoimista irrallinen salainen armeija, joka Ruotsin joutuessa vihollisen (Neuvostoliiton) valtaamaksi jatkaa vastarintaa alueella. Näiden joukkojen tehtävänä on hankkia tiedustelutietoa ja harjoittaa sabotaasia.

Sveitsissä vaikuttava tutkija Daniele Ganser on perehtynyt näiden Stay Behind -armeijoiden toimintaan muualla euroopassa kylmän sodan aikana. Esimerkiksi Italiassa nämä joukot suorittivat terrori-iskuja (ehkä kuuluisin tapaus Bolognan rautatieaseman räjäyttäminen), jotka sitten pantiin vasemmistolaisten nimiin. Kyse oli niin sanotusta jännitteen strategiasta. Italian vahvan vasemmiston kannatusta pyrittiin näin murentamaan ja legitimoimaan valtion sortotoimenpiteitä.

Samanlaisia epäilyjä on esitettty Ruotsista. Esimerkiksi ruotsalaisten Stay Behind -joukkojen roolista Palmen murhassa on esitetty perusteltuja epäilyjä. Ryhmä tunnettuja kansalaisia, joukossaan esimerkiksi entinen YK:n sisäisen tarkastuksen johtaja, vaatii tämän asian selvittämistä.

On selvää, ettei Palmea murhannut Christer Petterssonin kaltainen laitapuolen kulkija vaan kylmähermoinen ammattilainen (tätä olen käsitellyt eräässä aikaisemmassa blogi-kirjoituksessani). Mutta tämä ei ole ainoa peruste. Olof Palme uhmasi liennytykseen Yhdysvaltain strategiaa, joka tähtäsi suurvaltojen suhteen viilenemiseen tavoitteenaan omien rivien tiivistäminen ja asevarustelun kiihdyttäminen. Yhdysvallat lisäsi painetta lähettämällä sukellusveneitään Ruotsin rannikolle "testaamaan" sikäläistä puolustusvalmiutta. Julkisuudessa asia esitettiin siten, että kyseessä olivat Neuvostoliiton sukellusveneet. Näin ei kuitenkaan yleensä ollut asianlaita. Tämän on osoittanut Professori Ola Tunander on osoittanut teoksessaan Spelet Under Ytan.

Esipuheessaan mainittuun Tunanderin teokseen kertoo silloinen (lokakuu 1982) Hårsfjärdin alueen rannikkotykistön paikallinen komentaja eversti Hansson, että hän pitää kirjassa esitettyä kuvausta uskottavana. Eversti Hansson kertoo, että he olisivat pystyneet Hårsfjärdin sulkevan miinoituslinjansa avulla tuhoamaan vieraan sukellusveneen, mutta eivät saaneet laukaisulupaa ennen kuin kaksi tuntia sen jälkeen kun vahingoittunut sukellusvene oli päässyt ulos ansasta.

Kaiken tämän perusteella herää kysymys kenen kontrollissa asevoimat ja tiedustelupalvelut ovat ja kenen asialistaa ne pyrkivät toteuttamaan? Onko kyse vaalikaudet ylittävästä, viranomaisten muodostamasta pysyvämmästä hallintajärjestelmästä (seuraavassa PHJ), jonka toimintaa kutsutaan "syväksi politiikaksi" (deep politics). PHJ viime kädessä vastaa siitä, että asiat jatkavat totuttua rataansa. Tämä ei merkitse sitä että vallassa olevat poliitikot olisivat eri mieltä PHJ:n kanssa. Normaalisti ne toimivat yhteisiä tavoitteita edistäen. PHJ on "vakavasti otettaville" poliitkoille pikemminkin voimavara kuin uhka.

Siinä missä Palmen tapaus on epäselvä tunnettuja historiallisia esimerkkejä syvästä politiikasta ovat Chilen sotilasjuntan vallankaappaus syyskuussa 1973 ("menestyksellinen" esimerkki) ja Venezuelan vallankaappaus huhtikuussa 2002 ("epäonnistunut" esimerkki). Jälkimmäinen tapaus osoitti, että muulle maailmalle mieluusti demokratiaa opettavat ja tarvittaessa sitä asein vievät Yhdysvallat ja Euroopan unioni ottivat avosylin vastaan liikemies Pedro Carmonan johtaman juntan joka syrjäytti pariksi päiväksi demokraattisilla vaaleilla valitun presidentin, Hugo Chavezin. "Väärin äänestävän" kansan virheitä korjaavasta syvästä politiikasta "tykkäävät" myös monet suomalaiset ihmisoikeusaktivistit, kuten esimerkiksi Heidi Hautala ja Jukka Koskelainen.

Syvä politiikka tähtää siis demokratiaan liittyvien epävarmuustekijöiden ehkäisemiseen. Suomessa meidän ei juuri tarvitse olla tällaisesta huolissamme, sillä nykyisestä eduskunnastamme ei löydy yhtään puoluetta joiden toiminta edes teoriassa voisi tehdä PHJ:n operaatiot ajankohtaisiksi. Eivätkä FRA:n ja NSA:n yhteinen urkintakaan ainakaan paljastuneilta osin tähdänneet minkään akuutin uhkan eliminointiin. NSA on ollut kiinnostunut EU:ta vakoillessaan tulevaan vapaakauppasopimukseen liittyvistä neuvottelutavoitteista. Tätäkään ei tulle pitää vihamielisenä tekona, sillä urkinnalla pyritään vain varmistamaan kaikkien EU:n edustajien "luotettavuus", mikä on tietysti kummankin etu. Kyse on siis eräänlaisesta poliitikoille tehtävästä turvallisuusselvityksestä. Tavoitteet ovat neuvottelujen osapuolilla yhteiset ja ratkaistavaksi jää vain millaisella mediastrategialla käsitellään kansalaisliikkeiden kritiikkiä.

Näin siis meitä "suojellaan" omalta "ymmärtämättömyydeltämme".

Tokhögern anfaller eli oikeistolaista kritiikkiä

Matias Turkkila ja erityisesti Jukka Kopra tekevät A-Talkissa itsensä naurettaviksi vaatiessaan kiakkovieraisiin osallistuneita ja heitä tuntevia ja katumaan pahuuttaan. Kopra arvuuttelee säpsähtelevään tyylinsä millaisista "ihmishirviöistä" näissä mielenosoittajissa oikein on kysymys: "kommunisteja!?", "Äärivasemmistolaisia?!" hän hihkaisee. Häntä katsellessa tulee mieleen, että tällaisia ne lahtarit varmaan olivat. Vaikeaa on pysyä tuolilla kun on saanut vainun jostain "punatautiin" sairastuneesta.

Alistetun mielenilmaus on pikkujuttu verrattuna Kopran ja Turkkilan ajamaan köyhälistöä kurjistavaan politiikkaan. Mielenilmaukset ovat oire tämän politiikan eettisestä vararikosta. Jonkun kannalta pelottava oire tietysti. Kaikki eivät vielä olekaan unessa.

Vielä edellistäkin kaksikkoa paremmaksi pistää huumorikirjailija Jari Tervo, joka parhaansa mukaan nuolee eliittiä, että pääsisi ryyppäämään presidentin tarjoamaa ilmaista viinaa. Huumorikirjailija Tervo on nykyajalle ominainen pyrkyri, käänteinen hovinarri, joka perinteistä poiketen mielistelee hallitsijaa ja pilkkaa rahvasta. Tervo sanoo vasemmiston olevan epätoivoinen. Saattaa pitää paikkansa, mutta ei sentään niin epätoivoinen kuin huumorikirjailija Tervo valtiaansa suosionosoitusten ja tarjoilujen kaipuussaan (tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että Tervo olisi tarvinnut jotenkin muuttaa ajatteluaan. Hän on mölynnyt tavallistakin kovemmin).

Toinen Tervo (toimittaja Jouni) jäkättää Anna Kontulalle vastaan Stillerin Pressiklubissa. Tämä Tervo kehuskelee, kuinka hienosti köyhällä menee kun rikkaat rikastuvat heidän pöydiltään tippuu sitten murusia joita vähäväkiset voivat noukkia. Samanlaista autuutta on ennenkin oikealta julistettu (kuulosti aika 80-lukulaiselta). Sitten taas valitettiin kuinka kateellisiä köyhät ovat. Kun Saska Saarikoski alkoi vielä lässyttää samasta teemasta vaihdoin kanavaa. 

Nämä hyvinvoivat herrat opettavat rahvaalle kuinka hyvää huolta köyhästä suomessa pidetään ja kuinka heidän pitäisi ajatella. Huumorikirjailija Tervokin esiintyy demokratian asiantuntijana, vaikka hänen tietonsa politiikasta rajoittuvat lähinnä iltapäivälehdistössä levitettäviin juoruihin. Turkkilaa selvästi ärsyttää kun fasistien rettelöintiin on tähän asti kiinnitetty huomiota ja hän on joutunut niitä selittelemään.

Selvästi huomaa kokoomuksen ja fasistien ajattelevan samansuuntaisesti. Kun kuuntelee kokoomuksen nuorisoliittolaisia, tämä käy erityisen selväksi. Kokoomuksen nuoret eivät sensuroi sanomisiaan samalla tavalla kuin vanhempi polvi vaan kertoo ihan avoimesti kuinka paljon halveksii köyhälistöä.
Sehän on vanhastaan tuttua, että fasistit ovat suurpääoman palveluksessa, kuten jo Hitlerin joukotkin. Fasistit tuhosivat ay-liikkeen ja porhot saivat haltuunsa vallattujen alueen teollisuuden ja niin joustavaa työvoimaa (siis orjia), että nykyajan kapitalistin käy ihan kateeksi.

Aluksi suhtauduin kriittisesti näihin kiakkovieraisiin, mutta heidän tempauksesna houkutteli esiin heidän vastustajansa. Nämä vastustajat ovat niin vaarallista ja taantumuksellista sakkia, että heidän vastustamisensa on jokaisen aidon demokraatin velvollisuus.

Tiekartta paremminvointivaltioon

Kun pistäydyin tavoistani poiketen katsomassa Ilta-sanomien Tampereen kiakkovieras-mielenilmauksesta kirjoittamien uutisten kommentointi palstaa kiinnitin huomiota siihen intesiiviseen vihamielisyyteen, mitä viestien enemmistö tulvi. Kuvan on pakko olla jossain määrin vääristynyt. Jos se olisi oikea spontaanisti syntyvät kansalaispartiot lynkkaisivat nakkivarkaita päivittäin. Tietenkin se on vääristynyt ainakin siten, että anonyymisti on helppo käyttää kovaa kieltä ja ehkä päästellä muutenkin höyryjä jos jokin omassa elämässä tympäisee.

Monet kehottivat "kiakkoilijoita" ilmaisemaan mielipiteensä äänestämällä ja menemään töihin, että rikastuisvat ettei tarvitsisi olla kateellinen linnassa juhlijoille. Kaikki tietysti teoriassa hyviä, mutta käytännössä höperöitä ja todellisuudelle vieraita neuvoja. Äänestämässä voi käydä, mutta ne ehdokkaat ja puolueet, joista tavallinen rahvas voi medioiden välityksellä tulla tietoiseksi ovat niin sitoutuneita siihen kapeaan toiminta-alaan johon euro-yhteiostyö määrittelee, ettei mitään merkittäviä muutoksia tätä kautta ole odotettavissa. Ja vanha totuushan on, että työn teolla ei rikastu. Kateus taas enemmän rikkaiden vaiva. Niiden mielestä köyhällä on aina liikaa. Ei suomalainen kärsi niinkään kateudesta vaan siitä, että rikkaita nuoleva lehdistö sekoittaa keskenään huutavista vääryyksistä johtuvan tuohtumuksen (jota tulisi kutsua oikeudentunnoksi) ja kateuden.

Nettipalstan jäkättäjien maailmankuva oli erittäin oikeistolainen usko yksilön vaikutusmahdollisuuksiin oli rajaton. Ainakin yksilöä oltiin vastuuttamassa rajattomasti. Vaikka onhan meitä koulutettu tähän jo pitemmän aikaa. Terveysongelmat ovat yksityisiä, kuten esimerkiksi tupakointi. Tupakkafirmojen toimintaan ei voida puuttua, esimerkiksi kieltämällä tupakan myymisen, mutta tupakoitsijat ovat vapaata riistaa. Kimpussa ovat niin työpaikan kellokallet kuin sekalaiset terveysintoilijat (jotka tosin ovat yleensä huolissaan vain tupakoitsijan hoitoon kuluvista verorahoista).

Nuuska muodostaa mielenkiintoisen poikkeuksen. Se ei haittaa käyttäjän ympärillä olevia ihmisiä siten kuin savukkeet, eikä sen vaarallisuudesta ole samanlaista näyttöä. Minusta nuuskan myynnin kieltäminen ja savukkeiden myynnin salliminen on yhtä loogista kuin kieltää keskikaljan myynti mutta sallia koskenkorvan myynti. Ehkä nuuskan kieltäminen, muualla kuin Ruotsissa, onnistui siksi ettei sen tuottaja ole pystynyt lahjomaan (öh.. anteeksi) eikun lobbaamaan poliitikkoja EUssa riittäväst kun kyse on niin marginaalisesta tuotteesta ja väistämättä pienemmistä tuotoista kuin savukkeiden kohdalla (todettakoon etten käytä savukkeita sen paremmin kuin nuuskaakaan). Minusta tupakan vastustajien kannattaisi pöyhiä tätä ilmeistä ristiriitaa, mutta minkäänlaista mielenkiintoa tähän ei ole ilmennyt.

Nyt eksyin ehkä hiukan aiheesta, mutta suhtautuminen tupakkaan on vain niin edustava esimerkki yksilön vastuuttamiseen perustuvasta silmänkääntötempusta, jolla meitä yksinkertaisia valmistellaan nielemään etenevä yhteisvastuun romuttaminen. Sehän on tietysti "parhaimmistostamme" hauskaa katsottavaa kun rahvas on toistensa kurkuissa ja jättää tärkeämmät asiat heidän päätettäväkseen. Sillä aikaa kun nahistelemme eliittimme voi pystyttää yövartijavaltion (siihen sisältyy vain poliisi, armeija ja oikeuslaitos) ja ainoat tulonsiirrot tehdään bisneksissään kömmähtäneille keinottelijoille.

Toinen tällainen erittäin onnistunut työväenluokan solidaarisuuden murentamisen strategia on kaikkien eriväristen asettaminen syntipukeiksi. Nyt vain tämä kampanja ei enää huikeasta menestyksellisyydestään huolimatta enää riitä vaan tarvitaan lisää syntipukkeja: tupakoitsijat, köyhät, ylipainoiset, kommunistit, yksinhuoltajat, feministit työttömät, nuoriso, eläkeläiset, homot jne.

Mutta onhan meillä sankareitakin. Pariskunta, joka noukkii natsoja ja pelastaa maailman omalla henkilökohtaisella ja sankarillisella panoksellaan. Vihreitä olivat varmaan erityisen ilahtuneita, kun hallituskumppanin riveistä lähtenyt presidentti nyt oli kutsumalla edellisen natsannoukkijaparin omaksunut heidän ideansa maailman ja luonnon pelastamisesta henkilökohtaisilla valinnoilla.

Henkilökohtaisista valinnoista puheenollen taitaa olla vähän vanhanaikaista suosia joukkoliikennevälineitä kun Heidi Hautalakin harrastaa yksityisautoilua. Mutta ehkä onkin niin että "parhaimmisto", johon Heidikin eittämättä kuuluu, tekee muilla tavoin ihmiskunnalle niin suuria palveluksia ettemme voi edellyttää hänen vaivaavan itseään tämän oman periaatteensa noudattamisella.

No niin tumpatkaas tupakit ja lähtekää reippaalle natsojen keräilylenkille, että jaksatte sitten paremmin omaishoitaa omia vanhempianne ja muita raihnaita sukulaisianne.

Edistystä koomikko Kataisen tapaan: Postmodernin Ryysyrannan synty

Puoluejohtajien keskustelu eilen A-studiossa poikkesi totusta käsikirjoituksesta siinä, että pääministeri Katainen varasti huumorimiehen roolin Timo Soinilta. En ole varma siitä oliko tämä hänen tarkoituksensa, mutta niin yhtä kaikki kävi.

Uuden koomikon esiinmarssi tapahtui siinä vaiheessa kun joku esitti jotain varovaisia varauksia vanhusten laitoshoidon vähennyksen suhteen. Tällöin Katainen sanoi uudistuksen epäilijöiltä puuttuvan edistysuskoa hieman samaan tapaan kuin hänen mukaansa niillä, jotka autojen syrjäytettyä hevoskyydin kuvittelivat että matkustelu loppuu kokonaan.

No nyt opittiin tämä kovasti ihmeellinen asia täällä matalimmissakin korsuissa. Palvelujen lakkauttaminen on siis nykykielellä edistystä. Itselleni mieleen nousevat kuvat kuuluvat kyllä pikemminkin aikaan ennen modernisaatiota: Samassa töllissä asuu useita sukupolvia ja vaimoihmiset huolehtivat niin lapsista kuin vanhuksistakin. Joku nuorempi lukija (jos sellaisia tällä palstalla on) saattaa ajatella idyllistä Koiramäen taloa, mutta minun mieleeni tulee Ryysyranta.

Avohoito kuulostaa tietysti äkistään hyvältä etenkin jos se on potilaan valittavissa. Enemmän on kuitenkin kuultu kertomuksia niistä ihmisistä, jotka haluaisivat laitokseen, mutta eivät pääse sinne vaikkeivat enää selviydykään yksin kotona. Yhteiskunnan kannalta on tietysti kätevää jättää vanhukset heitteille sillä näin päästään "taakasta" kätevästi eroon. Sama konsti on toiminut mielisairaiden kanssa, kun heidät kärrättiin pois laitoksista ja jätettiin heitteille vailla kunnollisia avohoidon palveluja.

Monessa suhteessa ollaan nyt taantumassa muinaisiin aikoihin. Mutta aika on kuitenkin uusi. Enää ei voi paeta erämaahan metsästelemään kun kaikki maat kuuluvat jollekin ja kohta on joku kyttä niskassa. Eikä pakeneminen houkuttele muutenkaan, sillä niin idylliseltä kuin erämaaelämä saattaa monista vaikuttaakin olisi siinä pysyväksi ratkaisuksi huonotkin puolensa. Muinaiset metsästäjät saattoivat kuolla nykyisin usemmiten parannettavissa oleviin vaivoihin, eikä tehokkaasta kivun lievityksestäkään ollut takeita.

Parannettavissa oleviin sairauksiin kuollaan nykypäivänäkin kehitysmaissa, kun lääketehtaat eivät välitä myydä tuotteitaan riittävän halvalla. Tämä saattaa olla edessä meilläkin mikäli emme pidä varaamme kaiken maailman koomikoiden kanssa. He nimittävät kasvavaa eriarvoisuutta sievästi vapaudeksi valita. Mutta miksi kukaan haluaisi valita esimerkiksi huonomman terveydenhoidon tai huonomman koulutuksen? Tämän täytyy olla vitsi, mutta koska en naura, minulla ei taida olla huumorin tajua. 

Johtaako markkinafundamentalismi persulaiseen onnelaan?

EU-maiden valtionvarainministerit yrittävät ratkaista pikavauhtia, miten tulevaisuuden pankkikriisejä hoidellaan. Päätöksen takarajana on STT:n mukaan vuodenvaihde, joka tärkeä saavuttaa "markkinoiden luottamuksen" säilyttämiseksi. Kiire on kova vaikka edes mekanismeista ei olla vielä yksimielisyyttä. Kun päätöstä kiirehditään eivät epäröijät ehdi saamaan "huonoja ideoita".

Lehdistö puhuukin mielellään mekanismeista sekaantuen yksityiskohtiin, kun ainoa oikeasti merkittävä kysymys kuka maksaa ja kuinka paljon. Tästä ei tietysti riitä toimittajille kovin pitkäksi aikaa tarinaa iskettäväksi. Me tavallinen rahvas huolehdimme laskusta ja "piikki on auki". Se piikki ulottuu taivaaseen asti.

Mitään ei siis näköjään ole opittu näiden finanssikriisin vuosien aikana. Markkinoista puhutaan edelleen kuin maanpäälle laskeutuneesta jumalasta, jonka miellyttäminen on välttämätöntä, koska hän on aina "oikeassa". Markkinoita palvomalla ollaan tähän jamaan päädytty ja samalla linjalla näytetään jatkavan hamaan loppuun asti. Kun tätä menoa katselee voi vain kysellä ovatko poliitikkomme idiootteja vai läpeensä korruptoituneita ja kumpi olisi pahempi.

Systeemi olisi toki muutettavissa, mutta poliitikoillamme ei ole halua ryhtyä tähän. Osa ilmastotutkijoista on jo sitä mieltä ettei ympäristökriisiä pystytä ratkaisemaan kapitalismin puitteissa. Olisi otettava järki käteen, ruvettava suunnittelemaan tuotantoa ja kulutusta todellisten tarpeiden ja luonnon kestokyvyn mukaan. Laskentakapasiteettia löytyy paljon turhempiinkin asioihin ja tarpeita voitaisiiin selvittää kyselyiden avulla.

Talouden suunnittelu on jonkinlainen tabu markkinafundamentalismin aikakaudella. Mutta markkinat eivät meitä pelasta. Saastutusoikeuksilla voidaan kyllä tehdä bisnestä mutta raha ei korjaa ympäristötuhoja, vaikka erityisesti vihreät uskovat markkinamekanismin "pelastavan maailman". Ympäristötuhot ovat valitettavasti usein peruuttamattomia.

Olkaa huoleti porhot! Edellinen oli haaveilua. Kaikki kyllä jatkuu vanhaan "hyvään" malliin. Lasketaan vaan klemmareita, jonotetaan terveyskeskuksissa ja istutetaan lapsia homekouluissa, että saataisiin raavittua kokoon horjuvien pankkien palastamiseen tarvitttavat rahat. Tälle kitkuttamiselle ei ole loppua näkyvissä sillä tällä menettelyllä valtiot ottavat pankkien velat kantaakseen ja seuraava "mälli" rätkähtää silmille ennen kuin tätä saadaan maksettua.

Hiukan alkaa tuntua siltä, että tulevaisuuteen nähdäkseen tarvitsee vain matkustaa sinne mistä romaneja nykyisin tulee tänne kerjäämään. Tai ehkä Kreikassa voisi kaikkein parhaiten nähdä kuinka keinottelijoiden kolehtia kerätään rahvaan selkänahkaa säästämättä. Kreikan tie on meidänkin tiemme kun poliitikot keksivät verotuloillemme "parempaa" käyttöä kuin hyvinvointipalveluiden tuottamisen. Me huonosaattoisemmat voimme sitten ruveta vaikka kerjäämään tai kaupustelemaan kaikenlaista roinaa henkemme pitimiksi. Terveimmät ja nuorimmat meistä voivat vaikka myydä elimiään (siirtoihin tai lyhytaikaisempaan käyttöön).

Persuja voi lohduttaa sillä että köyhtymisen myötä kukaan ulkomaalainen tuskin enää haluaa tulla "hyötymään sosiaaliturvastamme". Meille muille, jos emme omista sijoituspankkia tai veroparatiisiyhtiötä, tulevaisuudella taitaa olla kovin vähän tarjottavaa.

Kuinka Venäjän ihmisoikeustilanne pannaan "kuntoon"

Olemme parhaimmistomme välityksellä jatkuvasti järkyttyneitä Venäjän ihmisoikeustilanteesta. Sini Saarelan kannalta oli kuitenkin onnellista, että hän sattui kiinnittäytymään juuri venäläiseen alukseen (kuubalainen tai venezuelalainen alus olisi kelvannut tietysti vielä paremmin, mutta niitä liikkuu kaiketi aika vähän arktisilla alueilla). Saarela tuli toiseksi Guardianin vuoden henkilö -kilpailussa ja kerää suosiota myös luonnonsuojeluun yleensä vihamielisesti suhtautuvilta keskustelupalstojen äärioikeistolaisilta lynkkausjoukoilta. Häntä ihaillaan koko oikeistossa liberaaleista fasisteihin.

Köpelömmin olisivat asiat köyden takerruttua vaikka suomalaiseen alukseen. Samat piirit olisivat nimittäneet Saarelaa terroristiksi joka ansaitsee vähintään pitkän linnatuomion. Israelilaiset tai Yhdysvaltalaiset olisivat luultavasti lennättäneet paikalle erikoisjoukkojen sotilaita, jotka sitten olisivat ampuneet hänet "itsepuolustukseksi" tai "vahingossa" mihin hallituksemme olisi luonnollisesti suhtautunut suurella ymmärtämyksellä.

Ei Putininkaan joutuminen tiedotusvälineidemme tai Heidi Hautalan erittäin valikoivan ihmisoikeuskritiikin kohteeksi johdu niistä karkeista otteista, joilla hän kohtelee vastustajiaan. Ongelma on tottelemattomuus, jota Putin osoittaa länttä kohti. Jos Kremliin saataisiin vapaan maailman tavoitteita paremmin ymmärtävä isäntä kehotettaisiin Washingtonin pääkonttoriltakin Hautalaa kääntämään katseensa toisaalle. Minkä tämä tietysti tekisikin, sillä maailmassa monia muitakin tottelemattomia. Eritoten Venezuela jonka hallitusta H.H. "ansiokkaasti" onkin jo ehtinyt kritisoimaan.

Jeltsinin tyyppinen johtaja olisi vapaan maailman unelma. Kukaan ei ollut huolissaan ihmisoikeuksista kun hän pani panssarit tulittamaan hänelle niskuroivaa parlamenttia. Hän oli lännen lemmikki sillä hän tiesi paikkansa. Kansallisomaisuudesta sai rosvota rauhassa osansa, kun antoi riittävän osan parhaista paloista läntisille isännilleen ja huolehti siitä, että Venäjän romahtaminen kohti kehitysmaan asemaa sai jatkua.

Läntiset tahot ovat suurelta osin itse vastuussa Putinin nykyisestä asemasta. Varmistaakseen Jeltsinin itsevaltaista asemaa ulkomaiset konsultit ajoivat Venäjälle presidenttivaltaisen järjestelmän, jossa kansanedustuslaitos duumalle varataan keskustelukerhon asema. Tämä taas on omiaan murentamaan puolueiden uskottavuutta suhteessa presidenttiin. Operaatio oli tähdätty suosituinta puoluetta, kommunisteja vastaan.

Läntinen operaatio oli ajoittain pahasti vaakalaudalla. Vaikka Jeltsin kontrolloi tiedotusvälineitä hän oli vajonnut gallupien pohjalle (tämä ei tuolloin häirinnyt lainkaan meikäläisiä ihmisoikeuksien esitaistelijoita). Edelleen on arvoitus millä konsteilla hän teki maailmanennätyksellisen nopean nousun presidentin vaalien voittoon.

Venäjän maine ihmisoikeuksien noudattamisessa olisi helposti laitettu kuntoon. Sillä ei kuitenkaan olisi mitään tekemistä opposition kohtelun tai korruption kitkemisen kanssa. Jos Putin ottaisi enemmän mallia Jeltsinistä, antaisi läntisten firmojen hyödyntää rauhassa Venäjän luonnonvaroja ja kysyisi Washingtonista ohjeet kuinka turvallisuusneuvostossa on äänestettävä ja yleensäkin ulkopolitiikassa toimittava niin hän muuttuisi yhdessä yössä tyrannista demokratian sankariksi. Ja jos oppositiolla olisi jotakin nokan koputtamista tähän, niin hän ei pelkästään saisi, vaan olisi suorastaan velvoitettu panemaan nämä nykyiset terroristit järjestykseen keinoja kaihtamatta.

Ajatuksia Mandelasta

Nelson Mandela ja hänen elämäntyönsä Etelä-Afrikan virallisen rotusortojärjestelmän lakkauttaneen ANC-järjestön johdossa ansaitsee kunnioituksemme. Margaret Thatcher nimitti häntä terroristiksi ja samalla nimityksellä hänet tunnettaisiin meillä päin edelleen ilman sitä sopimusta, jonka ansiosta valkoinen rahaylimystö sai pitää apartheidin avulla ryöväämänsä rikkaudet. Tuskinpa Yhdysvaltain presidentit sen paremmin kuin Ahtisaari tai Niinistökään olisivat pahoitelleet Mandelan poismenoa, puhumattakaan siitä että olisivat vaivautuneet paikan päälle, jos rotusortajien omaisuus olisi sosialisoitu koko kansan hyväksi.

Järjestelmän muutos tapahtui "rauhanomaisesti". Juridisesti rotusorto lakkautettiin, mutta värillinen enemmistö sai tyytyä jäämään korkean tulonjakopyramidin kellarikerrokseen. He saivat nauttia uudesta järjestyksestä lähinnä edustajiensa välityksellä. Tasa-arvoisemman talouden asemesta ANC tyytyi tavoittelemaan värillisen eliitin luomista. Tämä merkitsi muutamille avainhenkilöille mahdollisuutta sosiaaliseen nousuun valtion viroissa ja eritoten imagosyistä rekrytoituina "kiintiövärillisinä" yritysten hallituksissa. Uusi värillinen eliitti omaksuikin nopeasti entisten isäntiensä elkeet. Esimerkiksi eräs menestynyt siivousyrittäjä kehui olevansa vielä pirullisempi työnantaja kuin valkoiset.

Taloudellisen status quon taannut sopimus saattoi hyvinkin olla välttämätön vallanvaihdon onnistumisen kannalta. Apartheid-hallinto olisi saanut tuekseen ainakin Yhdysvallat kapinallisten murskaamiseen, jos olisi saatu vihiä jonkinlaisista suunnitelmista sosialisoida tai edes jakaa uudelleen valkoisten riistämää omaisuutta. Jos taas ANC olisi kaikkea todennäköisyyttä vastaan onnistunut pysymään vallassa ja pyrkinyt toteuttamaan radikaalia taloudellista ohjelmaa olisi se epäilemättä joutunut pakotteiden kohteeksi ja CIA olisi muiden tiedustelupalveluiden ohella tukenut jotain viidettä kolonnaa, kuten Venezuelassa. Nyt Mandelaa ylistävät mediat hesari ja YLE etunenässä olisivat kertoneet meille kuinka hän "on jakanut kansan", "raunioittanut talouden", "ostanut ääniä tulonsiirroilla", "tuhlannut rahat joutaviin sosiaaliohjelmiin" jne.

Amerikkalaiset ja eurooppalaiset Mandelan "ystävät" ylistävät häntä nimenomaan "sovinnon" takia, siis siksi että rikolliset jätettiin tuomitsematta. Näiden "ystävien" mielestä murhaajien jättäminen rangaistuksetta oli hienoa (ehkä siksi, että he olivat usein näiden murhaajien tukijoita). Voi olla, että Mandelalle tai ainakin monille hänen taistelutovereilleen "sovinto" oli välttämätön paha. Joskus kai monien on välttämätöntä antaa pirulle peukalonsa, että edes joku saa pitää kätensä.

Paljon melua kiakkovieraista ja pari sanaa demokratiasta

Syvällä rintaäänellä on kauhisteltu sitä jokseenkin vaatimatonta kahinaa, joka Tampereella itsenäisyyspäivänä järjestettiin. Eikö vastarinnan vaatimaton mittakaava kerrokin siitä, että eliittimme voi onnitella itseään? Kansaa kuritetaan leikkauksilla, että saataisiin vähän ohennettua sitä avointa piikkiä, johon finanssikeinottelijat lyövät laskujaan. Ja tässä on tulos. Kourallinen niistä, jotka parhaiten ovat perillä poliittisen ja taloudellisen eliittimme tavalliselle rahvaalle myrkyllisestä, intiimistä yhteiselosta päästelevät vähän höyryjä. Tämä on vielä terapeuttista liikuntaa eikä mitään todellista vastarintaa. Se voisi olla terveellistä monelle muullekin nykykomennon raskauttamalle mielelle.

Yhteiskunnan tukipilarit neuvovat sormi piipassa näitä "kunnottomia" kunnioittamaan demokratiaa ja "rettelöinnin" sijasta äänestämään. Teoriassa se on tietysti aivan oikein. Aivan oikein, kuten on sekin "pykälä", jossa kehotetaan kunnioittamaan vanhempia. Joku viisas korjasi sen mielestäni alkuperäistä parempaan muotoon sanomalla: "kunniota vanhempiasi, jos he ovat kunnioituksesi arvoisia". Tällä kyseinen viisas tarkoitti sanoa, että esimerkiksi päihteitä lapsiaan enemmän rakastavia tai väkivaltaisia vanhempia ei tarvitse kunnioittaa. Hiukan samanmoisen vaivan äärellä olemme mielestäni nyt.

Kunnollisille lähimmäisillemme liberaali demokratia on fetissi. Prosessi on kaikki, päämäärä ei mitään. Tulos on siis "oikea" vaikka se tarkoittaisikin enemmistölle kurjuutta ja vähemmistölle yltäkylläisyyttä. Ja millainen prosessi? Sitä on voitava manipuloida vaalirahoituksen ynnä mediapropagandan avulla. Ihmisiä pelotellaan uudella pula-ajalla, jos "uskottavuus markkinoilla" menetetään. Pääoman ehdokkaita nostetaan ja kriitikoita parjataan.

Mediapropagandan toteuttamisessa auttavat jopa valtiollisen YLE:nkin politiikan toimitukseen pesiytyneet pääoman asiamiehet, jotka aina ennen vaaleja lajittelevat ihmiset ja puolueet pääehdokkaisiin (vaikka demokratiassa kaikkien pitäisi ennen vaaleja lähteä samalta viivalta). Näin vihjataan katsojille keitä voi pitää riittävän "uskottavina" ehdokkaina. Keinot ovat usein hienovaraisia, suurpääoman kantaa asioihin ei väännetä rautalangasta (kaikki eivät toimi kuten Auli Leskinen ja Pertti Pesonen, joiden raportit Venezuelasta voisivat yhtä hyvin olla referaattia CIA:n propagandasta). Hienovaraisuus perustuu useimmiten siihen ettei toimittaja itse koe olevansa erityisesti kenenkään asialla, tämä on "hänen ajatteluaan". Ja niin se onkin, sillä hänen maailmankuvansa on yhteensopiva kapitalismin kanssa.

YLE on puolustellut menettelyään, sillä että kaikkia ei voi ottaa mukaan samaan lähetykseen, koska osallistujia tulisi liikaa vähänkään syvällisempiin keskusteluihin. Tai sitten halutaan draamaa "pääpuolueiden" tai "pääministeriehdokkaiden" välille. Jos YLE:n politiikan toimitusta johtaisivat aidot demokratian ystävät tai edes hieman vähemmän kuin läpeensä korruptoituneet tahot he edes arpoisivat ne ehdokkaat, joiden osalle lankeaa suurin mediajulkisuus. Vielä reilumpaa olisi antaa aikaa enemmän niille joita yksityinen pääoma ei rahoita.

Presidentin ekstaasi

Muistatteko kun Tasavallan Presidentti Sauli Niinistö koki armon ja pääsi Tukholmassa muiden pohjoismaiden johtajien kanssa tapaamaan Yhdysvaltojen presidenttiä. Minulta ei kysytä, mutta jos kysyttäisiin, vuoden lehtikuvaksi valittaisiin otos jossa muikeasti hymyilevä Sauli Niinistö seisoo Barack Obaman vieressä. Kuvaan on tallentunut ekstaattinen hetki materialisoituneena ilmeenä joka selvästi ylittää Tasavallan Presidenttimme tavanomaisen elekielen.

Ymmärtääksemme presdenttimme ekstaasin meidän on käsitettävä millaisesta kohtaamisesta on kysymys. Obaman nimttäminen maailman vaikutusvaltaisimmaksi henkilöksi on vähättelyä, joka ei vielä kerro mitään hänen ylleen langetetusta suuruudesta. Osuvampaa olisi puhua jumalhahmosta, joka liikkuu maan päällä. Hänellä on kyseenalaistamaton valta päättää ihmisten elämästä ja kuolemasta. Juridisesti se tietysti on kiellettyä, mutta asiasta huomauttaminen olisi yhtä huonoa käytösta kuin röyhtäily kirkossa. Sitä kutsutaan antiamerikkalaisuudeksi (aika osuvasti McCarthyn käyttämän terminologian mukaisesti).

Ylhäisen hahmon kohtaaminen saattoi presidenttimme ekstaasiin, jonka mainitsemani kuva niin mestarillisesti on tallentanut (vai olisiko nirvana osuvampi luonnehdinta?). Mutta mistä tilaisuudessa keskusteltiin? Kenties ihmisoikeuksista, joita muiden muassa maamme on yhteistyössä Yhdysvaltojen kanssa luvannut edistää. Heidän tunnetusti nerokkaan metodinsa avulla ihmisoikeuksien loukkaukset poistuvat, kun eliminoidaan sekä uhrit että tekijät mieluiten kymmenen kilometrin korkeudesta pommikoneilla tai lennokeilla, jolloin itse tappotyön suorittajat eivät altistu vastaiskuille tai traumatisoidu. Hygieenistä ja riskitöntä.

Yhdysvaltojen poliittiselle johdolle elämä tai sen materiaaliset edellytykset eivät kuulu ihmisoikeuksiin. Toisenlaisiakin käsityksiä on. Vielä Nurnbergin oikeudenkäynnissä hyökkäyssotaa pidettiin vakavana rikoksena koska se teki mahdottomaksi kaikkien muiden ihmisoikeuksien toteutumisen. Nykyään hyökkäyssotaa kutsutaan humanitaariseksi interventioksi. Sota on siis rauhaa, vai mitä, George Orwell?

Hallituksen uskottavuus

YLE kertoi sivuillaan, että valtio maksaa puoli miljoonaa vuodessa luokituslaitoksille, että nämä arvioisivat Suomen luottokelpoisuutta. Tämä on osa sitä uskottavuutta, jonka saavuttamiseksi meiltä viedään nyt sosiaalipalvelut ja tarjoillaan nollasopimuksia sekä joustoja työmarkkinoilla. Kyse on siis erittäin keskeisestä elämäämme määrittävästä tekijästä. Mitä siis on tämä uskottavuus?

Uskottavuudesta on puhuttu aikaisemminkin. Meille kerrottiin edellisen laman aikoihin ettei Suomi voi devalvoida, koska uskottavuus menee iankaikkisiksi ajoiksi. Devalvaatio sitten kuitenkin tuli, mutta lainaa saatiin sen jälkeenkin. Nykyisen uskottavuuden tukipilareita ovat kansainväliset luokituslaitokset (Standard & Poors, Moodys ja Fitch), joiden armoon pääsemiselle Kataisen kopla on alistanut koko talouspolitiikan. Nämä samat luokituslaitokset antoivat korkeimpia AAA- ja AA-luokituksia Lehman Brothersille, Fannie Maelle ja Freddie Macille juuri ennen niiden romahdusta. Samoja AAA-luokituksia ne jakoivat myös subprime asuntolainasijoitupapereille. Tästä kerrottiin YLE:nkin esittämässä Inside Job-dokumentissa, mutta ministerit taitavat katsoa vain Uutisvuotoa ja Salkkareita.

Ilmeisesti näiden luokituslaitosten oma uskottavuus ei edellytä rehellisyyttä. Meille mieluusti esitetään nämä raportit jonkinlaisena tieteenä, mutta laitokset itse kertoivat niiden olevan vain mielipiteitä selvitäkseen ilman oikeudellisia seurauksia. Näiden koijareiden miellyttämiseksi pääsemme nauttimaan rakennemuutoksesta, joka on vain kiertoilmaisu palveluiden romuttamiselle.

Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen kiiruhti ottamaan kunniaa rakennepaketista SDP:lle. Minusta se oli rehtiä toimintaa ja arvostan sitä aidosti. Toivon tosiaan että kaikki pitävät tämän mielessään tulevaisuudessakin keitä meidän on kiittäminen rakennemuutoksesta.

Vaikka hallitusta on kovasti arvosteltu niin ainakin Paavo Arhinmäki on kasvattanut omaa uskottavuuttaan. Hän pystyy tekemään puolueensa kannattajakunnan etujen vastaisia päätöksiä ja on siis oikeistonkin silmissä johtaja-ainesta. Päivänpolitiikan jälkeen hänelle lohjennee jokin pääjohtajan pesti tai kenties elinkeinoelämä rekrytoi hänet. Muistakaamme vaikka Vasemmistoliiton uudistajan Suvi-Anne Siimeksen myöhempiä vaiheita Björn Wahlroosin tukiryhmässä ja Lääketeollisuuden johtavana lobbarina.

Tietoturva-asiantuntija Mikko Hyppönen puhuu asiaa

Tietoturva-asiantuntija Mikko Hyppönen totesi TEDx-puheessaan meidän kaikkien olevan Yhdysvaltojen siirtomaavallan alaisia. Hyppönen viittasi mm. Snowdenin paljastamiin tietoihin Yhdysvaltalaisen NSA-tiedustelupalvelun maailmanlaajuisesta kyyläysoperaatiosta jonka saa esteittä kohdistaa kaikkiin ulkomaalaisiin (esimerkiksi meihin).

Hyppönen oli kovasti toisenlaisilla linjoilla kuin Stonesoftin kyberturvallisuusjohtaja Jarmo Limnell, joka on lähinnä keskittynyt selittämään kyttäämistä parahin päin ja tuominnut Snowdenin ja kumppanien toiminnan. Limnellin mielestä rikosten paljastaminen näyttää väärin, kun taas itse rikokset, kuten siviilien murhaaminen, ovat kai ihan hyvä juttu (jos vain asialla on suuri läntinen ystävämme).

Kovasti ovat ajat muuttuneet. 80-luvulla saimme lukea kuinka Itä-Berliinissä oli TV-kameroita talojen katoilla. Olimme järkyttyneitä ihmisten kyttäämisestä tällä tavoin. Kului joitakin vuosia ja valvontakameroita oli jokaisessa puodissa ja kioskissa viranomaisista puhumattakaan. Kyttäys ei enää järkyttänyt ketään. Sama kehitys on vain kiihtynyt kun kansalaiskyttääjät kuvaavat lähimmäistensä kömmähtelyä ja laittavat teoksensa esille sosiaaliseen mediaan. Pohjat vetäisi kuitenkin NSA.

Median haastattelussa monet ovat sanoneet, että kyttääminen sopii mainiosti, kun heillä ei ole mitään salattavaa. Tätäkin kantaa vastaan Hyppönen argumentoi osuvasti pyytämällä kertomaan etukäteen jos ajattelee tällä tavalla. Tällainen henkilö ei näet pysty pitämään salaisuuksia, eikä häneen kannata luottaa.

On aika yllättävää, että ihmisiä ei tällainen amerikkalainen kyylääminen häiritse, vaikka naapurien kyttäminen ei olekaan korkeassa kurssissa. Ehkä se on vähän sama juttu kuin kateuden kanssa. Monet kadehtivat naapuriaan mutta eivät todellisia rikkaita. NSA:n vakoilu tuntuu kaukaisemmalta kuin naapurien uteliaisuus, eikä tunnu koskettavan arkeamme. Tämä saattaa kuitenkin olla suuri erehdys. NSA:n meistä keräämät aineistot voivat kiinnostaa esimerkiksi tulevia ja nykyisiä työnantajiamme aivan yhtä paljon kuin ajattelemattomat facebook-kommenttimme.

Kattava puheluiden ja internetin urkinta avaa siis mielikuvituksellisia bisnesnäkymiä. Tämän aineiston perustalta voidaan tuottaa aika seikkaperäisiä raportteja kunkin sähköisestä elämästä viranomaisille, työnantajille tai ihan vaan kiinnostuneille sivullisille.

Talouskurjuuden takuumies Rehn kärkiehdokkaaksi. Möhliikö Keskusta vaalivoittonsa?

Talouskomissaari Olli Rehn on lupautunut eurovaaliehdokkaasi. Samalla putoaa pohja pois Keskustan kritiikiltä harjoitettua talouspolitiikkaa kohtaan. Kataisen kopla on nykyisessä konkurssissa vain Rehnin apureina. Ohjeet tulevat Brysselistä ja Bryssel puolestaan saa ohjeensa finanssipiireiltä, joiden pelastaminen onkin koko ajan ollut ykkösenä esityslistalla.

Vaikka jopa jotkut keskustelijat valtavirran mediassa (esimerkiksi Taloussanomien Hurri) kritisoivat nykyistä talouden kuristamisen linjaa Kataisen kopla ei ole tietäkseenkään vaan jatkaa samalla linjalla. Halutaan säilyttää markkinoiden "uskottavuus" ja Suomen luottoluokitus, hinnalla millä hyvänsä, vaikka nämä "jumalaiset" luottoluokittajat antoivat AAA-luokituksia amerikkalaisten arvottomille "arvopapereille" ja auttoi näin syventämään sikäläistä finanssikriisiä. Oikeudessa nämä luokittajat selvisivät ehjin nahoin sanomalla, että heidän luokituksensa ovat vain mielipiteitä. Kataisen koplalle nämä mielipiteet ovat kuin jumalan sanaa, josta vielä kaiken hyvän päälle maksetaan YLE:n mukaan puoli miljoonaa vuodessa.

Ne joiden poliittinen muisti ulottuu edes muutaman vuoden päähän ymmärtävät ettei Keskusta muodosta minkäänlaista vaihtoehtoa nykymenolle. Tuppeensahattu uuniperunamies jakeli, yhdessä tuolloisen valtionvarainministeri Kataisen kanssa, nousukaudella veronalennuksia, ettei vain yhtään jäisi laarin pohjalle pahan päivän varalle. Vanhanen ei halunnut kekustella keskeneräisistä asioista ja valmiista asioista oli luonnollisesti liian myöhäistä keskustella. Vanhasen omahyväisyys oli historiallista tasoa. Kovasti tutulta kuulostikin Rehnin purnaus euro-krittikistä.

Saat anteeksi ystäväni...

...Vaikka et anteeksiantoani pyydäkään. Näin kiirehtii eurooppalainen eliitti viestittämään uuden NSA-vakoilukohun paljastuttua. Samoilla linjoilla oli myös pääministerimme Jyrki Katainen, joka toivoi ettei esiin tullut vakoilu vaikuttaisi vapaakauppaneuvotteluihin EU:n ja Yhdysvaltain välillä.

Vakoilu ei siis olekaan vakava juttu, eikä siitä kannata hermostua. Näin johtajamme meille sanovat. Samat henkilöt kuitenkin tuomitsevat jyrkästi niin sanottujen tietovuotajien toiminnan, vaikka juuri näiden siviilirohkeuden ansiosta tietoomme on tullut esimerkiksi suuri määrä Yhdysvaltain tekemiä sotarikoksia. Johtajiemme asenne saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta muttei ole sitä. Heidän puolestaan NSA saa kaikin mokomin jatkaa vakoiluaan sillä kyse on vain siitä että Yhdysvallat haluaa kontrolloida alaistensa uskollisuutta. Sen sijaan on kiusallista kun vaalikarjalle kerrotaan näistä asioista ja johtajamme joutuvat sitten niitä selittelemään.

Selittelyn tarve syntyy siitä että johtajamme haluvat esiintyä meidän silmissämme riippumattomina, vaikka heidän toimintansa tärkeimpänä johtotähtenä on suuren läntisen ystävän miellyttäminen. Riippumattomuuden harhan vaaliminen on tärkeää heidän oman statuksensa säilyttämiseksi. Kansa voisi käydä hankalammaksi jos paljastuisi, että "demokraattinen" johtaja onkin jonkinlainen vieraan vallan kenraalikuvernööri.

Komissaari Olli Rehniä on sanottu "Brysselin Bobrikoffiksi" ja se onkin osittain oikein. Hänen Tsaarinsa majailee kuitenkin Washingtonissa, eikä Brysselissä. Tämä tsaarikaan ei tosin ole korkein voima, sillä hänen yläpuolellaan on kansainvälinen suurpääoma joka verhoutuu lähes jumalaisen anonymiteetin suojiin.

Ennen kuin hätäisimmät irrationalistit alkavat puhua salaliittoteoriasta on syytä todeta etteivät yllä mainitut komentosuhteet ole juridisia vaan perustuvat kansainvälisen poliittisen ja taloudellisen eliitin jaettuihin etuihin ja kulttuuriin. Pääoma rahoittaa poliitikoita, jotka käsittävät tehdä "vastuullisia" päätöksiä tuen jatkumisen varmistamiseksi. Esimerkiksi Yhdysvaltain presidenttikandidaatit saavat tähtieteelliset summat vaalirahaa pääomapiireiltä ja nimittävät sitten vaalit voitettuaan näiden luottohenkilöitä hallintonsa avainpaikoille. Meillä päin mitään ruskeita kirjekuoria ei tarvitse vaihtaa vaan "vastuullisia" päätöksiä tehneet poliitikot voidaan palkita mehevillä johtajan pesteillä hyötyneissä firmoissa.

Yhdysvaltojen kanssa kannattaa olla hyvissä väleissä myös siitä syystä, että sillä kansainvälisen pääoman yksityisenä "torpedona", jolla on lupa tappaa. Jos jollain yhtiöllä tai valtiolla on jokin kiusallinen vihollinen asianhoitaminen on kätevintä ulkoistaa Yhdysvaltain järjestettäväksi, sillä heillä on juridinen immuniteetti. Abu Ghraibin tapauksessakin syyn saivat rivimiehet ja -naiset vaikka kidutukset tapahtuivat dokumentoidusti sopusoinnussa puolustusministeri Donald Rumsfeldin valtuutuksen kanssa. 

Saatana saapuu Tukholmaan - musta farssi

Sitä armoa on odotettu kuin kuuta nousevaa. Suomen Tasavallan Presidentti saa viimeinkin kunnian tavata vapaan maailman kiistattoman johtajan ja keskustella tämän kanssa. Asialistalla ovat epäilemättä ihmisoikeudet, joita Suomi perinteisesti on pyrkinyt yhteistyössä Yhdysvaltojen kanssa edistämään. Kokemuksen täytyy olla Niinistölle erikoinen, sillä Obamalle niin ihmisoikeuksien kuin kansainvälisten lakienkin rikkominen on rutiinia. Aivan samaan malliin kuin hänen edeltäjälleen. Heitä erottaa vain Nobelin rauhanpalkinto, jonka olisi yhtä hyvin voinut antaa Bushillekin.

Millaista on keskustella Syyrian kaasuiskusta Obaman kanssa tietäen että tämä on jo etukäteen päättänyt syyllisen, eikä ole kiinnostunut informaatiosta joka sen voisi kyseenalaistaa? Jos ohjukset on päätetty lähettää ei ole kuviteltavissa minkäänlaista todistusaineistoa, joka kumoaisi Obaman "totuuden". Ja ohjusisku tulee olemaan tarkka. Tulevat uhrit ovat terroristeja ikään ja sukupuoleen katsomatta. Ainakin kuoltuaan. Kaiken muun väittäminen olisi höyrähtänyttä salaliittoteoretisointia.

Millaista on esittää typerämpää kuin on ja teeskennellä nielevänsä sukkana vastapuolen valheet joiden läpi katsoo pikkulapsikin? Ehkä mieleen tulee Saddam Hussein, jota Yhdysvallat aikoinaan jelppasi myrkkykaasun käytössä ja otti sitten hengiltä kun hänestä ei enää ollut hyötyä. Siinä ohessa on otettu hengiltä miljoona muuta irakilaista ja luku kasvaa, mutta eipä välitetä siitä. Näin vanhojen juttujen muistelu on huonoa käytöstä. Puhutaan jostain tuoreemmista ja aiheeseen lähemmin kuuluvista jutuista kuten vaikka Stalinista, Gulagista ja 30-luvusta.

Millaista on keskustella miehen kanssa, joka on määrännyt että sinua on urkittava? Noo... ei se Niinistöä pelota, sillä ei hänellä ole mitään salattavaa pääkonttorilta. Hiukan kiusallista on vain urkinnan julkitulo kotiyleisön kannalta. Toisaalta kohu on kuitenkin aika väsynyttä sillä "sopulitkin" ovat samalla puolella vastuullisten voimien kanssa ja heitäkin harmittaa kun joku paljastaa asioita, jotka laatujournalistit itse ovat juuri tulleet kuitanneiksi foliohattujen horinoiksi. On urkinnasta jotain hyötyäkin. Niinistö voi lohduttautua sillä, että mahdolliset nauhoitukset ja muu aineisto todistaisivat vain siitä tinkimättömyydestä, jolla Suomen valtionjohto läntisen isäntänsä tahtoa toteuttaa. Kyläilemään pääsee varmaan jatkossa useamminkin kun pääkonttorilla nähdään ketkä ovat uskollisimpia palvelijoita.

Millaista on keskustella miehen kanssa, jota kansainvälisen tuomioistuimen syytettyjen penkistä erottavat "vain" maailman mahtavimmat asevoimat ja länsimainen tekopyhyys? Carl Bildt vastaa meille: kyseessä on hyvän tuulen vierailu. Farssia meille tosiaan esitetään, mutta se on niin pirullinen että nauru takertuu kurkkuun.

Kun "kaveri" vakoilee

Oma amerikkaisemme, ministeri Alexander Stubb, joutui kiusalliseen välikäteen kun häneltä pyydettiin kommenttia Yhdysvaltain EU:hun kohdistamasta vakoilusta. Nyt hän ei voinut suoralta kädeltä tuomita tietojen vuotajaa, kuten Wikileaksin tapauksessa, vaikka sitä mielessään todennäköisesti kirosikin.

Ensi näkemältä Stubbin ihmettely "miksi kaverimme vakoilee meitä?" vaikuttaa oikeutetulta, sillä EU ja Yhdysvallat ajavat molemmat kansainvälisen pääoman etuja. Jos jotain muutoksia tähän linjaan olisi tekeillä Yhdysvaltain luotetut informantit EU-poliitikkojen joukossa raportoisivat nopeasti "pääkonttorille".

Kyse ei olekaan amerikkalaisten huolesta kansainvälisen pääoman yleisten etujen suhteen. Kenties tietoja kerätään kansainvälisen pääoman sisäisen kilpailun tarpeeseen. Jollakin finanssikonsortiolla ei ole sponsoroitua edustajaa jossain komiteassa, mutta sen sijaan ystäviä amerikkalaisessa tiedusteluyhteisössä, joka lupautuu salakuuntelemaan heidän laskuunsa.

Olisi yllättävää mikäli Yhdysvallat eivät salakuuntelisi EU:n elimiä, koska siitä voi olla vain hyötyä, mutta ei edes vakoilun paljastuttua mitään haittaa. Nyt EU-poliitikot ovat tuomitsevinaan vakoilun, mutta tämä tapahtuu vain oman maan vaalikarjaa ajatellen. Heidän on alleviivattava omaa tärkeyttään ja riippumattomuuttaan, sillä kaikki äänestäjät eivät siitä, että heidät uunotetaan osallistumaan vaaleiksi nimitettyyn teatteriin jonka tarkoituksena on vain valita asiamiehet toteuttamaan Yhdysvaltain päätöksiä (tai tarkemmin sanottuna kansainvälisen pääoman, jonka elimenä Yhdysvallatkin vain toimii.

Ikävämpi vaihtoehto Stubbin ja muiden amerikan kavereiden kannalta on tietysti se, jos kuuntelun takana onkin isännään epäluulo. Sille tosin on vaikeaa löytää perusteita, sillä ainakaan minä en epäile "Alexin" (tai muiden hänen kaltaisteen, kuten esim. Liisa Jaakonsaaren tai Petri Sarvamaan) lojaalisuutta Yhdysvaltoja kohtaan.

Paljastus oli tietysti ikävä, mutta toisaalta on lohdullista, että "kaverimme" on meistä huolissaan. On lohdullista, että kaverillamme on valmius valvoa asioitamme siltä varalta, että sattuisimme joskus äänestämään väärin, eivätkä Alexanderin, Liisan ja Petrin kaltaiset hyvän voimille lojaalit henkilöt tulisi valituiksi.

Tuomari Jorma

Doping-sotku opettaa ymmärtämään oikeistolaista ajattelua

"Bubi" Walleniuksen henkilökuva Pekka Vähäsöyringistä on hyvin informatiivinen kuva siitä asenneilmastosta, joka ammattimaisen urheilun piirissä vallitsee. Vähäsöyrinki katsoo urheilujohdon tehtäväksi huolehtia siitä, että omat urheilijat saavat tasavertaiset mahdollisuudet menestyä kansainvälisessä kilpailussa. Katsoja ei voi välttyä ajatukselta, että tämän "toppatakkiporukan" (millä nimellä urheilujohtoa myös kutsutaan) on myös pidettävä huoli siitä että omat urheilijat ovat eturintamassa myös kaikkien suoritusta tehostavien keinojen käyttämisessä jäämättä kuitnkaan kiinni doping-rikkomuksista.

Vähäsöyringin haastattelu on myös hyvä oppitunti sille, joka haluaa oppia ymmärtämään oikeistolaista ajattelua ja maailmankuvaa. Vai mitä sanotte tästä: Pekka Vähäsöyrinki vihjaili aikoinaan neuvostoliittolaisten hiihtäjien käyttävän veridopingia ja on edelleen katkera Carl-Olof Homénille, joka oli pyytänyt NL:n joukkueelta anteeksi näitä vihjailuja. Mitään todisteita vihjailujensa tueksi Vähäsöyringillä ei tietenkään ollut. Erja Kuivalaisen ja Jaana Savolaisen dokumenttielokuvassa "Sinivalkoinen valhe" esittämät lausunnot joiden mukaan Marjo Matikaisella oli hallussaan EPO:a Vähäsöyrinki kuittaa katkeroituneiden ja epäonnistuneiden urheilijoiden houreiksi.

Edelleen Vähäsöyrinki toteaa painokkaasti väitteet hiihtäjien kasvuhormoonin käytöstä järjettömiksi, koska hiihtäjille ei ole kasvuhormoonin käytöstä hänen mukaansa mitään hyötyä. Tämä toteamus asettuu entistäkin kummallisempaan valoon viimeaikaisten tapahtumien myötä: Janne Immonen, joka oli myös Vähäsöyringin henkilökohtainen valmennettava, tunnusti meneillään olevassa oikeudenkäynnissä käyttäneensä kasvuhormoonia. 

Kari-Pekka Kyrön "rikos" ei ollut dopingista kärähtäminen vaan siitä kertominen. Tämä käy ilmi jopa YLE:n urheilutoimittajan Timo Huovisen heikosti verhotun katkeruuden sävyttämästä "ylistyksestä" Kyrön mediataidoille. Alusta lähtien Kyrö oli TUL:n piiristä tulleena ulkopuolinen vahvasti porvarillisessa, kansallisessa projektissa. Tämä ulkopuolisuus on sittemmin ollut myös aistittavissa siitä vihamielisyydestä, joilla hänen paljastuksiinsa suhtaudutaan. Hän sai dopingjupakkaan osallisista kovimman rangaistuksen, elinikäisen kiellon toimia valmentajana. Siitä huolimatta hänen odotettiin pitävän suunsa kiinni. Porvarillisen oikeudenmukaisuuskäsityksen mukaisesti Kyrön edellytettiin ottavan yksin syyn niskoilleen, että herrat urheilujohtajat olisivat saaneet jatkaa teatteriaan kunnianloukkauskorvauksineen päivineen.

Kaikki tämä on tietysti tarinointia ja väärinkäsitystä, sillä jokainen isänmaallinen kansalainen tietää, että dopingia on itäblokin romahtamisen jälkeen käytetty vain Kiinassa.

Tuomari Jorma

Bilderberg - maailman mahtavat kokoontuvat

Bilderbergin kerho ei ole mikään maailman hallitus. Siellä ei päätetä mistään. Tämä on osatotuus, jota meille tarjoillaan. Siellä ei tosiaankaan päätetä mistään, mutta sovitaan kaikesta merkittävästä. Maailman plutokraattinen eliitti kertoo muiden muassa Jutta Urpilaiselle ja muille poiliitikoille miten demokratian kulissit tulisi asetella etteivät ne haittaisi bisneksen tekoa.

Kyse ei ole mistään salaliitosta. Jokainen joka seuraa uutisia kuulee joka päivä kuinka edustajamme pyrkivät tekemään päätöksiä joiden avulla voidaan saavuttaa markkinoiden luottamus. Ei kukaan pyri salaamaan sitä, että poliittinen eliittimme toimii nimenomaan pääoman toimihenkilöinä meidän kansalaisten suuntaan.

Kokousta ei siis pidetä suljettujen ovien takana minkään salaliiton takia. Pikemminkin kapitalistit ovat huomaavaisia meitä ja "edustajiamme" kohtaan. Monista poliitkoista voisi tuntua nololta ottaa käskyjä vastaan suuryrittäjiltä ja keinottelijoilta esimerkiksi suorassa tv-lähetyksessä. Meistä kansalaisistakin tuntuisi nololta kun edustajiamme käskytettäisiin mennen tullen.

Kyse ei kuitenkaan ole pelkästä huomaavaisuudesta, sillä pääoma tarvitsee poliitikkoja. Ja ollakseen hyödyllisiä toimihenkilöitä poliitikot tarvitsevat uskottavuutta, jota lisää esimerkiksi kutsu tällaiseen maailman mahtajien kerhon kokoukseen (etenkin salaiseen kokoukseen). Poliitikot toimivat puskurina, joka ottaa vastaan kansan tyytymättömyyden kapitalistien puolesta. Näin tyytymättömyys ei kohdistu suoraan kapitalistiseen järjestelmään. Vaaleissa voidaan sitten vaihtaa kuluneet kasvot tuoreisiin säilyttäen kuitenkin poliittisen linjan samanlaisena kuin ennen. Oikein kuluneille ja uskollisille kasvoille löytyy kyllä aina käyttöä elinkeinoelämän palveluksesta.

Tuomari Jorma

Meitä kytätään!

Muistan vielä kuinka muinaisella 80-luvulla päiviteltiin erään maakuntalehden palstoilla sitä kuinka itä-Berliinissä on talojen katoilla kameroita, joiden avulla tarkkaillan ihmisiä. Moinen meininki ei luonnollisesti ollut kuviteltavissakaan täällä läntisen vapauden auvossa. Nyt kun kameroita on kaikilla ja kaikkialla on ääni mediankin kellossa muuttunut: Mitä meillä voisi olla valvontaa vastaan, jos meillä ei ole salattavaakaan?

Nyt Yhdysvalloista kuuluu uutisia, joiden mukaan sikäläiset tiedustelupalvelut voivat halutessaan tarkkailla kenen tahansa yhteyksiä verkossa haluamallaan tavalla. Oikeastaan tämä ei ole mikään uutinen kenellekään, joka vaivautuu vähääkään seuraamaan asioita. Se hyvä puoli uutisessa oli, että se tuli suoraan pääkonttorilta, sillä muutenhan se olisi leimattu salaliittoteoriaksi.

Nyt tietysti toistellaan taas vanhaa "viisautta": "koska minulla ei ole mitään salattavaa..." Tai: "mitä kiinnostavaa minun asioissani muka olisi, että joku viitsisi niitä tarkkailla?" Vaikka pointti ei olekaan tässä, sillä jokaisella on oikeus yksityisyyteen, on kerätyille tiedoille aina helppo keksiä käyttöä. Tiedoilla voidaan tehdä bisnestä kauppaamalla niitä halukkaille. Kiinnostuneita kyllä löytyy esimerkiksi työnantajien piiristä, jotka ovat jo antaneet potkuja facebookissa ohi suunsa puhuneille. Nyt tarjolla olisivat myös yksityiset sähköpostit.

Se ettei urkinta meitä juuri hetkauta johtuu rasismistamme. Ajattelemme ettei ketään meistä valkoisista suomalaisista muiluteta salaiseen tyrmään kidutettavaksi sähköpostiemme vuoksi. Ajattelemme sen koskevan vain arabeja ja yleensä muslimeja. Voidaksemme kutsua itseämme sivistyneeksi tai edes kunnolliseksi kansaksi on meidän kamppailtava kaikkien oikeuksien puolesta.

Urkinta uutisen vastaanotto oli sikäli mielenkiintoista ettei kukaan ollut vaatimassa, että asia pitäisi ottaa puheeksi Obaman kanssa mistään protesteista puhumattakaan. Tilanne on sama kuin kidutusten, laittomien vangitsemisten ja lennokeilla murhaamisen kanssa. Asiat esitetään mediamme ja poliitikkojemme toimesta ikään kuin luonnon tapahtumina, jotka eivät ole kenenkään aikaan saannosta tai syytä. Jos esim. Venezuelan Maduro menettelisi vastaavalla tavalla olisi mediamme ja johtavat poliitikkomme innosta pihisten kuskaamassa häntä kansainväliseen oikeuteen (olen vuosien varrella yhä paremmin alkanut ymmärtää miksi Mauno Koivisto nimitti lehdistöä sopuleiksi).

Nyt joitain Yhdysvaltain toimenpiteitä voidaan muodon vuoksi valtamedioissakin moittia kuitenkin tarkasti varoen syyttämästä ketään tärkeää henkilöä. Kritiikkikään ei tuomitse yleensä tekoja vääryyksinä tai rikoksina, korkeintaan Yhdysvaltain tavoitteiden kannalta vahingollisina. Kriittisyyttä ei tietenkään voi odottaakaan eliitiltä, joka kaihoaa NATO-jäsenyyttä.

Tuomari Jorma 

Humaanit porvarit

Vapaus on ihmeellinen asia kun se ymmärretään oikeistolaisittain. EU:ta mainostetaan vapaalla liikkuvuudella, mutta sitten kun tänne tulee eurooppalaisia muuttuu pian ääni kellossa. Romanit käyttivät oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen ja heti oli kykypuolueen parhaimmisto ottamassa heidät kerjäyskielloin vastaan. Kaiken kansainvälistymispuheen perusteella olisi edellyttänyt kokoomuslaisten rynnivän tekemään tuttavuutta luoksemme saapuneiden eurokansalaisten kanssa.

Mutta kun vapaus ymmärretään oikeistolaisittain se ei kuulu kaikille. Köyhät, juopot, sairaat, maahanmuuttajat ja vammaiset kuuluvat vapauteen, kadulle, mutta ei heidän kadulleen. "Ylijäämäväki" toivotetaan muualle jonottamaan ruokaa ettei vaan oman kiinteistön arvo laske. Sama pätee myös kaikenlaisten edellisille ryhmille tarkoitettujen palveluiden sijoittamiseen. Suurista puheista huolimatta parhaimmistomme halukkuus integroitua huono-osaisten eu-kansalaisten kanssa ei yllä edes sietämisen tasolle.

Tekopyhyys tavoittelee henkeä salpaavia korkeuksia kun nämä kansamme parhaimmiston edustajat heittävät aivan pokkana jonkun mainosmiehen keksimän repliikin tyyliin: "vastakkain asettelun aika on ohi!" Tämä on tietysti tolkutonta horinaa. Porvari ei tosin enää pelkää proletaaria, mutta halveksii sitäkin enemmän. Etenkin älyllisesti. Eivät kai he muuten päästäisi suustaan tällaisia röyhkeitä tolkuttomuuksia.

Ulkomaiden köyhien ihmisoikeuksista porvari on myös hyvin huolissaan. Hänen suuri Atlantin takainen liittolaisensa voi sitten hoitaa näiden ihmisparkojen ihmisoikeusvajeen pudottamalla heidän niskaansa hiukan pommeja (tai ehkä hieman reilumminkin, sillä niiden suhteen ei pihistellä). Näin on poistettu ihmisoikeusvaje esimerkiksi sadoilta tuhansilta irakilaisilta. Kuolleiden ihmisoikeuksia kun ei voi loukata.

Kun pääkonttori on hoitanut suuremman tappotyön (anteeksi, humanitaarisen intervention) alta pois voivat puolustusvoimiemme pojat ja tytöt mennä harjoittelemaan taitojaan kriisinhallinnassa. Läpeensä humaania porukkaa tämä porvaristo. Ei säästele vaivojaan eikä rahojaan, kun on kyse kaukaisten maiden köyhien ihmisoikeuksista. Siksi ei voikaan kuin ihmetellä millainen nihkeys, nurjuus ja nuukuus iskee näihin humaaniuden perikuviin silloin kun joku on pyrkimässä maahamme pois sodan jaloista.

Tuomari Jorma

Kokoomuksen peruste NATO-jäsenyydelle on filosofinen

Kokoomus ilmoitti ornitologi Pertti Salolaisen suulla, että Suomen puolustus ja YK:n päätösten ja arvojen toteuttaminen tulisi parhaiten hoidettua NATO:n jäsenenä. Tämä Kokoomuksen kanta on meille ennestään tuttu ja  Salolaisen puoluetoverit, Alexander "melkein amerikkalainen" Stubb ja Jyri "Venäjä, Venäjä, Venäjä" Häkämies etunenässä, ovat kilpailleet kuka käy rapakon takana esittämässä syvimmän kumarruksen. Kyseiset alamaisuuden osoitukset eivät tietenkään ole olleet aitojen Kokoomuslaisten yksinoikeus vaan myös Kokoomuskopio Paavo "populismia!" Lipponen kävi vakuuttamassa Bush nuoremalle, että suomalaiset arvostavat hänen johtajuuttaan. Liisa "natoon" Jaakonsaarelle NATO-jäsenyys tuntuu olevan oikein elämän tehtävä.

Näitä eliittimme edustajia kun kuuntelee tulee väkisinkin kysyneeksi elävätkö nämä ihmiset kanssamme samalla planeetalla? Jonkun on pakko olla sekaisin kun YK:n päätöksiä ja arvoja lähdetään tehokkaammin toteuttamaan sellaisessa sotilasliitossa jonka kiistaton johtaja veisaa näistä arvoista ja päätöksistä viis. Millaista persoonallisuuden jakautuneisuutta edellytetään henkilöltä, joka ehdottaa tällaista?

Jos taas tarkastellaan Suomen turvallisuutsta, niin se tulee parhaiten hoidettua tällaisen rikollisen liittoutuman ulkopuolella. Jo nyt joukkojemme osallistuminen Afganistanin operaatioon on aiheuttanut vakavia tahroja maamme maineelle. Tämä saattaa hyvinkin olla myös syynä siihen, että jäsenyys turvallisuusneuvostossa jäi saamatta. Kenties maamme nähtiin osana sotilasliittoa, joka yhdistää moralistisen ihmisoikeuksista saarnaamisen rutiininomaiseen tappamiseen. Kaikki eivät välttämättä pidä vahvuutena kykyä yhdistää nämä kaksi aktiviteettia.

Ehkä kaipuussa NATO:on onkin tosiaan kysymys parhaimmistomme halusta liittää maamme oikeaan, läntiseen viiteryhmään, jolla päämäärällä monet ovatkin jäsenyyttä perustelleet. He ovat esimerkiksi esittäneet tämän viiteryhmän koostuvan "demokraattisista markkinatalousmaista, jotka kunnioittavat ihmisoikeuksia". Perustelu on tunteisiin vetoava, mutta epätosi. Ihmisoikeuksien ja kansainvälisen oikeuden rikkominen on tälle liittoumalle rutiinia. Kaipuu tähän viiteryhmään ei perustukaan sen oikeamielisyyteen vaan sen jäsenyydestä seuraavaan vastuuvapauteen: Mahdollisuuteen olla aina oikeassa tekipä mitä tahansa. Tulla yli-ihmiseksi, vapautua massoja kahlitsevasta orjamoraalista.

Tuomari Jorma

Breivik ja Wahlroos - Mikä heidän ajatteluaan yhdistää?

"Norjalainen joukkosurmaaja Breivik ja suomalainen pankkiiri Wahlroos sanovat lähestulkoon samoin sanoin demokratiasta. Breivikille demokratia on enemmistön diktatuuria, Wahlroosille demokratia on enemmistön diktatuuria." Näin kirjoittaa pastori Kai Sadinmaa Kirkonkellari nimisessä verkkojulkaisussa. Tämän havainnon innoittamana analysoin seuraavassa tarkemmin mikä yhdistää Björn Wahlroosin ajattelua Anders Behring Breivikin ja muiden äärioikeistolaisten ajatteluun.

Äärioikeistolaisuus ei edellytä välttämättä perustakseen rasistista ajattelua. Esimerkkinä tällaisesta äärioikeistolaisuudesta voidaan mainita ainakin alkuvaiheissaan italialaisen fasismi, jonka päävihollinen oli vasemmistolainen työväenliike.

Norjalaisen valtiotieteilijä Harald Ofstedtin mukaan Hitlerin saksalainen natsismi on osa laajempaa aatteellista kokonaisuutta, jota hän nimittää yleiseksi natsismiksi. Ofstedt toteaa hakaristin ja ruskeiden paitojen olevan vain yksi ulkoasu tälle aatteelle. Yleisen natsismin ydin on ajatus, jonka mukaan vahvan tulee hallita heikkoa. Häviäjän oikeutettuna kohtalona on halveksunta kun taas hänet lyönyttä voittajaa ihaillaan. Ofstedtin yleiseksi natsismiksi luonnehtima aate elää ja voi hyvin myös meidän aikanamme.

Hitlerin Saksassa rasistisen vihan kohteena olivat ensisijaisesti juutalaiset. Miljoonien juutalaisten ohella tuhoamisleireillä murhattiin myös esimerkiksi romaneja ja kommunisteja. Kommunisteja surmattiin strategisista syistä vaarallisimman vastustajan eliminoimiseksi ja rikkaiden teollisuuspiirien miellyttämiseksi. Anders Behring Breivik murhasi sosiaalidemokraattien nuorisojärjestön kesäleirille kokoontuneita nuoria myös strategisista syistä, sillä hän katsoi heidän olevan hänen rasistisen yhteiskunnallisen visionsa toteutumisen esteenä.

Björn Wahlroosin ihanneyhteiskunnan toteutumisen esteenä on demokratia (tai pikemminkin se mitä demokratiasta kumoon lobattuna, turvoksiin lahjottuna ja kapitalistien tappiot sosialisoineena on jäljellä). Siinä missä saksalaisen natsismin ja Behringin natsismin aatteellisena ytimenä oli rasismi, Wahlroosia elähdyttää luokkaviha. Hän halveksii rahvasta joka demokratian välityksellä estää eliitin täyden kukoistuksen. Tässä mielessä hänen ajatteluaan yhdistää muiden äärioikeistolaisten ajatteluun Ofstedtin mainitsema käsitys, että vahvojen tulee hallita heikkoja.

Demokratian jäänteiden eliminointi ei edellytä kenenkään tappamista strategisista syistä. On vain vakuutettava oikeat ihmiset. Paljon on jo tapahtunutkin kehitystä Wahlroosin toivomaan suuntaan reilut 30 vuotta jatkuneella uusliberaalin hegemonian kaudella. Saman suuntauksen jatkuminen johtaa entistä suuremmat joukot elämään orjuuden kaltaisissa olosuhteissa. Tänään tällaisiin olosuhteisiin voi käydä tutustumassa lähinnä globaalin kapitalismin periferiassa: hikipajoissa, slummeissa ja jätevuorilla.

Luokkavihaan nojautuva yleisen natsismin muoto pysyy imagoltaan hygienisenä koska se ei aktiivisesti eikä henkilökohtaisesti tapa ketään. Tämä näennäinen aggressiivisuuden puuttuminen on myös sen menestyksen salaisuus. Se vain antaa globaalin kapitalismin teräksen kovan kilpailun seuloa esiin "elinkelpoisimmat" yksilöt. "Elinkelvottomat häviäjät" jätetään kuolemaan nälkään ja tauteihin. Aivan kuin kyse olisi olemassa olon taistelusta luonnossa. Kaikenlainen luonnollisuus-puhe vetoaakin moniin myös taloudellisen eliitin ja heidän apureidensa piirin ulkopuolella. Tällaisen linkin kautta luokkavihaan nojautuva yleinen natsismi puhuttelee myös, jonkun mielestä ehkä hieman yllättäen, Pentti Linkolan edustaman syväekologisen fasismin kannattajia.

Kun jo näin pikainen tarkastelu paljastaa saman ajatuskuvion toistuvan monissa nykyisissä aatevirtauksissa ei liene yllätys, että äärioikeistolaisuus näyttää yhä uudelleen palaavan takaisin.

Tuomari Jorma

Ketkä ovat markkinauskovaisia?

Veronkierrosta kärähtäminen oli erityisen noloa Heidi Hautalalle, sillä juuri vihreät ovat korostaneet henkilökohtaisten valintojen merkitystä. Maailma ja erityisesti luonto on vihreiden näkökulmasta pelastettavissa ostamalla ekologista tavaraa. Sen sijaan omaa lentomatkailua tai yksityisautoilua, vaikka kaupunkimaasturilla, ei tarvitse rajoittaa. Eikä kuluttamatta jättäminen ole vaihtoehto, sillä ilman kulutusta ei ole markkinoita. Tähän asti näiden "vihreiden valintojen" ristiriidat ovat hukkuneet markkinauskovaisuuden yleisen ristiriitaisuuden varjoon.

Markkinauskovaisuuden kiinnostavin ristiriita liittyy kapitalistiseen vapausretoriikkaan. Annetusta mielikuvasta huolimatta vapaus ei  kapitalismissa koske kaikkia ihmisiä. Tämän havaitsemme jo siitä, että kaikenlainen maahanmuutto on erittäin säädeltyä. Jos kapitalistit ottaisivat vakavasti oman vapauspuheensa olisi ihmisten liikkuminen yli rajojen täysin vapaata. Nythän suuri osa maailman väestöstä on suljettu kehitysmaiden gulageihin, joissa he saavat raataa käytännössä orjan asemassa tuottamassa meille halpaa tavaraa vailla toivoa paremmasta.

Jos perusteellisen pohdinnan ja itseopiskelun asemesta tyytyy valtamedioiden uutisvirtaan saattaa erehtyä luulemaan, että me tarvitsemme kapitalismia. Tosiasiassa suhde on päinvastainen. Kapitalismi tarvitsee aina prolen pelastamaan sen markkinahäiriöistä. Se tarvitsee päinvastaisesta mielikuvasta huolimatta myös kovasti pilkkaamaansa holhoojavaltiota ylläpitämään oikeuslaitosta, poliisia ja puolustusvoimia. Tietysti kapitalistit voisivat yrittää korvata ne yksityisillä ratkaisuilla, mutta homma hoituu valtion välityksellä edullisemmin, kun työläiset maksavat suurimman osan veroista. Valtiovälitteinen ratkaisu myös vähentää kilpailevien kapitalistien välisiä väkivaltaisia taisteluita, ja valtio voi keskittyä esimerkiksi työläisten järjestäytymisen väkivaltaiseen murskaamiseen.

Kapitalismi on avuttomuudessaan tarvinnut myös vihollistaan pelastamaan itsensä kahteen kertaan. Kuten brittiläinen historioitsija Eric Hobsbawm on todennut Puna-armeija pelasti eurooppalaisen liberaalin kapitalismin toisessa maailmansodassa natsien voitolta. Toki kapitalismi olisi jatkunut myös natsien voiton jälkeen, mutta voittajat olisivat epäilemättä jakaneet pelimerkit uudelleen. Toisen kerran liberaalin kapitalismin pelasti työväenliike, joka taisteli hyvinvointivaltion puolesta. Hyvinvointivaltion nousu johti kapitalistisella puolella maailmaa ennen näkemättömään nousukauteen toisen maailmansodan jälkeen. Se patosi työväen radikalisoitumista ja elvytti taloutta tukemalla entistä suuremman väestönosan ostovoiman kasvua.

Neuvostoliitto oli, varmasti tahtomattaan, se vipu jonka avulla reformistinen työväenliike sai taisteltua sosiaalietuuksia ennennäkemättömän laajoille kansalaispiireille. Nyt kun Neuvostoliitto on kadonnut poissa on myös vallankumouksen pelote ja sen olemme saaneet kokea hyvinvointivaltiollisten ratkaisujen murenemisena. Jäljellä on vain kulissi, jonka huteruuden havaitsee jo siitä, että kokoomuslainenkin pääministeri voi väsymykseen asti toistella olevansa pelastamassa sitä.

Heikki Patomäki on mielestäni osunut asian ytimeen korostaessaan suomalaisen hyvinvointivaltion vakiintumattomuutta ja väliaikaista luonnetta. Se ei ole mikään johdonmukainen jäsennetty malli, jota jotkut intoilijat ovat markkinoimassa ulkomaille. Se ei missään vaiheessa yltänyt sille tasolle jonka hyvinvointivaltio saavutti Ruotsissa ennen 80-luvun lopun murrosta.

Nyt markkinauskovaiset ovat uskottelemassa meille, että hyvinvointipalvelut tulevat parhaiten hoidetuiksi kapitalistien käsissä. Miksi jokin organisaatio tulisi tehokkaammaksi jos sitä rasitettaisiin tuottamattomalla, voittoa hamuavalla omistajalla? Ei se tulekaan. Ei loinen yleensäkään edistä isäntänsä hyvinvointia tehokkuudesta puhumattakaan. Se minkä omistaja ottaa on pois itse toiminnasta. Ainoa järkevä tapa, julkisten toimijoiden ohella, tuottaa hyvinvointipalveluita ovat asialleen omistautuneiden henkilöiden perustamat voittoatavoittelemattomat yleishyödylliset yhdistykset. Tällöin henkilöiden omistautuminen asialleen voi tuoda jotain erityistä toimintaan. Jotain joka ei ole rahassa mitattavissa.

Mutta ketkä sitten ovat markkinauskovaisia? Ehkä hieman yllättäen on todettava, että lähinnä reformistista vasemmistoa edustavat poliitikot, sillä he kuvittelevat markkinamekanismin palvelevan tehokkaasti jotain ulkoista päämäärää. Vihreistä en ole aivan varma. Muut oikeistolaiset eivät ole markkinauskovaisia. He ymmärtävät, että markkinoiden tarkoituksena on vain rikastuttaa rikkaita ja kaikki muu on myyntipuhetta. Jos markkinat tuntuvat tuottavan jotakin muille kuin kapitalisteille kyse on heidän näkökulmastaan tehottomuudesta: joko tuotoksen alihinnoittelusta tai työpanoksen ylihinnoittelusta.

Tuomari Jorma

viktig petter ja pahat kuubalaiset? - Taiteilijat "vapaan maailman" palveluksessa osa 2

Runoilija Jukka Koskelainen kertoo ettei uskalla matkustaa Kuubaan koska pelkää joutuvansa kuulusteluun arvosteltuaan Venezuelaa. Kauhistuttava ajatus! mutta kun ajattelee millaisessa puristuksessa Kuuba on Yhdysvaltain naapurissa luulisi, että jopa runoilija Koskelaisen kaltainen tärkeä henkilö saattaa jäädä heidän tiedustelultaan huomaamatta. Sekin, tosin hyvin epätodennäköinen, vaihtoehto on otettava huomioon etteivät kuubalaiset pidä runoilija Koskelaisen mielipidekirjoittelua yhtä merkittävänä kuin hän itse. Miten vain.

Ilkeät kielet voisivat väittää runoilija Koskelaisen kärsivän suurmiesharhasta tai ottavan salaliittoteoriat liian tosissaan. Olisi sangen matalamielistä esittää tällaista. Kuubalaiset vakoojat voivat aivan hyvin kuunnella häntä täällä Suomessakin esimerkiksi pistorasian kautta. Tai kenties he ovat soluttaneet hänen ihailijakerhonsa. Mikään menetelmä ei varmasti ole liian kavala totalitaarisen valtion tiedustelulle, eihän?!  

Runoilija Koskelainen hakee henkevään tyyliinsä selitystä Kuuban sananvapauden loukkauksille sikäläisen hallinnon pahuudesta. Pahuuden kosketus on saastuttanut myös Attac-liikkeen kaunosielu Koskelaisen silmissä, kun sen johtohahmo Ignacio Ramonet kertoo ihailevansa Kuuban saavutuksia. Ramonet pitänee arvossa kehitysmaa Kuuban korkeatasoista koulutusta ja terveydenhoitoa, jotka se pystyy väestölleen tarjoamaan vuosikymmeniä jatkuneesta Yhdysvaltain kauppasaarrosta ja terrorista huolimatta.

Niin käsittämätöntä ja vastenmielistä kuin sen runoilija Koskelaisen mielestä täytyykin olla, monet muutkin kuin Ramonet arvostavat Kuuban saavutuksia. Esimerkiksi sen erilaisissa katastrofeissa ja kriiisitilanteissa ympäri maailmaa tarjoamaa lääketieteellistä apua. Kuuba onkin johtava maa maailmassa tällaisen solidaarisuuden alalla (ah, kuinka banaalia ja mitätöntä! huoannee parhaimmisto tällä kohtaa).

Kuubalaisen rahvaan terveys ja koulutus eivät tietysti runoilija Koskelaisen silmissä paina mitään niiden noin 70 mielipidevangin ilmaisun vapauden rajoittamisen rinnalla. Sillä kysehän on metafyysistä pahuudesta, jota Castron veljesten jumalaton kommunismi ruumillistaa. Arkisemmat henkilöt, joiden ajattelu ei tavoita runoilija Koskelaisen korkeuksia, saattaisivat selittää ilmaisun vapauden rajoituksia niillä sotatilan kaltaisilla olosuhteilla, jotka Kuubassa vallitsevat. Ylivoimaisen vihollisen aggressiota vastaan kun on tapana suojautua muuallakin.

Jopa runoilija Koskelaisen vakaumuksen jakavat, ehdottoman hyvät, kapitalistiset valtiot ovat rajoittaneet vastaavassa tilanteessa määrättyjen henkilöiden vapauksia. Maantieteellisesti lähin esimerkki on Suomi toisen maailmansodan aikana kun "epäluotettavia henkilöitä" vangittiin (ja totaaikieltäytyjät joutuvat edelleen vankilaan myös rauhan aikana). Ehdottoman hyvistä kapitalistisista valtioista tällaisiin keinoihin turvautuu jopa paras, Yhdysvallat. Turvautuu siitä huolimatta ettei sillä edes teoriassa voi nykyisessä maailmassa olla vastassaan ylivoimaista vihollista, kuten kehitysmaa Kuuballa.

Johdonmukainen ajattelu on välistä ylivoimaista näille latinalaisen Amerikan vasemmistolaisuutta kritisoiville sananvapauden majakoille. Mutta se ei välttämättä ole mikään heikkous. Liika johdonmukaisuus vain kahlitsee hengen lentoa ja miksi piitata ristiriitaisuuksista kun on kuitenkin aina oikeassa. Tai ainakin oikealla puolella ja menestyy markkinoilla, sillä runoilija Koskelaisen "totuuksille" on kysyntää. Ja miksei olisi. Ovathan ne Kuubankin kommunistit sentään hirveän pahoja! Toisin kuin me.

Tuomari Jorma

Posetiivarin marakatti. Taiteilijat "vapaan maailman" palveluksessa: osa 1

Paljon on puhuttu taistolaisista, joiden sanottiin 70-luvulla juoksevan Neuvostoliiton asioilla. Vähemmän sen sijaan on puhuttu CIA:n rahoittaman Congress of Cultural Freedom järjestön palkkalistoilla olleista taiteilijoista. Heistä kirjoittanut Frances Saunders, jonka mukaan CIA oli 50-luvulta lähtien merkittävä abstraktin maalaustaiteen tukija. Esimerkiksi Jackson Pollock kuului heidän tukensa piiriin. CIA:n suojatteihin kuului myös hippejä joiden matkoja kustannettiin kansainvälisille foorumeille ohjaamaan keskustelua yhteiskuntakritiikistä isännälleen turvallisemman New Age tyylisen hömpän suuntaan.

Vaikka Neuvostoliitto on jo kaatunut Washingtonin posetiivi soi ja marakatit tanssivat sen tahtiin edelleen. Nyt suuren posetiivarin katse on suunnattu pienempiin maihin, joiden johdossa on tottelemattomia johtajia. Näiden maiden normalisoimiseksi tarvitaan jälleen myös taiteilijoiden panosta. Suomessa Washingtonin soiton on kuullut esimerkiksi runoilija Jukka Koskelainen. Hän on kunnostautunut puuhakkaana Hugo Chavezin hallinnon mustamaalaajana. Lukuisten vaalien voittaminen ei tee Chavezista Koskelaisen mukaan demokraattia (Väärin sammutettu, Chavez! huutaa Koskelainen). Vaikka Koskelainen onkin tietysti demokratian ei vaaleilla valittu johtaja hänen mielestään ole välttämättä hyvä.

Mielellään ihmisoikeuksien esitaistelijana esiintyvä Koskelainen näyttää edustavan YK:n ihmisoikeuksien julistuksesta poikkeavaa yhdysvaltalaista tulkintaa, jonka mukaan esim. terveyspalvelut, ravinto ja asuminen eivät kuulu ihmisoikeuksiin. Tämän tulkinnan mukaan ihmisoikeudet eivät myöskään kuulu kaikille vaan "vapaan maailman" johtava kansakunta saa päättää ketkä ne ansaitsevat ja milloin niihin tulee vedota.

Runoilija Koskelaisen touhukkuus "vapaan maailman" palveluksessa on saanutkin ansaitsemaansa huomiota EVA:n raadin valittua hänet vuonna 2012 yhdeksi "vuoden ajattelijoista". En tiedä rahoittaako pääkonttori tai elinkeinoelämä suoraan Koskelaista. Kenties se ei ole tarpeen. Ehkä amerikkalaiset arvot vetoavat häneen henkilökohtaisella tasolla tai sitten hänen toimintansa taustalla vaikuttaa jokin vanhatestamentillinen "parempi maassa, kuin jumalattoman suussa" -tyyppinen vakaumus. Haleveksunta köyhien tarpeita varten ainakin paistaa läpi kun hän väittää, ettei Hugo Chavez "ole tehnyt mitään". Koskelaiselle köyhille tarjottu ilmainen terveydenhuolto ja lääkkeet ovat siis "ei mitään".

Kuuban vallankumouksen alussa Che Guevara kohtasi nuoria lääkäriopiskelijoita, jotka eivät halunneet lähteä hoitamaan talonpoikia. Tämä harmitti Guevaraa, joka totesi että lääkäriopiskelijoiksi on tulevaisuudessa otettava myös talonpoikaisista oloista lähteneitä, sillä nämä eivät koskaan jättäisi kaltaisiaan pulaan. Kun luin tästä Che Guevaran puheesta en ollut lainkaan yllättynyt siitä, että Jukka Koskelainen on ilmaissut halveksuntansa myös häntä kohtaan.

Tuomari Jorma

Nettivihaa, suvaitsemattomuutta ja sananvapauden ritareita

Kun lukee YLE:n kampanjan "Me tiedämme missä asut" tulee ensimmäiseksi ihmetelleeksi millaiset voimat oikein ovat liikkeellä lähettämässä näitä vihaviestejä. Raiskaukset tuntuvat olevan rutiinia tälle porukalle ja he ovat ilman muuta valmiita väkivaltaan naisia ja lapsia kohtaan. Jos he toteuttavat uhkauksensa reaalimaailmassa on vankeinhoitoviranomaisten kai syytä varautua tilanteeseen "pelkääjien osastoja" laajentamalla, sillä perinteisesti raiskaajat ja naisten hakkaajat eivät ole vankiloissa olleet kovin suosittuja.

Useimmiten nettiviha näyttää kohdistuvan henkilöihin, jotka jollakin tavoin puolustavat maahanmuuttajia tai argumentoivat niin sanottuja maahanmuuttokriitikkoja vastaan. Vihaajat esiintyvät mielellään suomalaisen elämänmuodon puolustajina, mutta kuuluuko suomalaiseen elämänmuotoon tosiaan raaka väkivalta toisinajattelijoita ja heidän perheitään kohtaan? Vuonna 1918 luokkasodan jälkimainingeissa valkoinen puoli tosiaan toimi sillä tavoin, mutta harvat ovat valmiita nostamaan näitä tekoja esiin positiivisena esimerkkinä.

Nettivihaajat esiintyvät usein myös mielellään maahanmuutolle kriittisten piirien sananvapauden puolustajina. Väkivallalla uhkailu ei kuitenkaan kuulu asialliseen keskusteluun. Eikä liioin suvaitsemattomien suvaitseminen, sillä heidän kantansa itsessään kieltää tasaveroisen keskustelun mahdollisuuden. Suvaitsematon ei pidä kaikkia ihmisiä samanarvoisina ja kieltää siten itse niiden sääntöjen pätevyyden, joihin vetoaa omaa sananvapauttaan puolustaessaan. Onko meidän muka perusteltava miksi suvaitsemattomuus on väärin? Onko meidän muka reilun pelin nimissä jotenkin perusteltava nakkikioskijonon väkivaltaiselle öykkärille miksi heillä ei ole oikeutta vetää turpaan sitä, jonka naama ei miellytä?

Ei nettiviha kuitenkaan ole mikään valtavirran vastainen ilmiö. Sehän päin vastoin toteuttaa eräitä ajallemme ominaisia piirteitä ollen siten eliitin hegemonisen ajattelun kansanomainen versio. Ajatellaanpa vaikka nykyisen presidenttimme aiemmin ministerin ominaisuudessa toistelemaa "ei pidä olla mitään tabuja" -hokemaa. Ja monista tabuista on tosiaan silloin "vapauduttu", kun uhkaillaan lasten hakkaamisella ja raiskauksilla.

Suvaitsemattomuuskin on osa nykyajan hegemonista ajattelua. Eliitti nostaa mielellään syntipukiksi milloin minkäkin heikoilla olevan ryhmän tyyliin: "verorahat eivät riitä koska työttömät vieroksuvat työtä" (tai "koska ylipainoiset ja tupakoitsijat sairastuvat", "koska eläkeläiset elävät liian vanhoiksi","koska nuoriso on pullamössöä" jne, jne). Tämän mallin mukaan jotkut sitten vain laittavat syntipukin paikalle maahanmuuttajan.

Monet eliitin edustajat ovat sokeita omalle rasismilleen. Heille länsimaiset väkivallan uhrit ovat paljon arvokkaampia kuin muut. Vaikka presidentti Obama tappaa lennokeillaan harva se päivä kaukaisten maiden ihmisiä hän on eliitin mielestä auktoriteetti ihmisoikeuskysymyksissä ja vielä kaiken päälle Nobelin rauhanpalkinnon arvoinen liittolainen.

Suvaitsemattomuuden ja rasismin uskottava tuomitseminen edellyttää syvällistä tietoisuutta oman ajattelun perusteista. Silloin voi vedota ainakin niihin, jotka vaivautuvat ajattelemaan. Nettivihalta uskottavuus ei sen sijaan suojaa vaan vetää sitä pikemminkin puoleensa. Se taas on virkavallan asia.

Tuomari Jorma