Arvokkaan ihmisen kunnia vaatii uhrinsa

Kesällä 1944 ylin sodanjohto antoi käskyn kovien otteiden käyttämiseen kasvaneen rintamakarkuruuden lopettamiseksi, kertoi Yle-uutiset eilen. Tämä merkitsi monien rintamamiesten pikateloituksia oman esimiehen tai tämän käskystä joidenkin muiden sotilaiden toimesta. Tätä tietysti perustellaan sillä, että se oli välttämätöntä Puna-armeijan hyökkäyksen torjunnan kannalta. Sotaonnen kääntymisen kannalta parempi vaihtoehto olisi ollut pikateloittaa vähintäänkin ylipäällikkö, joka epäpätevyytensä, päättämättömyytensä ja omahyväisyytensä vuoksi oli katastrofaalisen asetelman pääarkkitehti. Vähintään voisi edellyttää että toisia omasta virheestään kuolemalla rankaiseva tekisi saman johtopäätöksen myös omalla kohdallaan.

Matti Kassilan viimeviikolla esitetty elokuva Päämaja kertoi Mannerheimin toilailuista jatkosodan aikaisessa Mikkelissä. Kuvaus ei tietenkään ollut realistinen, mutta Marskille tuntuivat ratsastus sekä hyvän ruoan, juomien ja sikareiden nautiskelu ollut tärkeämpää kuin itse sotatoimien johtaminen. Ratkaisujen tekeminen oli delegoitu päämajoitusmestari, kenraali A.F. Airolle. Tilanne edellytti nopeita siirtoja, mutta Marski ei aristokraattina katsonut arvolleen sopivaksi kiirehtiä, vaikka Airon olisi pitänyt hyväksyttää ratkaisunsa hänellä. On kuitenkin syytä korostaa, että myös ratkaisun tekemisestä pidättäytyminen on ratkaisu. Toimettomuudellakin on seurauksensa. Maailma ei pysähdy odottamaan ratkaisuaan pohtivaa sotapäällikkoä. Ei vaikka tällä olisi jotain tärkeämpää työn alla. Hyvä sikari esimerkiksi.

Tämä nokkela nautiskelija ja ratsastaja sai sittemmin patsaan paraatipaikalle ja erityisen paikan Suomen kansan sydämessä. 1918 hän oli tekemässä selvää työväenliikkeen parhaista voimista, 1944 hän asetti armeijansa mahdottomaan tilanteeseen, josta seurasi karkuruutta ja taistelutraumoja joita "hoideltiin" tappamalla. Moni teloitettu lepää YLE mukaan sankarihaudassa kotipaikkakunnallaan kaatuneeksi kirjattuna. Näin sanotaan tehdyn myötätunnosta "kaatuneen" sukulaisia kohtaan. Kenties asia on niinkin, mutta pelastettiin siinä myös jatkosotaan Natsien rinnalla vieneen koplan asemaa. Sittemmin tämä kopla muuttui marttyyrijoukoksi tultuaan tuomituksi sotaan syyllisinä. Neuvokas aristokraattimme tosin välttyi tältäkin epämukavuudelta ja matkusti Sveitsiin hoitelemaan terveyttään.

Jatkosota jälkimaininkeineen tarjoaa hyvän oppitunnin ihmisten erilaisista arvoista. Mannerheimin kunnia on paljon arvokkaampi kuin tuhansien sotilaiden henki. Kuinkahan olisi käynyt jos kotirintamalla olisi saatu tietää, että parhaat vuotensa sodassa tärvänneet nuoret miehet kohtasivat loppunsa ylipäällikön käskystä omien ampumana? Natsi-Saksan liittolaisiksi Suomen ohjanneiden poliitikkojen kunnia on niin suuressa arvossa, että Lasse Lehtinen ja Hannu Rautkallio antoivat heistä kertovan kirjansa nimeksi "Kansakunnan sijaiskärsijät". Miksi pidän nimeä mauttomana tarvitsee tuskin yllä sanotun jälkeen enää erikseen perustella.

Jotkut ihmiset ovat merkittäviä - toiset eivät

Tiedotusvälineet viestittävät meille maailman jakautuvan kahtia merkittäviin ihmisiin ja ei-merkittäviin ihmisiin. Tiedotusvälineet tekevät tämän usein paradoksaalisesti väittämällä meidän olevan tasa-arvoisia. Paradoksi on kuitenkin näennäinen, sillä toimittajien ajatuksissa tasa-arvo on sitä että kaikki saavat ansionsa mukaan. Merkittävät ihmiset saavat mahdollisimman paljon, joka kuitenkin aina on liian vähän ja ei-merkittävät ihmiset eivät arvottomuutensa perusteella ansaitse mitään, joten heidän edellytetään olevan kiitollisia jokaisesta hiukkasesta, joka on enemmän kuin ei mitään.

Eivät tiedotusvälineet ja toimitukset tietenkään itse keksi tai määrää mitään. Ne vain toimivat niillä tavoilla, joita niiltä odotetaan. Kyse ei useimmiten ole edes tietoisesta valinnasta, sillä keskivertotoimittaja jakaa hegemonisessa asemassa nykyisin olevan kapitalistis-liberaalin maailmankuvan. Hän ei tiedosta ajattelevansa sen käsittein, hänelle nämä käsitteen muodostavat kokonaisuuden jota hän pitää objektiivisena todellisuutena.

Arvokkaan ja arvottoman raja tulee usein varsin hienovaraisesti esiin keskusteluohjelmissa. Ajatellaanpa esimerkiksi VATT:in pääjohtajan, Juhana Vartiaisen esiintymistä taannoin (luullakseni) A-studiossa. Vartiainen saarnasi ensin palkkamalttia rahvaalle ja vastasi sitten kysymykseen omasta palkastaan (kutakuinkin seuraavasti) ärähtäen: "en käy palkkaneuvottelujani suorassa lähetyksessä!" Hän siis halusi tehdä kysyjälle tiettäväksi ettei hänen, merkittävän ihmisen, tarvitse alistua keskustelemaan palkastaan julkisesti vain siksi että hän kertoo mihin hänen mielestään ei¨merkittävien ihmisten tulee tyytyä. Eikä tämä ole Vartiaisen yksityisajattelua. Hän vain piti yllä hegemonisessa asemassa olevan maailmankuvan erästä tärkeää erottelua. Erottelua merkittävien ja ei-merkittävien ihmisten välillä.

Hegemonisen maailmankuvan vastaista ajattelua pidetään epähienona tai junttimaisena. Sillä ei ole mitään tekemistä ajattelun rehellisyyden kanssa. Taannoin A-studiossa eräässä haastattelussa toimittaja kysyi Björn Wahlroosilta Yhdysvalloissa olevista vartioiduista, rikkaille tarkoitetuista asuinalueista (gated communities). Wahlroos totesi ettei tällaisia alueita ole olemassa. Tietysti niitä on olemassa (kun jopa YLE:n toimittaja sen tietää) ja Wahlrooskin tietää sen, mutta hän on sellaisessa asemassa että voi vastaväitteittä puhua televisiossa vastoin parempaa tietoaan. Muun muassa näin hänen osoitetaan kuuluvan merkittäviin ihmisiin.

Ihmisten erottelu tulee tietysti esiin paljon karkeammillakin tavoilla kuin replikointina haastatteluissa. Kotimaassa näemme sen tavallisen rahvaan palveluihin tehtävien leikkausten helppoutena ja toisaalta samanaikaisena kerkeytenä kuitata rikkaiden keinottelijoiden laskut. Jos näiltä rikkailta, merkittäviltä ihmisiltä yritetään ottaa jotain lisää vastassa on nopeasti erilaisia lakeja joiden kunnioittamista pidetään pyhänä. Heitä ei tule siis häiritä edes heidän oman tappionsa korvaamiseksi.

Vielä koruttomammaksi jako tulee kun siirrytään ulkomaille. Kaukaisten maiden kansat ovat kapitalismin keskuksista katsottuna pääsääntöisesti arvottomia, paitsi silloin kun heidän ihmisoikeuksiaan voidaan käyttää tekosyynä sodankäyntiin. Silloinkin kyse on enemmän näiden ihmisten ihmisoikeuksista, kuin itse ihmisistä. Tämä käy ilmi esimerkiksi siinä että heidän oikeuksiaan voidaan edistään heitä tappamalla. Irakin tapauksessa tämä hoitui kahdella tavalla. Ensin vähintää puoli miljoonaa lasta tapettiin pakotteiden avulla (minkä ulkoministeri Madeleine Albright totesi eräässä haastattelussa olevan aivan kohtuullista) ja sitten ehkä miljoona ihmistä vielä hyökkäyssodassa ja tuhoamalla infrastruktuurin. Eivätkä sodan vaikutukset ole ohi vieläkään.

Natsien toteuttaman juutalaisten kansanmurhan edellytyksenä on sanottu olleen uhrien epäinhimillistämisen. Sama toiminto kuuluu kapitalistis-liberaalin maailmankuvan ytimeen. Jotkut ennustavat eräänlaista natsismin paluuta finanssikriisin vanavedessä, mutta kaikki tarvittava ajattelu on jo täällä. Koti- ja ulkomaisten köyhien ajatellaan olevan epäihmisiä, joista ei tarvitse pitää lukua yksilöinä. Ulkomaalaisia köyhiä tapetaan jo nyt omien poliitikkojemme hyväksynnällä. Mitä taas tulee äärioikeiston nousuun, heidän kohtalonsa riippuu siitä kuinka tarpeelliseksi pääomapiirit heidän apunsa kokevat. 30-luvun Saksassa heitä tarvittiin kommunismin kukistamiseen. Samassa tarkoituksessa heitä on käytetty myöhemminkin. 

Halonen puhui asiaa - kerrankin

Olin tipahtaa jakkaralta kun luin STT:n Pekka Pohjolaisen juttua taannoiselta demariristeilyltä. Pohjolainen kirjoittaa seuraavasti: "Kun [puheenjohtaja Jutta] Urpilainen peräsi eettisempää markkinataloutta, jossa talouskasvu ja kehitys on taloudellisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti kestävää, [presidentti Tarja] Halonen puuttui asiaan: Eettinen markkinatalous on vähän kuin dynaaminen konservatismi, minulle tulee aina yli-ikäinen säilyke mieleen."

Halonen pääsi tosiaan yllättämään, sillä harvoin saa lukea demarilta sellaista replakkaa, josta voi olla täysin samaa mieltä. Voi olla että toteamuksen radikaalisuus meni risteilyväeltäkin ohi vaikkei kännitila olisi vielä saavuttanutkaan patologisia lukemia. Urpilainen taas jatkoi viimevuosikymmeninä demareiden oman ideologian korvikkeeksi muodostuneen toiveajattelun linjoilla, jonka terävin ase on spanielinkatseinen vetoaminen kapitalistien hyvään tahtoon. Kyse on myös sukupolvien välisestä kuilusta. Halonen muistaa vielä ajat jolloin kapitalistista järjestelmää ei vielä nähty ainoana mahdollisuutena puhumattakaan siitä, että siihen olisi ripustauduttu kuin hukkuva jumalaan kuten Urpilainen tekee.

Halosen toteamus kiteyttää myös demarien nykyisen tragedian. Heidän harhainen takertumisensa kapitalismiin on välttämättä tuomittu epäonnistumaan. Siellä missä kapitalismi kukoistaa ei ole tilaa ekologiselle tai sosiaalisille näkökohdille, jos hetkeksi olisikin se merkitsisi vain sitä etteivät bisnespiirit vielä toistaiseksi ole pystyneet hyödyntämään systeemiä tarpeeksi tehokkaasti. Markkinaohjautuva järjestelmä, joka sallii muiden asioiden huomioon ottamisen on kuin epäpuhdas polttoprosessi. Silloin sen koko potentiaalia ei ole vielä otettu vielä pääomien kasaamisen käyttöön se näyttäytyy väistämättä tehottomana ja taantumuksellisena kapitalisen maailmankuvan perspektiivistä. Samasta syystä demarien arat vetoomukset näyttäytyvät väistämättä taantumuksellisina. Päästöoikeus-kauppa on esimerkki markkinaohjautuvasta prosessista, josta bisnespiirit ovat onnistuneet poistamaan epäpuhtaudet: se ei enää edistä mitään ekologisia tavoitteita vaan jauhaa täysillä rahaa keinottelijoiden (tai yrittäjien) taskuihin.

Ei tämä kaikki tarkoita sitä, että Jutta Urpilainen olisi jotenkin huonompi puheenjohtaja kuin joku muu tarjolla olevista vaihtoehdoista. Ongelmat ovat syvemmällä. Reaalisosialismin kadottua kuvasta sosialidemokratia on menettänyt houkuttelevuutensa "pienempänä pahana" oikeistovoimien piirissä eivätkä ne enää ole halukkaita kompromisseihin. Nykyinen sosialidemokratia tai sen apupuolue näennäisvasemmistoliitto eivät enää edes tavoittele kompromisseja. Ne panostavat esteettiseen houkuttelevuuteen, vakuuttelevat omaa vaarattomuuttaan ja toivovat että joku punaisesta väristä tykkäävä äänestäisi heitä. Tai pitäisi heidän mainostoimistonsa iskulauseita nokkelimpina.

Ei Halosen toteamuksesta mitään pitkälle meneviä johtopäätöksiä pidä tehdä. Hän on demari kuten ennenkin. Hän kuitenkin edustaa sitä sitä demari-sukupolvea jolle radikaalimpi ajattelu oli edes teoriassa mahdollista. Toisaalta toimiminen YK:ssa on saattanut avata hänen silmiään kapitalismin "saavutuksille" erityisesti kehitysmaissa. Eikä kysymys tietenkään muutenkaan ole vain sukupolvien välisestä kuilusta. Hyvä esimerkki tästä on sosialidemokraattien oma äärioikeistolainen Liisa "natoon!" Jaakonsaari.

Tuumailuja kokoomuksen strategiasta EU-vaalikampanjassa

Alexander Stubb ilmoitti kovalla tohinalla lähtemisestään eurovaalien ehdokkaaksi. Tässä ei tietystikään ole mitään yllättävää, sen sijaan pari seikkaa itse ilmoituksessa kiinnitti huomiota. Stubb kertoi lähtevänsä ajamaan Suomen etua siinä tehtävässä minkä nyt sattuu saamaan. Edelleen hän halusi kertoa, ettei muuta Belgiaan vaan koti tulee kaikissa tapauksissa pysymään Suomessa. Tämä on aika erikoista puhettta mieheltä, joka esiintyy EU-asiantuntijana ja "opettaa" kernaasti muitakin erityisesti tähän aihepiiriin kuuluvissa kysymyksissä. Hän tietää oikein hyvin että komissaarin tehtävässä (mitä ehdokkuutta kokoomus hänelle ilmeisesti tarjoaa) hänen tulee katsoa asioita ensisijaisesti EU:n kannalta.

Syy Stubbin intoon tällaiseen Suomi-puheeseen tavanomaisella eu-tietäjyys- ja kansainvälinen kokemus -rehentelyn asemesta lienee siinä, että joku on kuiskutellut hänen korvaansa mitä nyt kannattaa jutella. Kenties viestintä- tai mainostoimisto on jonkun gallupin perusteella saanut selville, että vaalikarjan mieleen ovat nyt sinivalkoiset höpinät. Samaa raporttia on varmasti vilautettu myös Tasavallan Presidentille, joka koristeli tavaomaisen julkisen sektorin leikkauspuheensa tölväisyllä kovapalkkaisille virkamiehille. Näin Niinistö yritti esiintyä jonkinlaisena valtiolaivan kapteenina, joka vetoaa byrokraatti-eliitin päiden yli suoraan kansaan.

Molemmat herrat porvarit tarjoilevat meille vanhaa harhaa luokkarajat ylittävästä "Suomen edusta". Ja miksipä eivät tarjoilisi, sillä sama strategia on jo aikaisemmin muun muassa tunnuksilla "vastakkainasettelujen aika on ohi" ja "kokoomus - työväenpuolue" kantanut kaunista hedelmää kovan vaalimenestyksen muodossa. Näin karkeitten valheitten uppoaminen "sukkana" tavallisenkin kansan tajuntaan kertoo osaltaan surullista kieltään eduskunnan ns. vasemmistopuolueiden tilasta. Poliittisten suuntausten historiaa tuntemattomalle vasemmiston ja oikeiston erot jäävät varmasti epäselviksi, jos seuraa vain heidän toimintaansa. Nykyään demari- ja vasuri-edustajien retoriikkakin alkaa olla jo niin markkinahenkistä, että vasemmisto/oikeisto -erottelun mielekkyys eduskunnassa liittyy vain istumajärjestykseen.

Työväenpuolue-hörinällä kokoomus kalasteli aiemmin menestyksellisesti demarien apajilla. Nyt Urpilaisen joukkueesta ei taida olla vastusta kokkareille, joten kapteeni Jyrki naarailee tällä kertaa miedosti nationalistisin viehein perssien apajilla. Kepun perusinsinööriä eivät edes kokoomuksen käyttämän viestintätoimiston nokkelat humpuukimaakarit lähde haastamaan. Kaikki ovat vakuuttuneita siitä että Juha Sipilän "tulen politiikan ulkopuolelta" -rooli uppoaa kansaan kuin väärä raha. Saapa nähdä.

 

Herra Kataisen mielipaha

Pääministerin mukaan Suomea vaivaa negatiivisuuden ilmapiiri. Tämä on hänen versionsa edeltajänsä, kuuluisan tuppeensahatun uuniperunamiehen, ukaasista medialle, jossa hän kehotti raportoimaan vain positiivisista asioista. Kun kaikki menee päin peetä näiden "valtiomiesten" lääke tilanteeseen teeskennellä, että kaikki on hyvin. Eikö herra Katainen olekaan tyytyväinen siihen, että kriisitietoisuus on tullut sisäistetyksi?

Jos nyt tässä tilanteessa ei ole minkään hurmion vallassa, niin se osoittaa vain tervettä järkeä. Vai miltä tuntuu katsoa kun herra Katainen koplineen johdattaa maatamme yhä syvemmälle ahdinkoon noudattamalla orjallisesti Olli "Brysselin Bobrikoff" Rehnin uusliberaaleja "talousviisauksia"? Pitäisikö herra Kataisen mielestä kansalaisen suun pysyä "hevosenkengällä" kun hän nostaa lähes jumalaiseen asemaan kansainväliset luokituslaitokset, jotka olivat finanssikriisin pääsyyllisiä antaen korkeimpia luokituksia kelvottomille "arvopapereille"?

Entä voisiko herra Kataisen kaipaama positiivinen vire nousta kääntämällä katse laajemmista ympyröistä oman elämän tasolle? Kenties piristystä voisi löytää vaikka hänen puoluetoverinsa rouva Risikon tarjoilemasta pakkotyöstä. Kaunistellusti sanottuna sosiaaliturvasta halutaan vastikkeellista etteivät ihmiset tulisi siitä riippuvaisiksi. Eikö kuitenkin yhteiskunnnan kannalta ole vielä vaarallisempaa, kun finanssipiirit tulevat tuesta riippuvaisiksi? Ainakin se tulee paljon kalliimmaksi. Mistähän johtuu, etteivät herra Katainen ja rouva Risikko ole suunnittelemassa mitään pakkotöitä kapitalistien moraalisen selkärangan pelastamiseksi?

Eikö ole kummallista ettemme ymmärrä riemuita siitä, että rakennemuutoksen ansiosta saamme yhteiskunnan ansiosta itse hoitaa vanhat ja sairaat vanhempamme? Varaa näihinkään palveluihin ei enää ole vaikka olikin joskus silloin kun olimme köyhempiä. Kyllä tällainen silmänkääntötemppu jonkinlaisen hörähdyksen voisi kirvoittaa, mutta en tiedä voisiko sitä sanoa positiivisuudeksi.

On aika koomista, että herra Katainen kehtaa ulista negatiivisesta ilmapiiristä kun oli itse mukana tuppeensahatun uuniperunamiehen hallituksessa jakamassa veronalennuksia jyrkimpänä nousukautena ja teurastamassa lypsäviä lehmiä eli myymässä kiireen vilkkaa valtionyhtiöitä, joiden tuotot olisivat nyt arvossaan täyttämässä valtion hupenevaa kassaa. Luin aivan äskettäin jostain (en muista mistä), että mikäli Suomen verotus olisi Tanskan tasolla se merkitsisi 8 miljardia euroa vuodessa lisää valtion kassaan.

Vaikka herra Katainen on tuskastunut rahvaan negatiivisuuteen ei liiallinen itsekritiikki ainakaan vaivaa häntä itseään. Tai miksi vaivaisikaan. Hänhän on edustanut isäntiensä etua meidän suuntaamme ihan mukavasti.

Olin aivan unohtaa: Yksi valonpilkahdus, joka heijastelee tosin hyvin pienessä mittakaavassa ilmapiirin muuttumista pääministerin toivomaan suuntaan tulee Jyväskylästä. Siellä paikallinen työttömien yhdistys on lopettanut ruoan jakamisen jonossa esiintyneen väkivallan vuoksi. Onhan vanhastaan tunnettua, että porvarilla on mukavaa ja huoletonta eritoten silloin kun köyhät ovat kiinni toistensa kurkuissa.

Demarien koominen epätoivo

Paraneeko ideologinen konkurssi keulakuvaa vaihtamalla? Ainakin sen oireita kuvittelevat voivansa hoitaa ne tahot, jotka ovat ajamassa Pro-ammattiliiton puheenjohtaja Rinnettä valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen vastaehdokkaaksi kamppailussa Sosialidemokraattisen Puolueen puheenjohtajuudesta. SDP:n kannatuksen laskun väitetään johtuvan siitä, että nykyinen puoluejohto on liian kokematonta, minkä lisäksi Urpilainen on lyönyt laimin puolueen johtamisen, sekä sen ettei liikkeen viesti tavoita äänestäjiä.

En osaa arvioida Urpilaisen kykyjä puoluejohtajana ja puutteellisen kokemuksen esiin ottaminenkin tuntuu tässä lähinnä tekosyyltä, jolla voidaan ujuttaa sopivaa miestä naisen tilalle sortumatta liian läpinäkyvään sovinismiin.  Mitä taas tulee demareiden viestin kulkeutumiseen vaalikarjan korviin, niin se on tainnut onnistua liiankin hyvin. SDP on kapitalistin linjalla muiden eduskuntapuolueiden tapaan. Kun kokoomus on jo olemassa miksi äänestää jäljitelmiä jos haluaa edistää rahamiesten asiaa.

On aika koomista, että demarit ovat taas hieman myöhässä tuulia haistellessaan. Olisiko puolueen aika vaihtaa mainos- tai viestintätoimistoa, että pysyttäisiin paremmin ajan hermolla. Nyt yritetään jäljitellä keskustan kannatuksen kohottanutta Sipilä-ilmiötä, kun Jutta Urpilaisen nosti aikoinaan valtaan, silloinkin keskustan perässä hiihtäen, tarve saada nainen puheenjohtajaksi. Sipilä-ilmiössä pyritään hyödyntämään kansalaisten poliitikkoihin kohdistuvaa epäluuloa esittämällä hänet politiikan ulkopuolisena hahmona, joka politikoinnin asemesta "hoitaa asiat" ja "puhuu asiaa" (Tämä on tietysti hämäystä, sillä miljonääri Sipiläkään ei edusta, eikä voikaan edustaa mitään yleisen hyvän näkökulmaa).

Toisena inspiraation lähteenä lienee Soini-ilmiö sillä jo nyt jotkut Rinnettä puheenjohtajan pallille ajavat ovat puhuneet "äijä-energiasta" ja hehkuttaneet tulevia TV-väittelyitä em. herrojen välillä. Yksi seikka, johon ay-johtaja Rinteen valinnalla eräiden kommenttien mukaan tähdättäisiin, olisi vetoaminen demarien perinteiseen kannattajakuntaan. Näin haluttaisiin muistuttaa SDP:n olevan palkansaajapuolue (ei kuitenkaan työväen puolue), joka tuntee työelämän ongelmat.

Jo Lipposen valtakaudelta lähtien on varmasti kaikkein hitaimallekin käynyt selväksi millä asialla SDP on. Lipponenhan koukkasi välillä niin reippaasti kokoomuksesta oikealta ohi, että tuli hyvinkin suosituksi pohattojen keskuudessa. Toinen hänen sydämen asiansa oli EU:n päätösten, täysin kritiikitön ja tinkimätön noudattaminen. Näillä konstein Lipponen halusi tehdä Suomesta "EU:n mallioppilaan" ja itsestään komission puheenjohtajan. Hänestä ei kuitenkaan tullut edes Tasavallan Presidenttiä, joten hän ryhtyi lobbariksi ja antamaan pukeutusneuvoja. Tässä viimeksi mainitussa tehtävässä hänestä koituu varmasti vähiten vahinkoa.

Tietysti olisi hienoa, jos SDP päättäisi oikaista alamäkensä ryhtymällä taas oikeaksi työväenpuolueeksi viime vuosisadan alun kunniakkaiden perinteidensä mukaisesti. Sen odottaminen olisi kuitenkin epärealistista, sillä nykyistä puolueväkeä elähdyttää työväen aatteen asemesta kapitalistin palveleminen, jotta se päivän politiikasta vetäytymisensä jälkeen palkittaisiin rahakkaalla lobbarin pestillä.

Oikeiston ikivihreät iskulauseet

Vanhat "hyvät" ajat ovat tekemässä paluuta ainakin "parhaimmistomme" retoriseen arsenaaliin. Kokoomuslaiset johtavat ryhtiliikettä Risikon johdolla. Roskaväki on pantava töihin etteivät vaan keksi mitään konnuuksia. Aletaanko vetää piikkilankoja? Kellokallet pääsevät komentelemaan: jos ei työ maistu niin lopetetaan korvaukset! Risikko käyttää tässä samaa konstia kuin muukin äärioikeisto. Etsii syntipukkia. Juntimpi äärioikeisto usuttaa rahvasta pakolaisten ja muiden kimppuun, kun taas hienostuneempi äärioikeisto, Risikko etunenässä, nostaa köyhälistön yleensä tikun nokkaan.

Eräs toinen kokkare kehotti uuden vuoden tervehdyksessään meitä olemaan valmiita "luopumaan saavutetuista eduista". Tämä iskulause on kierrätystavaraa mainostoimiston alelaarista varmaan jostain 90-luvun laman ja pankkikriisin ajoilta. Tuolloin sillä tarkoitettiin lähinnä tarvetta huonontaa työehtoja. Eikä sillä nytkään kehoteta kapitalistia luopumaan mistään.

Saas nähdä koska nykyinen Tasavallan Presidentti kaivaa naftaliinista oman suosikkihokemansa varhaisen ministeriuransa ajoilta. Tuolloin hänellä oli tapana toistella: "ei saa olla mitään tabuja!" Mikä verraton tokaisu, jolla erottauduttiin kekkoslovakia pysähtyneisyyden harmaasta todellisuudesta. Se yhdisti dynaamisen Saulin kollektiivisessa tajunnassa aikakauden merkittävimpiin uusiin ilmiöihin, kuten vielä tuoreessa muistissa olleeseen Berliinin muurin kaatumiseen ja yläosattomiin karaoke-emäntiin.

Mihinkähän tarkoitukseen tuo hokema oli tarkoitettu. Jos Saulilta kysyisi, että "saiskos pyykäistä turpaan?" Hän vastaisi kaiketi johdonmukaisuuden nimissä: "Ei saa olla mitään tabuja!" Olen kuitenkin taipuvainen olemaan toista mieltä tämän verrattoman ajatelman kanssa. Voin kuvitella paljonkin asioita joihin, Saulista poiketen, en haluaisi kehottaa ketään ryhtymään. Minusta joitakin tabuja tuleekin olla, mikäli haluamme säilyttää edes inhimillisyytemme rippeet.

Joku kokkare valitteli uuden vuoden toivotuksessaan "vallisevaa muutosvastarintaa". Onhan se kai kummallista heidän näkökulmastaan etteivät ihmiset haluaisi luopua hyvinvointipalvelujen jäänteistä niin jalon asian kuin keinottelijoiden kuprujen rahoittamisen puolesta. Oman "parhaimmistomme" edustajat tekevät epäilemättä voitavansa edustamiensa piirien asiaa esille tuodakseen, mutta minun mieleeni eniten viime aikaisista toivotuksista oli kuitenkin Islannin ulkoministerin terveiset: "Älkää ottako pankkien velkoja maksettavaksenne!" Jos kuulette joskus jotain vastaavaa kotimaisen ministerin suusta, kehotan hakeutumaan vertaistuen piiriin, sillä kyse on aistiharhasta.

Reaalidemokraattinen globaali kapitalismi tappaa

Arvostetun lääketieteellisen julkaisun, The Lancetin, mukaan kuolee joka vuosi n 6 miljoonaa lasta perustason terveydenhoidon puuttumiseen. Julkaisun mukaan tämän seikan korjaaminen ei edes vaatisi mitään mahdottomia summia, mutta markkinat eivät hoida asiaa. Mediamme tasosta kertoo jotain se, ettei meille ole kerrottu tästäkään. Minusta se ansaitsisi tulla mainituksi vähintään yhtä suuressa määrin kuin reaalisosialismissa tehdyt rikokset. Kyse on kuitenkin tuoreemmasta vähintään saman mittaluokan asiasta, jonka parantamiseksi olisi paljonkin tehtävissä. Sotilaalliseen kriisinhallintaan panostamisen asemesta  Suomikin voisi ottaa mallia Kuubasta joka on maailman johtava lääketieteellisen avun tarjoaja.

Meille ei ole kerrottu tästä "pikku seikasta" siksi, että se on yksi osoitus reaalidemokraattisen globaalin kapitalismin (jatkossa RGK) suunnattomasta hinnasta inhimillisenä kärsimyksenä. Tämän hinnan maksavat suurimmalta osaltaan kaiken lisäksi ne joilla ei missään vaiheessa ole mahdollisuus hyötyä tästä kehityksestä (Huomaa, että puhun kehityksestä en edistyksestä. Edistys on jotain myönteistä, kehitys ei sitä välttämättä ole. Syöpäkin kehittyy.)

RGK:n hegemonia on tällä hetkellä kiistaton, mutta siitä uhkaa tulla menestyksensä uhri. Se tappaa oman elinympäristönsä. Öljy loppuu ja se lisää konflikteja. Ilmaston lämpeneminen tuhoaa suuren osan nykyisistä viljelymaista ja tekee suuret, tiheään kansoitetut alueet asuinkelvottomiksi. Ehkä tulevaisuudessa taistellaankin öljyn asemesta vedestä ja viljelymaasta. Linnake-euroopan muurit rakennetaan korkeammiksi ja rajavirasto koventaa otteitaan entisestään.

Järkevintä olisi tietysti alkaa suunnitella luonnonvarojen järkevää ja oikeudenmukaista käyttöä maailman mittakaavassa. Uhkaavat ekologiset kehityskulut saataisiin pysäytetyiksi ja inhimillisen kärsimyksen määrää voitaisiin vähentää lähemmäksi lääketieteen ja muiden tieteiden asettamia rajoja. Siihen tarvittaisiin tahtoa. Politiikka on tahdon asia, kuten Olof Palme aikoinaan totesi. 

On aika kiinnostavaa RGK itseensä sisältyvästä pohjattoman rohmuamisen taipumuksestaan huolimatta ei sisällä ymmärrystä materiaalisista seikoista. Se tekee lopun omasta materiaalisesta perustastaan. Mutta eikö kaikki silti teoriassa ole kunnossa, sillä liberaalien mielestä esim. ruoka, suoja ja terveydenhoito eivät kuulu ihmisoikeuksiin.