Terrori-isku satiirilehti Charlie Hebdon toimitukseen Pariisissa sai suuret joukot liikkeelle ilmaisemaan solidaarisuutensa hyökkäyksen uhreille ja osoittamaan mieltään sananvapauden puolesta. Suuret joukot houkuttelivat liikkeelle myös eurooppalaisen eliitin, joka ei juuri piittaa sananvapaudesta, mutta pönöttää toki mielellään julkisuuden valokeilassa.
Parhaan todistuksen eliittimme asenteesta sananvapauteen olemme saaneet tavasta, jolla globaalisti kaikkein merkittävimpien paljastusten tekijöitä on kohdeltu. Jos EU todella olisi sellainen vapaan ilmaisun ja tiedotuksen mekka kuin johtajamme haluvat meille uskotella, ei Edward Snowdenin tarvitsisi piilotella Moskovassa, eikä Julian Assangen Equadorin Englannin suurlähetystössä vaan molenmmat olisi otettu avosylin vastaan. Kenties jopa Chelsea (entinen Bradley) Manningia olisi yritetty saada pois vankilasta Yhdysvalloissa ja tarjottu turvapaikkaa EUssa. Nyt kukaan eliitin edustaja ei edes vaivaudu protestoimaan hänen epäinhimillistä kohteluaan.
Assangella ja Snowdenilla on täysi syy pelätä tulevansa luovutetuiksi amerikkalaisten kiduttajien käsiin tai kenties jopa teloitettaviksi. Eikä heitä tarvitse välttämättä muiluttaa edes Yhdysvaltoihin vaan heitä voidaan rääkätä EUn alueella jossakin niistä salaisista kidutuskeskuksista, joita eliittimme on CIAn antanut perustaa. Tällainen sananvapauden ja avoimuuden kannattaminen on niin tolkutonta jo valmiiksi, että satiirille ominainen kärjistäminen tulee erittäin vaikeaksi.
Tietysti terrori-iskut on tuomittava, mutta tuomitseminen ei ole uskottavaa mikäli se ei millään tavoin ilmene eliitin politiikassa. En millään saata uskoa eurooppalaisten johtajien asenteen muuttuvan esimerkiksi Assangen ja Snowdenin suhteen. EUssa sananvapaus on myönteinen asia vain siinä tapauksessa, että se edistää eliittimme omia tavoitteita tai on suorastaan heidän sponsoroimaansa propagandaan. Charlie Hebdon tapauksessa poliitikkoja ei siis kiinnosta sananvapaus vaan ne äänet joita suurten joukkojen ollessa liikkeellä on kalastettavissa.
Tietysti Muhammed-pilakuvien vastustuksella on perustansa uskonnossa, mutta reaktioiden voimakkuudesta ovat vastuussa humaaneina esiintyvät länsivallat. Samalla kun länsi esiintyy mielellään laillisuuden ja vapaamielisyyden lipunkantajana maailmalla se omalla toiminnallaan erittäin kouriintuntuvasti osoittaa, etteivät nämä ihanteet koske kaikkia. Jos asuu esimerkiksi Jemenissä tai Pakistanissa voi tulla tapetuksi Yhdysvaltain lennokki-iskussa. Oikeudenkäyntejä ei tarvita vaan pelkkä oletus syyllisyydestä riittää. Välillä lennokit murhaavat täysin sivullisia ihmisiä, joilla ei ole mitään tekemistä terrorismin kanssa, mutta kukaan ei joudu vastuuseen näistä teoista. Voisiko enää olla selvempää tapaa sanoa, että näiden tekojen uhrit ovat meidän eurooppalaisen eliittimme silmissä merkityksettömiä.
Pariisin terrori-iskuun, kuten myös moniin muihin tekoihin on liitetty al-Qaida ja ISIS. Molenpien perustamisen takana ovat läntiset tiedustelupalvelut ja heidän liittolaisensa, kuten esimerkiksi Saudi-Arabia. Al-Qaida synnytettiin CIAn avulla heidän kouluttaessaan ja sponsoroidessaan islamististen joukkoja taistelemaan Puna-armeijaa vastaan Afganistanissa. Sittemmin näitä ryhmiä on käytetty esimerkiksi horjuttamaan lännelle epämieluisia hallituksia (Syyria ja Libya).
Kun terrori-iskuja tapahtuu on vaikea tapauskohtaisesti sanoa milloin ne on suoritettu läntisten tiedustelupalvelujen käskystä tai suostumuksella. Luultavaa on etteivät tekijät ainakaan kaikissa tapauksissa ole täysin isäntiensä kontrollissa. Todennäköisyys hallitsemattomuudelle liittyy nykyisen terrorismin franchising-luonteeseen. Toisen luokan kansalaisiksi itsensä kokevat nuoret inspiroituvat al-Qaidan toiminnasta ja sanovat kuuluvansa siihen, vaikka minkäänlaista komentosuhdetta ei heillä näihin liikkeisiin olisikaan.
Paljon olisi siis tehtävissä jos oikeasti haluttaisiin edistää maailmanrauhaa ja ehkäistä terrorismia. Näin ei kuitenkaan tapahdu koska johtajamme tarvitsevat terrorismia oikeuttamaan lisääntyvää valvontaa ja vapauden rajoittamista, kauppaamaan aseita ja turvallisuuspalveluja sekä hyökkäyssotia kaukaisissa maissa niiden luonnonvarojen saatavuuden turvaamiseksi. Mitään radikaaleja muutoksia parempaan siis tuskin on odotettavissa.
tiistai 13. tammikuuta 2015
tiistai 6. tammikuuta 2015
Juutalaisten kohtalo opettaa meidät ymmärtämään liberaalia ajattelua
Kaiken propagandaroskan seassa YLE lähettää myös joitakin mielenkiintoisia ohjelmia. Yksi tällaisista pienistä ihmeistä oli 50 juutalaislasta natsien käsistä pelastaneesta amerikkalaispariskunnasta kertonut dokumenttielokuva. Se oli kertomus ennen kaikkea pyöristyttävän tappokoneiston nielusta pelastuvista lapsista ja poikkeuksellisesta siviilirohkeudesta. Voi vain yrittää aavistella miltä vanhemmista on tuntunut heidän toivoessaan lastensa tulevan valituiksi 50:n varmasta tuhosta pelastuvan joukkoon. Monet vanhemmista eivät enää koskaan uskoneet näkevänsä lapsiaan.
Puhuminen lopullisesta erosta ja varmasta tuhosta ei ole jälkiviisautta. Ohjelmassa haastateltiin erästä pelastettua lasta, joka kertoi Wienin juutalaisten jo 1938 kaikin keinoin pyrkivän pelastautumaan. Haastateltava kertoi erään perheensä tuttavan "paenneen" tekemällä itsemurhan. Tästä on tietysti runsaasti muutakin tietoa olemassa. Haastateltava kertoi myös, että tärkein este juutalaisten paolle eivät ainakaan aluksi, ennen keskitysleirien teollisen tuhoamisvaiheen alkamista, olleet natsit vaan ulkovaltojen haluttomuus ottaa vastaan juutalaisia. Tämän seikan osalta ainakin omassa historiaa koskevassa tietoisuudessani oli aukko.
Vahvat antisemitistiset tunnelmat olivat vallalla Yhdysvalloissa toisen maailmansodan aikana. Esimerkiksi presidentti Roosevelt ei ollut kiinnostunut ottamaan vastaan juutalaisia pakolaisia Natsi-Saksasta missään merkittävässä mittakaavassa. Siksi tämä yksityishenkilöiden aloitteesta koottu 50:n lapsen joukko jäi suurimmaksi keskitysleirien kauhuilta Yhdysvaltoihin pelastuneeksi pakolaisryhmäksi. Tulijoita olisi toki ollut valtavan paljon enemmänkin, mutta viisumeja oli jaossa tällä kertaa vain 50. Eräs haastateltava totesi, että kaikki olisi voitu pelastaa jos pakolaisia vain olisi otettu vastaan. Lisäksi olisi tietysti edellytetty, että joku olisi ollut valmis kustantamaan varattomien juutalaisten pakomatkan.
Tässä kaikessa on jotain perin tuttua, kun katsomme nykyistä maailmaa. Meille uskotellaan, että sotiminen on globaalin turvallisuuden kulmakivi, johon Suomenkin olisi osallistuttava. Sotien aloittamista perustellaan velvollisuudella auttaa jonkin kaukaisen maan ihmisiä ja edistää heidän ihmisoikeuksiaan. Huomion arvoista on, että tätä ylevää päämäärää edistetään kernaimmin sotilaallisesti pommeja ja ohjuksia säästämättä. Saman humanismin toteuttamiseen ei sen sijaan haluta sisällyttää samojen ihmisten pelastamista sodan helvetin kourista. Niin vannoutuneita demokratian ystäviä kuin ovatkin, länsivallat eivät tapaa kysellä humaanin interventionsa kohteilta haluavatko nämä tarjolla olevaa sotaa.
Onko edellä mainitussa ajattelutavassa jotain ristiriitaista? Ei suinkaan. Kyse on liberaalien humanistien idealistisesta (materialismin vastakohtana) tavasta vaalia ihmisoikeuksia. Kun väitetyn tai todellisen tyrannian uhrit, sortajiensa ohella, kuolevat lännen humaaneissa pommituksissa ei heidän ihmisoikeuksiaan enää voi loukata. Tämä on aivan liberaalin ajattelun mukaista, sillä elämä ja sen välttämättömät materiaaliset edellytykset eivät heidän käsityksensä mukaan ole ihmisoikeuksia. Siksi länsi ei laskekaan omien sotatoimiensa aiheuttamia kuolonuhreja ja jättää mieluiten pakenevista ihmisistä huolehtimisen konfliktialueella sijaitsevien (usein köyhien) naapurimaiden niskoille.
Suhtautuminen edellä analysoimaani liberaalin ajattelun idealistiseen piirteeseen on yksi tärkeimmistä asemaa määrittävistä tekijöistä kansainvälisen politiikan kentällä. Ajatellaanpa vaikka "kulttuuriteorian Elviksenäkin" tunnettua Slavoj Zizekiä. Hänen suosionsa ulottuu aina valtavirran medioihin saakka. Kuinka on mahdollista, että tämä Leninistäkin jotain epämääräisen positiivista sanova helppoheikki voi päästä ääneen ilman että hänet huudetaan kuuroksi liberaalien debiilillä, mutta tehokkaalla, mantralla: "entäs sitten Stalin ja 500 miljoonaa murhattua? Kommunistina olet siihen syyllinen ja pahempi kuin Hitler!!! Siksi, että hän on vain helppoheikki, eliitin jänskä viihdyttäjä.
Zizek tosin mielellään esiintyy jonkinlaisena radikaalina, mutta parjaa lakkaamatta kaikkia vasemmistolaisia, jotka hänestä itsestään poiketen tekevät jotain maailman muuttamiseksi. Zizekin parjauksen kohteeksi ovat joutuneet niin Fidel Castro, Che Guevara, Hugo Chavez (jota Zizek syyttää, koska tämä on käyttänyt valtion rahoja köyhien hyväksi) kuin Naomi Klein (jonka rikos Zizekin silmissä on kalliilla kampaajalla käyminen vieläpä useita kertoja). Kaiken rönsyilevän höpötyksen asemesta Zizekin poliittisesta suuntautumisesta kertoo parhaiten hänen ehdokkutensa Slovenian presidentin vaaleissa 1991 liberaalidemokraattien riveissä. Zizek ei siis ole minkään sortin vasemmistolainen vaan pikemminkin juoruilevan suulas versio Heidi Hautalasta.
Puhuminen lopullisesta erosta ja varmasta tuhosta ei ole jälkiviisautta. Ohjelmassa haastateltiin erästä pelastettua lasta, joka kertoi Wienin juutalaisten jo 1938 kaikin keinoin pyrkivän pelastautumaan. Haastateltava kertoi erään perheensä tuttavan "paenneen" tekemällä itsemurhan. Tästä on tietysti runsaasti muutakin tietoa olemassa. Haastateltava kertoi myös, että tärkein este juutalaisten paolle eivät ainakaan aluksi, ennen keskitysleirien teollisen tuhoamisvaiheen alkamista, olleet natsit vaan ulkovaltojen haluttomuus ottaa vastaan juutalaisia. Tämän seikan osalta ainakin omassa historiaa koskevassa tietoisuudessani oli aukko.
Vahvat antisemitistiset tunnelmat olivat vallalla Yhdysvalloissa toisen maailmansodan aikana. Esimerkiksi presidentti Roosevelt ei ollut kiinnostunut ottamaan vastaan juutalaisia pakolaisia Natsi-Saksasta missään merkittävässä mittakaavassa. Siksi tämä yksityishenkilöiden aloitteesta koottu 50:n lapsen joukko jäi suurimmaksi keskitysleirien kauhuilta Yhdysvaltoihin pelastuneeksi pakolaisryhmäksi. Tulijoita olisi toki ollut valtavan paljon enemmänkin, mutta viisumeja oli jaossa tällä kertaa vain 50. Eräs haastateltava totesi, että kaikki olisi voitu pelastaa jos pakolaisia vain olisi otettu vastaan. Lisäksi olisi tietysti edellytetty, että joku olisi ollut valmis kustantamaan varattomien juutalaisten pakomatkan.
Tässä kaikessa on jotain perin tuttua, kun katsomme nykyistä maailmaa. Meille uskotellaan, että sotiminen on globaalin turvallisuuden kulmakivi, johon Suomenkin olisi osallistuttava. Sotien aloittamista perustellaan velvollisuudella auttaa jonkin kaukaisen maan ihmisiä ja edistää heidän ihmisoikeuksiaan. Huomion arvoista on, että tätä ylevää päämäärää edistetään kernaimmin sotilaallisesti pommeja ja ohjuksia säästämättä. Saman humanismin toteuttamiseen ei sen sijaan haluta sisällyttää samojen ihmisten pelastamista sodan helvetin kourista. Niin vannoutuneita demokratian ystäviä kuin ovatkin, länsivallat eivät tapaa kysellä humaanin interventionsa kohteilta haluavatko nämä tarjolla olevaa sotaa.
Onko edellä mainitussa ajattelutavassa jotain ristiriitaista? Ei suinkaan. Kyse on liberaalien humanistien idealistisesta (materialismin vastakohtana) tavasta vaalia ihmisoikeuksia. Kun väitetyn tai todellisen tyrannian uhrit, sortajiensa ohella, kuolevat lännen humaaneissa pommituksissa ei heidän ihmisoikeuksiaan enää voi loukata. Tämä on aivan liberaalin ajattelun mukaista, sillä elämä ja sen välttämättömät materiaaliset edellytykset eivät heidän käsityksensä mukaan ole ihmisoikeuksia. Siksi länsi ei laskekaan omien sotatoimiensa aiheuttamia kuolonuhreja ja jättää mieluiten pakenevista ihmisistä huolehtimisen konfliktialueella sijaitsevien (usein köyhien) naapurimaiden niskoille.
Suhtautuminen edellä analysoimaani liberaalin ajattelun idealistiseen piirteeseen on yksi tärkeimmistä asemaa määrittävistä tekijöistä kansainvälisen politiikan kentällä. Ajatellaanpa vaikka "kulttuuriteorian Elviksenäkin" tunnettua Slavoj Zizekiä. Hänen suosionsa ulottuu aina valtavirran medioihin saakka. Kuinka on mahdollista, että tämä Leninistäkin jotain epämääräisen positiivista sanova helppoheikki voi päästä ääneen ilman että hänet huudetaan kuuroksi liberaalien debiilillä, mutta tehokkaalla, mantralla: "entäs sitten Stalin ja 500 miljoonaa murhattua? Kommunistina olet siihen syyllinen ja pahempi kuin Hitler!!! Siksi, että hän on vain helppoheikki, eliitin jänskä viihdyttäjä.
Zizek tosin mielellään esiintyy jonkinlaisena radikaalina, mutta parjaa lakkaamatta kaikkia vasemmistolaisia, jotka hänestä itsestään poiketen tekevät jotain maailman muuttamiseksi. Zizekin parjauksen kohteeksi ovat joutuneet niin Fidel Castro, Che Guevara, Hugo Chavez (jota Zizek syyttää, koska tämä on käyttänyt valtion rahoja köyhien hyväksi) kuin Naomi Klein (jonka rikos Zizekin silmissä on kalliilla kampaajalla käyminen vieläpä useita kertoja). Kaiken rönsyilevän höpötyksen asemesta Zizekin poliittisesta suuntautumisesta kertoo parhaiten hänen ehdokkutensa Slovenian presidentin vaaleissa 1991 liberaalidemokraattien riveissä. Zizek ei siis ole minkään sortin vasemmistolainen vaan pikemminkin juoruilevan suulas versio Heidi Hautalasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)