Nyt se sitten tapahtui. Kukapa olisi muutama vuosi sitten arvannut, että pääministeriksi jonain päivänä nousee mies, joka saa Esko Ahon vaikuttamaan miellyttävältä. Estottoman omahyväiselle tyylilleen uskollisena Stubb hyökkää näyttämölle riemusta ulvovan sekoomusväen eteen ottamaan selfien. Tämä ele ja hetki kiteyttää nykyisen poliittisen julkisuuden tyhjänpäiväisyyden. Stubb ei ole populisti. Hän on itse populismi omakuvineen, möläytyksineen ja taukoamattomine twitter-yhdentekevyyksineen.
Mitä hänen valintansa kertoo demokratian tilasta? Samaa kuin tuloerojen kasvu, kuristavat säästöt, palvelujen romuttaminen, kansallisomaisuuden tuhoaminen ja keinottelijoiden avokätinen tukeminen yhteisestä kassasta. Joko systeemi on läpeensä mätä tai enemmistö kansalaisista on patologisesti masokisteja. Sanotaan, että politiikassa asiat ottavat aikansa ja on tehtävä kompromisseja. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että kehitys edes hyvin hitaasti lähestyisi enemmistön etujen mukaista asiaintilaa. Onko kapitalismia kansalle ja sosialismia finanssieliitille kompromissi?
Ei tämä reaalidemokraattinen surkeus kuitenkaan ole millään muotoa historiallinen välttämättömyys. Sen säilyttämisen eteen tehdään hartiavoimin töitä kapitalistien etujärjestöissä, puoluetoimistoissa, viestintätoimistoissa ja kaikkien edellämainittujen korruptoimissa toimituksissa. Kuinka me muuten päivästä toiseen jaksaisimme uskoa valheet tosiksi ja järjettömyydet välttämättömyyksiksi? Jälleen kerran on muistutettava, ennen kuin irrationalistit ehtivät ajatellakaan mielikuvituksetonta salaliittoteoria-repliikkiään, että korruption toteuttamiseksi ei tarvita kassakaappisopimuksia tai ruskeita kirjekuoria. Yhteisymmärrys ja yhteiset edut riittävät pitkälle. Eikä joustavasta suhtautumisesta totuuteenkaan ole haittaa.
Ei Alexander Stubb ole suinkaan syypää kaikkeen nykyiseen kurjuuteen. Hän on vain kansainvälisen finanssi- ja aseteollisen kompleksin touhukas pikkuvirkamies syrjäisessä maailmankolkassa. Mutta hän on matkalla kohti keskusta, koska on suuren läntisen ystävän silmissä luotettava apuri. Hannu Taanila tituleerasi joskus osuvasti Martti Ahtisaarta puoliamerikkalaiseksi, mutta Alexander Stubbin kohdalla pitoisuus lienee vielä korkeampi. Kunhan pöly laskeutuu hän vie Suomen NATOon rahoittamaan "humaaneja" pommituksia ja tappamaan kaukaisten maiden tavallisia ihmisiä "vapauden", öljyn, metallien tai joidenkin muiden yhtä jalojen päämäärien vuoksi.
Kehitys kehittyy ja joskus kerkeä sirkuspellekin voi päästä tirehtööriksi.
tiistai 17. kesäkuuta 2014
torstai 5. kesäkuuta 2014
Oikeisto äänessä - koomikko-ruhtinaat vievät narrien työpaikat?
Presidentti Barack Obama antoi taas taannoisessa puheessaan loistavan oppitunnin liberaalista maailmankuvasta todetessaan, että imperiumien aika on ohitse, eikä suurten valtioiden tule uhkailla pienempiään aseellisesti. En ole kuullut, että Yhdysvallat itse olisi sulkemassa ulkomailla sijaitsevia tukikohtiaan tai poistumassa Afganistanista, joten ilmoitus taisi olla hiukan hätiköity. Vaikka on vanhastaan jo tuttua, ettei oikeistolainen koskaan anna mitättömien pikkuseikkojen, kuten faktojen, häiritä säkenöivää argumentointia näin röyhkeä päin naamaa valehteleminen hätkähdyttää aina. Röyhkeästä valehtelusta on tullut reaalidemokratiassa niin tavallinen ilmiö, että se ansaisisi tulla tutkituksi. Mielenkiintoista olisi saada selville uskooko puhuja itse sanomaansa. Uskooko esimerkiksi Obama, joka viikottain allekirjoittaa tappokäskyjä ja panee tarvittaessa CIAn tai jonkin muista vastaavista orgaaneistaan horjuttamaan tottelemattomia hallituksia, olevansa suuri hyväntekijä.
Onneksi pääkonttorin propagandaa kritiikittömästi toistelevalle valtamedialle on myös vaihtoehtoja. Mitään poliittisesti merkittävää vaihtoehtoa nämä kriittiset kanavat eivät tarjoa, koska suuri yleisö ei niitä löydä, mutta saa niistä ainakin terapeuttista vaihtelua tavanomaisen valehtelun sijaan. Itse katselin pari päivää sitten Kultturivihkojen EU-vaalistudiota, jossa oli vieraana Leif Salmén. Hän pani merkille monia kiinnostavia seikkoja, jotka YLElle, HSlle ja muille Washingtonin papukaijoille ovat täysin käsittämättömiä. Hän mm totesi EU-vaalien äänestysprosentin jäävän joissakin itäisen keski-euroopan maissa Yhdysvaltain tasolle 20%. Lisäten edelleen osuvasti että Yhdysvallat ei olekaan demokratia vaan plutokratia. Hän myös kritisoi käsitystä EU:sta rauhan projektia huomauttaen sen jäsenien olleen aktiivisessa roolissa Jugoslavian hajoamissodan käynnistymisessä, jonka eräänä alkupisteenä oli se, kun Saksa meni kerkeästi tunnustamaan Slovenian itsenäisyyden.
Katselin siis Kulttuurivihkojen vaalistudiota vaali-illan jälkeen, mikä saattaa vaikuttaa kummalliselta, mutta valtamedian vastaavista lähetyksistä poiketen siinä puhuttiin asiaa, eikä vain arvuuteltu puolueiden kannatusprosentin kymmenysten mahdollisia muutoksia laskennan edistyessä. Salménia totta vieköön kaivattaisiin televisiossa vastapainoksi sitä, hyvin harvoja kunniallisia poikkeuksia lukuun ottamatta, nykyään hallitsevien oikeistoämyrien ja pölvästien törkytehtailulle. Pitäisi varmaankin perehtyä niihin esseekokoelmiin, joiden kirjoittamiseen Salmén on viimeisten vuosien aikana keskittynyt.
Pari muutakin kiinnostavaa juttua osui silmään viikon aikana. Toinen oli hyvin poikkeuksellisesti HS:ssa, jossa Elina Grundström kirjoitti rokotusvastaisuuden ja ylipäätään tieteelliseen tietoon kohdistuvan kasvavan epäluuloisuuden, jopa vihan merkitsevän keskiajan paluuta. Tähän liittyy myös valtioiden vallan rapautuminen mm veronkierron seurauksena ja julkisten väkivaltakoneistojen korvautuminen yksityisillä, esimerkiksi rikkaiden yksityisarmeijoilla ja jengeillä. Kiinnostava ajatus, jota sietää tuumailla. Olen kyllä pannut merkille irrationalismin nousun ja sen että valtiota ja sen omaisuutta pidetään nykyään usein vain henkilökohtaisen hyödyn tavoittelun välineenä. Valtion toimintoja yksityistetään ja ulkoistetaan niin, ettei se enää selviä tehtävistään. Ainoa toiminta, jota ei yksityistetä on kaiketi keinottelijoiden tappioiden maksaminen.
Toisen kiinnostavan pikkujutun huomasin Voiman sivuilta. Se tosin taisi olla jo vuodelta 2010, mutten aiemmin ollut huomannut sitä. Siinä oli linkki virolaisen kirjailijan Jaan Kaplinskin blogiin. Sofi Oksasen kirjaan Puhdistus viitaten Kaplinski sanoo, että elämä Neuvostoliitossa 50-luvulla ei ollut helvettiä. Valtio oli tosin epäonnistunut, mutta huonompiakin valtioita oli niin silloin kuin vielä nytkin. Siihen aikaan ilmestyi laadukastakin kirjallisuutta, mutta Oksasen kirja muistuttaa mustavalkoisuudessaan kankeimpia stalinistisia tekeleitä. Hyvikset ja pahikset ovat vain vaihtaneet paikkaa. Mutta Sofi Oksanen iski hyvään markkinarakoon. Mitä karseampaa tarinaa iskee kaikesta vasemmistolaisuudelta haiskahtavastakin sen paremmin kauppa käy.
Yhdysvalloissa on koomikko presidenttinä. Me saamme koomikon pääministeriksi, jos Alexander Stubb voittaa sekoomuksen puheenjohtajan paikan. Molempien jutut ovat kaikessa tolkuttomuudessaan tavallaan hauskojakin, mutta hauskuuteen sekoittuu myös epäuskoa. Oikeasti pellet kuuluisivat sirkukseen.
Onneksi pääkonttorin propagandaa kritiikittömästi toistelevalle valtamedialle on myös vaihtoehtoja. Mitään poliittisesti merkittävää vaihtoehtoa nämä kriittiset kanavat eivät tarjoa, koska suuri yleisö ei niitä löydä, mutta saa niistä ainakin terapeuttista vaihtelua tavanomaisen valehtelun sijaan. Itse katselin pari päivää sitten Kultturivihkojen EU-vaalistudiota, jossa oli vieraana Leif Salmén. Hän pani merkille monia kiinnostavia seikkoja, jotka YLElle, HSlle ja muille Washingtonin papukaijoille ovat täysin käsittämättömiä. Hän mm totesi EU-vaalien äänestysprosentin jäävän joissakin itäisen keski-euroopan maissa Yhdysvaltain tasolle 20%. Lisäten edelleen osuvasti että Yhdysvallat ei olekaan demokratia vaan plutokratia. Hän myös kritisoi käsitystä EU:sta rauhan projektia huomauttaen sen jäsenien olleen aktiivisessa roolissa Jugoslavian hajoamissodan käynnistymisessä, jonka eräänä alkupisteenä oli se, kun Saksa meni kerkeästi tunnustamaan Slovenian itsenäisyyden.
Katselin siis Kulttuurivihkojen vaalistudiota vaali-illan jälkeen, mikä saattaa vaikuttaa kummalliselta, mutta valtamedian vastaavista lähetyksistä poiketen siinä puhuttiin asiaa, eikä vain arvuuteltu puolueiden kannatusprosentin kymmenysten mahdollisia muutoksia laskennan edistyessä. Salménia totta vieköön kaivattaisiin televisiossa vastapainoksi sitä, hyvin harvoja kunniallisia poikkeuksia lukuun ottamatta, nykyään hallitsevien oikeistoämyrien ja pölvästien törkytehtailulle. Pitäisi varmaankin perehtyä niihin esseekokoelmiin, joiden kirjoittamiseen Salmén on viimeisten vuosien aikana keskittynyt.
Pari muutakin kiinnostavaa juttua osui silmään viikon aikana. Toinen oli hyvin poikkeuksellisesti HS:ssa, jossa Elina Grundström kirjoitti rokotusvastaisuuden ja ylipäätään tieteelliseen tietoon kohdistuvan kasvavan epäluuloisuuden, jopa vihan merkitsevän keskiajan paluuta. Tähän liittyy myös valtioiden vallan rapautuminen mm veronkierron seurauksena ja julkisten väkivaltakoneistojen korvautuminen yksityisillä, esimerkiksi rikkaiden yksityisarmeijoilla ja jengeillä. Kiinnostava ajatus, jota sietää tuumailla. Olen kyllä pannut merkille irrationalismin nousun ja sen että valtiota ja sen omaisuutta pidetään nykyään usein vain henkilökohtaisen hyödyn tavoittelun välineenä. Valtion toimintoja yksityistetään ja ulkoistetaan niin, ettei se enää selviä tehtävistään. Ainoa toiminta, jota ei yksityistetä on kaiketi keinottelijoiden tappioiden maksaminen.
Toisen kiinnostavan pikkujutun huomasin Voiman sivuilta. Se tosin taisi olla jo vuodelta 2010, mutten aiemmin ollut huomannut sitä. Siinä oli linkki virolaisen kirjailijan Jaan Kaplinskin blogiin. Sofi Oksasen kirjaan Puhdistus viitaten Kaplinski sanoo, että elämä Neuvostoliitossa 50-luvulla ei ollut helvettiä. Valtio oli tosin epäonnistunut, mutta huonompiakin valtioita oli niin silloin kuin vielä nytkin. Siihen aikaan ilmestyi laadukastakin kirjallisuutta, mutta Oksasen kirja muistuttaa mustavalkoisuudessaan kankeimpia stalinistisia tekeleitä. Hyvikset ja pahikset ovat vain vaihtaneet paikkaa. Mutta Sofi Oksanen iski hyvään markkinarakoon. Mitä karseampaa tarinaa iskee kaikesta vasemmistolaisuudelta haiskahtavastakin sen paremmin kauppa käy.
Yhdysvalloissa on koomikko presidenttinä. Me saamme koomikon pääministeriksi, jos Alexander Stubb voittaa sekoomuksen puheenjohtajan paikan. Molempien jutut ovat kaikessa tolkuttomuudessaan tavallaan hauskojakin, mutta hauskuuteen sekoittuu myös epäuskoa. Oikeasti pellet kuuluisivat sirkukseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)