Nyt se sitten tapahtui. Kukapa olisi muutama vuosi sitten arvannut, että pääministeriksi jonain päivänä nousee mies, joka saa Esko Ahon vaikuttamaan miellyttävältä. Estottoman omahyväiselle tyylilleen uskollisena Stubb hyökkää näyttämölle riemusta ulvovan sekoomusväen eteen ottamaan selfien. Tämä ele ja hetki kiteyttää nykyisen poliittisen julkisuuden tyhjänpäiväisyyden. Stubb ei ole populisti. Hän on itse populismi omakuvineen, möläytyksineen ja taukoamattomine twitter-yhdentekevyyksineen.
Mitä hänen valintansa kertoo demokratian tilasta? Samaa kuin tuloerojen kasvu, kuristavat säästöt, palvelujen romuttaminen, kansallisomaisuuden tuhoaminen ja keinottelijoiden avokätinen tukeminen yhteisestä kassasta. Joko systeemi on läpeensä mätä tai enemmistö kansalaisista on patologisesti masokisteja. Sanotaan, että politiikassa asiat ottavat aikansa ja on tehtävä kompromisseja. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että kehitys edes hyvin hitaasti lähestyisi enemmistön etujen mukaista asiaintilaa. Onko kapitalismia kansalle ja sosialismia finanssieliitille kompromissi?
Ei tämä reaalidemokraattinen surkeus kuitenkaan ole millään muotoa historiallinen välttämättömyys. Sen säilyttämisen eteen tehdään hartiavoimin töitä kapitalistien etujärjestöissä, puoluetoimistoissa, viestintätoimistoissa ja kaikkien edellämainittujen korruptoimissa toimituksissa. Kuinka me muuten päivästä toiseen jaksaisimme uskoa valheet tosiksi ja järjettömyydet välttämättömyyksiksi? Jälleen kerran on muistutettava, ennen kuin irrationalistit ehtivät ajatellakaan mielikuvituksetonta salaliittoteoria-repliikkiään, että korruption toteuttamiseksi ei tarvita kassakaappisopimuksia tai ruskeita kirjekuoria. Yhteisymmärrys ja yhteiset edut riittävät pitkälle. Eikä joustavasta suhtautumisesta totuuteenkaan ole haittaa.
Ei Alexander Stubb ole suinkaan syypää kaikkeen nykyiseen kurjuuteen. Hän on vain kansainvälisen finanssi- ja aseteollisen kompleksin touhukas pikkuvirkamies syrjäisessä maailmankolkassa. Mutta hän on matkalla kohti keskusta, koska on suuren läntisen ystävän silmissä luotettava apuri. Hannu Taanila tituleerasi joskus osuvasti Martti Ahtisaarta puoliamerikkalaiseksi, mutta Alexander Stubbin kohdalla pitoisuus lienee vielä korkeampi. Kunhan pöly laskeutuu hän vie Suomen NATOon rahoittamaan "humaaneja" pommituksia ja tappamaan kaukaisten maiden tavallisia ihmisiä "vapauden", öljyn, metallien tai joidenkin muiden yhtä jalojen päämäärien vuoksi.
Kehitys kehittyy ja joskus kerkeä sirkuspellekin voi päästä tirehtööriksi.
