Taas näyttää olevan tapahtumassa sama kuin noin 30 vuotta sitten. Tuolloin Ruotsin laivasto jahtasi Neuvostoliiton sukellusveneitä ja "asiantuntijoiden" vilkkaassa mielikuvituksessa odoteltiin puna-armeijan Spetsnaz-erikoisjoukkojen nousevan maihin minisukellusveneistään ja eliminoivan länsinaapurimme avainhenkilöt nopealla ja häikäilemättömällä hyökkäyksellä. Näihin kuuluivat poliittisen ja sotilaallisen johdon ohella muun muassa hävittäjälentäjät joiden asuinpaikkoja tauluja kaupustelevien itä-eurooppalaisten opiskelijoiden sanottiin kartoittaneen.
Sukellusvenejahdin ollessa 80-luvulla kiihkeimillään aktiivipalveluksessa olevat sotilaat sekaantuivat Ruotsin sisäpolitiikkaan tavalla, jota nykyisissä olosuhteissa on vaikeaa kuvitella. Komentajakapteeni Hans von Hofstenin kokoaman upseeriryhmän mielestä Palme ei suhtautunut riittävän aggressiivisesti Neuvostoliittoon ja oli näin ollen menettänyt heidän luottamuksensa. Kun TVn toimittaja kysyi Palmelta mitä hän tuumaa siitä, ettei hän nauti tämän upseerijoukon luottamusta, Palme totesi ettei hänen tarvitsekaan. Oikea kysymys on nauttivatko herrat upseerit hänen luottamustaan.
Jälkeenpäin kävi ilmi, että Ruotsin rannikolla operoineet sukellusveneet olivat läntistä alkuperää lukuun ottamatta sitä onnetonta "whiskey on the rocks" -episodia, jossa eksynyt N-liittolainen sukellusvene ajoi karille. Läntisten sukellusveneiden aktiviteetti oli osa Yhdysvaltain strategiaa, jolla oli tarkoitus nostaa painetta Neuvostoliiton suuntaan ja sabotoida Olof Palmen kylmän sodan jännitteiden liennytykseen tähtäävää ulkopolitiikkaa.
Noihin aikoihin Neuvostoliittoa johtanut Juri Andropov lähetti Mauno Koiviston välityksellä Ruotsin johdolle sellaisia terveisiä, että jos he tapaavat sukellusveneitä aluevesillään niin pudottelevat vaan syvyyspommeja niiden niskaan. Sittemmin ruotsalaiset tosiaan saivat saaristossa loukkuun yhden sukellusveneen, mutta korkeammalta sotilasjohdolta tuli sitten kehotus päästää alus menemään.
Tämä nykyinen sukellusvenejahti muistuttaa kovasti sitä mikä oli päällä 30 vuotta sitten etenkin kun otetaan huomioon lännen aloitteellisuus paineen kohottamisessa Ukrainassa. Nyt painetta halutaan nostaa myös Itä-merellä: Suomen ja Ruotsin vaalikarja on saatava taivutettua Nato-jäsenyyden puolelle. Meillehän on luvattu kansanäänestys asiasta, mutta kuten Elisabet Rehn muistelmiensa julkaisemisen yhteydessä totesi, on Nato-jäsenyys liian tärkeä tavallisen rahvaan ratkaistavaksi.
Tilanne on tietysti hyvin toisenlainen kuin 80-luvulla myös sikäli ettei Venäjä ole Neuvostoliitto, eikä niin rohkeita poliitikkoja kuin Olof Palme enää ole pohjoismaiden johdossa. Nykyiset johtajamme ramppaavat Yhdysvaltain suurlähetystössä kiusaksi asti kyselemässä kuinka voisivat parhaiten olla hyödyksi. He muistuttavat enemmän siirtomaavaltojen asettamia kenraalikuvernöörejä kuin itsenäisten valtioiden johtajia (tai ehkä muinaiset kauppakomppaniat olisivat parempi vertailukohta kun otetaan huomioon nykyinen yltiöyrittäjähenkisyys). Yhdysvaltain johdon hyväksyntää pidetäänkin nykyään demokraattisuuden tärkeimpänä kriteerinä.
Neuvostoliitto oli hyvin puutteellisenakin toisen järjestelmän edustajana Venäjää suurempi ongelma lännelle. Se avusti joitakin kehitysmaiden vapautusliikkeitä, jotka taistelivat lännen tukemia fasistisia sotilashallintoja vastaan. Kaikkein karmein skenaario olisi Yhdysvaltain ja sen satelliittien kannalta ollut jonkinlainen sosialismin sisäinen "uskonpuhdistus", joka olisi johtanut kehitystä itänaapurissamme vasemmalle, siirtymällä puolue-eliitin kontrollista aitoon paikallisten neuvostojen valtaan.
Venäjän osalta lännelle riittäisi mainiosti paluu Jeltsinin kesyn kleptokratian tyyppiseen järjestelyyn. Tämä tarkoittaisi sitä, että Venäjä luopuisi suurvalta-ambitioistaan ja tyytyisi myötäilemään Yhdysvaltoja kansainvälisessä politiikassa. Kotimaassa uusi johto saisi vapaat kädet etenkin jos antaisi raaka-aine varansa läntisen pääoman edullisesti hyödynnettäväksi.
Näiden ehtojen täyttyessä ihmisoikeusloukkauksetkin olisivat muisto vain ja kansaan kohdistuvan sorron määrää ja intensiteettiä olisi suotavaa jopa lisätä, että voitaisiin suojella ihmisoikeuksista kaikkein tärkeintä: Yksityistä omistusoikeutta.
