Kokoomuksen kansanedustaja Pia Kauma oli onnistunut pääsemään oikein A-studioon keskustelemaan "hätkähdyttävästä" epätasa-arvoisuudesta, joka vallitsee maahanmuuttajien ja kantaväestön välillä. Tämä kovasti ihmeellinen asia, jonka Kauma "kentällä" oli usealta ihmiseltä kuullut, koski maahanmuuttajien sosiaalitoimelta saamaa avokätistä rahoitusta uusien lastenvaunujen hankkimiseen. Tässä järisyttävässä uutisessa oli jotain tuttua. Itse muistan vuosien varrella kuulleeni lukuisia versioita tästä samasta, aina yhtä "taivahan totena" esitetystä kulkupuheesta. Joissakin versiossa sossu ostaa maahanmuuttajille uudet kännykät ja autot. Kaikkein vanhimman version muistan lapsuudestani. Sen mukaan sosiaalitoimisto osti kaikille mustalaisille mersut ja uudet omakotitalot.
Kansanedustaja Kauman avauksesta voimme päätellä että vaalit ovat tulossa ja perinteisesti halpa (-mainen), toimiva ja koeteltu konsti kampanjoida on usuttaa vaalikarja jonkin vähemmistön kimppuun. Normaalisti kokoomuksen valtavirran taktiikkana on ollut käydä, syntyperästä välittämättä, tasapuolisesti vain ihan yleisesti kaikenvärisen ja kaikkia seksuaalisia suuntautumisia edustavan köyhälistön kimppuun syyttämällä näitä lintsareiksi, sosiaalipummeiksi, laiskureiksi ja verokirstun tyhjentäviksi, selkärangattomiksi ketjupolttaja-paksukaisiksi. Tähän asti avoin rasismi on delegoitu sekoomus-jugendin willerydmaneille, joiden hourailuille vanhemmat lahtarit ovat sitten, taktisesta arviostaan riippuen, julkisesti voineet joko nyrpistellä neniään tai naureskellen panna jutut nuoruuden harkitsemattomuuden piikkiin.
Miten kansanedustaja Kauman hiukan kömpelöltä ja epäröivältä vaikuttavaa avausta sitten olisi tulkittava? Ehkä hän on kunnianhimoinen henkilö, jolle jokin guru on kertonut muukalaisiin kohdistuvan hyökkäyksen olevan nyt "kuuminta hottia" poliittisen kampanjoinnin alalla niin kuin kulttuurissa yleisemminkin. Katsokaa nyt vaikka kansainvälisesti menestysekkäintä kirjailijaamme ja luultavasti myös seuraavaa kirjallisuuden nobelistiamme Sofi Oksasta. Hän on kehittänyt russofobiasta oman taiteilijuutensa aatteellisen perustan, joka kuljettaa häntä voitosta voittoon niin koti- kuin ulkomailla (onkohan Jussi Halla-aho koskaan pohtinut ryhtymistä romaanikirjailijaksi?).
Sofi Oksasen reseptin menestyksellisyyden Suomi-sarjan tasolla on huomannut myös nokkela tv-kasvo ja huumorikirjailija Jari Tervo. Hän pyrkii kohottamaan itseään ajattelijana suosittelemalla Ylen sivuille kirjoittamassaan pakinassa Venäjän vastaista voimankäyttöä sopivana vastauksena Ukrainan kriisiin. Argumentaatiossaan hän tavoittaa lähes Teuvo Hakkaraisen ja Pentti Oinosen viiltävän älyllisyyden ja onnistuu epälemättä vakuuttamaan kenet tahansa ryssävihan valtaaman kansalaisen. Jotkut lukijat pitävät kommenteissaan Tervon kirjoitusta niin vakuuttavana, että ehdottavat sen kääntämistä englanniksi. Mikäpä siinä. Pakinoitsija Tervo toistelee mediassa puhkikulutettuja ennakkoluuloja itsekritiikittömän ihmisen varmuudella ja kuvittaisi Suomi-brändiä omalla pikantilla tavallaan hiukan samaan tapaan kuin pukumiehen tennissukka. Toisaalta rationaalisen mutta viinaanmenevän ongelmanratkaisija-suomalaisen rinnalle saataisiin viinaanmenevä mutta irrationaalinen mölisijä-suomalainen rikastuttamaan tätä kuvitusta.
Vaalitaktisesti kansanedustaja Kauman johtopäätös on epäilemättä osuva. Taloudellisesti parempien aikojen lupaaminen ei ole uskottavaa, budjetin liikkumavara ja mahdollinen lisälainanotto on varattava pankkien ja spekulanttien pelastamiseen, etenkin jos joku uusi kupla sattuisi puhkeamaan. Siksi on valtion taloudenkin kannalta edullista kampanjoida ilmaisilla asioilla. Mutta kuinka hoitaa rasistista ja muukalaisvihaa lietsovaa kampanjaa kohteliaasti ja korrektisti? Kas siinäpä pulma, joka avautuu silmiemme eteen kansanedustaja Kauman "prameat lastenvaunut" -avauksen kömpelyydessä. Vielä hassunkurisempi tästä avauksesta tulee kun hän selittää "keskiluokkaisten" suomalaisten tyytyvän käytettettyihin lastenvaunuihin. Tässä hän kuulostaa siltä kuin olisi suomentanut amerikkalaisten pr-gurujen juttuja suoraan google-kääntäjällä. Yhdysvalloissahan on heidän eliittinsä puheiden mukaan vain keskiluokkaa. Suomessa asiat taitavat kuitenkin olla toisin minkä kokoomuksen veroviisas ministeri Räty palkkatasoja arvoidessaan sai havaita.
Suomalaisten piilevä ryssäviha on noussut entistä suurempaan huutoon Ukrainan tilanteen seurauksena. Monet haluaisivat jopa hyökkäystä Venäjälle, mutta sillä ei oikein voi kampanjoida. Ei kukaan suomalainen poliitikko voi uskottavasti luvata jatkosodan uusintaottelua ilman Yhdysvaltojen tukea ja suostumusta. Sen sijaan näiden suomalaisen oikeiston älyllisten johtotähtien tapaan poliitikot tajuavat, että nyt on poikkeuksellisen sopiva hetki vedota ihmisten alhaisimpiin tunteisiin: kuten vihaan, kateuteen, epäluuloisuuteen ja pelkoon, jotka kaikki liittyvät yhteen muukalaisvihassa ja rasismissa.
Nyt kun mitään todella mullistavaa täällä meillä ei ole aikoihin tapahtunut, voi olla sopivaa tarkastella kysymystä, joka usein esitetään kansanmurhien jälkeen. Kuinka tavallisista ihmisistä, kenestä tahansa, voi tulla sopivissa olosuhteissa säälimätön murhaaja? Usein tuntuu siltä, ettei tätä kysymystä esitettäessä oikeasti olla kiinnostuneita saamaan siihen vastausta. Vastaus on meidän edessämme tälläkin hetkellä, aivan avoimesti, jokaisen tarkasteltavana. Eivät kansanmurhat ole yllätyksiä vaan kovan tietoisen ponnistelun tuloksia. Ponnisteluja tarvitaan, että tavalliset ihmiset ylittävät luontaisen vastenmielisyytensä kaltaistensa tappamiseen. Siksi onkin välttämätöntä saada heidät näkemään tapettavat toisenlaisina, pelottavina, alhaisina, inhottavina. Tässä on se työsarka jota vihaalietsovat oikeistointellektuellit nytkin niin menestyksellisesti kyntävät.
"Kenen tahansa" älyllinen totuttaminen kaltaistensa murhaamiseen on käynnissä koko ajan: Israelin murhaamat palestiinalaislapset ovat vain ihmiskilpiä, television asiantuntijat teeskentelevät ja puhuvat ikäänkuin Yhdysvallat ei kaikenaikaa murhaisi ja kiduttaisi ympäri maailmaa. Meidät totutetaan siihen, ettei näillä ihmisillä ole väliä. Jopa siinä määrin, että heidän kohtalostaan mainitsemistakin pidetään julkisessa keskustelussa epähienona. Jos rohkenisimme katsoa itseämme ja tekojamme tarkasti, minkälaisista hirveyksistä meillä enää olisi oikeus yllättyä?
