Kokoomus ratsasti kaikkien aikojen menestykseen nerokkaan viestintätoimistonsa kampanjalla, joka uskotteli puolueen olevan kuulolla. Voi rahvasta ainakin olla kuuntelevinaan, eikä sen mielipiteiden tarvitse vaikuttaa harjoitettuun politiikkaan millään tavoin. Kampanjassa sisältö ei merkinnyt mitään tuotetun "taiteellisen vaikutelman" rinnalla.
Nyt korvapuustit ovat kuivuneet ja laiha kahvi väljähtynyt. Kun korva ja haravointi ei enää galluppien mukaan maistu tavalliselle ei herrasväkikään välitä enää kyntää sohjoa. On palattu normaaliin päiväjärjestykseen kun sumutus on menettänyt tehonsa. Kansa, jonka mielipidettä vielä äskettäin hehkuttiin, onkin taas vain typerää vaalikarjaa, jonka päätettäväksi ei voi antaa mitään oikeasti tärkeää asiaa, kuten Nato-jäsenyyttä.
Kokoomuksen uusrehellisen linjan esittää kvartetti, jonka muodostavat Pertti Salolainen: kottaraisten tiirailija ja luonnonystävä, joka "pelastaa" maailman ekokatastrofilta rakentamalla lisää ydinvoimaa; Ilkka Kanerva: jolla on Suomen vetrein tekstiviestisormi ja kolmanneksi mörein ääni heti Jyrki Kataisen ja Vesa Keskisen jälkeen; Kimmo Sasi & Ben Zyskowicz, (a.k.a. Tiku ja Taku) herkeämättä länsimaisen älyvapauden ja reaalidemokratian puolesta taisteleva kaksikko. Sasi on mm. rahastanut aseteollisuuden osakkeilla ja Zyskowicz on onnistunut vähättelemään Hitleriä (vertaamalla tätä Putiniin) leimautumatta silti antisemitistiksi.
Kaikkia edellä mainittuja henkilöitä yhdistää siis (ehkä Sasia lukuunottamatta) mielenkiintoinen sisäinen jännite. Kokoomuksen johdossa on myös muita ambivalentteja persoonia: pääministeri Alexander Stubb, joka hahmottelee Suomi-brändiä ja yhteiskuntasopimusta, mutta kritisoi konsensusta, ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasonen, joka ei halua suojella soita vaan soisi kaikkien tekevän tässä asiassa mieluiten oman mielensä mukaan. Ja vielä presidentti, joka paistattelee runoilija-kirjamessumoguli puolisona kulttuuri-imagon paisteessa, vaikka onkin sivistysporvarin vastakohta ehdotettuaan kirjaston muuttamista maksulliseksi.
Kimmo Sasi vaikuttaa kaikkein perinteisimmältä lahtarityypiltä tässä seurassa. Hänessä on touhukkaammassa muodossa samaa uskottavuutta, kuin Iiro Viinasessa. Viinasesta näki, että hän nautti joka solullaan voidessaan ilmoittaa köyhimpien kansalaisten etuuksiin ja palveluihin kohdistuvista leikkauksista. Toki hän toisteli jatkuvasti, "ettei ole muuta vaihtoehtoa" ja "meillä ei ole varaa", mutta nämä olivat enemmänkin tarkoitettuja sisäpiirin vitseiksi ja näytteeksi Iiron timanttisesta pokerinaamasta. Viinasen kirkkain saavutus, köyhälistön kurittamisen ja edelleen tuntuvan palvelujen romuttamisen ohella, oli hassata syvimmän laman aikana (Esko Ahon ja Elisabeth Rehnin kumppanina) miljardeja Hornet-hävittäjiin.
Kenties tulevaisuus kokoomuksessa onkin Kimmo Sasin. Rahvaalle tarjoillaan edelleen samaa myrkkyä kuin aikaisemminkin, mutta näennäismyötätuntoisen kiemurtelijan asemesta lusikan varteen haetaan rehellisen sadistista verenimijää. Ehkä hegemonisessa asemassa olevaan kapitalistiseen maailmankuvaan sisältyy Suomessa erityinen paikallinen vivahde, uskomus kärsimyksen autuaaksi tekevästä voimasta. Kenties selitys tähän erikoisuuteen löytyy historiastamme. Kävisikö selitykseksi se tosiseikka, että raaka ja häikäilemätön lahtari murhasi suurimman osan työväenliikkeen parhaista voimista sekä tapatti ja vammautti seuraavaa sukupolvea kahdessa sodassa. Ja että kansallisen sovinnon vakuudeksi oli lasten oltava valmiit antamaan henkensä vanhempiensa murhaajien edestä. Unohduksen ansiosta tähän kärsimykseen ei kuitenkaan liity löyhkä, puute eikä parku vaan puhdas, suorastaan runebergilainen, sankaruus. Kuinka totaalinen tällainen unohdus voi olla? Missä määrin väkivaltaisuutemme on sen oire?
