Paraneeko ideologinen konkurssi keulakuvaa vaihtamalla? Ainakin sen oireita kuvittelevat voivansa hoitaa ne tahot, jotka ovat ajamassa Pro-ammattiliiton puheenjohtaja Rinnettä valtiovarainministeri Jutta Urpilaisen vastaehdokkaaksi kamppailussa Sosialidemokraattisen Puolueen puheenjohtajuudesta. SDP:n kannatuksen laskun väitetään johtuvan siitä, että nykyinen puoluejohto on liian kokematonta, minkä lisäksi Urpilainen on lyönyt laimin puolueen johtamisen, sekä sen ettei liikkeen viesti tavoita äänestäjiä.
En osaa arvioida Urpilaisen kykyjä puoluejohtajana ja puutteellisen kokemuksen esiin ottaminenkin tuntuu tässä lähinnä tekosyyltä, jolla voidaan ujuttaa sopivaa miestä naisen tilalle sortumatta liian läpinäkyvään sovinismiin. Mitä taas tulee demareiden viestin kulkeutumiseen vaalikarjan korviin, niin se on tainnut onnistua liiankin hyvin. SDP on kapitalistin linjalla muiden eduskuntapuolueiden tapaan. Kun kokoomus on jo olemassa miksi äänestää jäljitelmiä jos haluaa edistää rahamiesten asiaa.
On aika koomista, että demarit ovat taas hieman myöhässä tuulia haistellessaan. Olisiko puolueen aika vaihtaa mainos- tai viestintätoimistoa, että pysyttäisiin paremmin ajan hermolla. Nyt yritetään jäljitellä keskustan kannatuksen kohottanutta Sipilä-ilmiötä, kun Jutta Urpilaisen nosti aikoinaan valtaan, silloinkin keskustan perässä hiihtäen, tarve saada nainen puheenjohtajaksi. Sipilä-ilmiössä pyritään hyödyntämään kansalaisten poliitikkoihin kohdistuvaa epäluuloa esittämällä hänet politiikan ulkopuolisena hahmona, joka politikoinnin asemesta "hoitaa asiat" ja "puhuu asiaa" (Tämä on tietysti hämäystä, sillä miljonääri Sipiläkään ei edusta, eikä voikaan edustaa mitään yleisen hyvän näkökulmaa).
Toisena inspiraation lähteenä lienee Soini-ilmiö sillä jo nyt jotkut Rinnettä puheenjohtajan pallille ajavat ovat puhuneet "äijä-energiasta" ja hehkuttaneet tulevia TV-väittelyitä em. herrojen välillä. Yksi seikka, johon ay-johtaja Rinteen valinnalla eräiden kommenttien mukaan tähdättäisiin, olisi vetoaminen demarien perinteiseen kannattajakuntaan. Näin haluttaisiin muistuttaa SDP:n olevan palkansaajapuolue (ei kuitenkaan työväen puolue), joka tuntee työelämän ongelmat.
Jo Lipposen valtakaudelta lähtien on varmasti kaikkein hitaimallekin käynyt selväksi millä asialla SDP on. Lipponenhan koukkasi välillä niin reippaasti kokoomuksesta oikealta ohi, että tuli hyvinkin suosituksi pohattojen keskuudessa. Toinen hänen sydämen asiansa oli EU:n päätösten, täysin kritiikitön ja tinkimätön noudattaminen. Näillä konstein Lipponen halusi tehdä Suomesta "EU:n mallioppilaan" ja itsestään komission puheenjohtajan. Hänestä ei kuitenkaan tullut edes Tasavallan Presidenttiä, joten hän ryhtyi lobbariksi ja antamaan pukeutusneuvoja. Tässä viimeksi mainitussa tehtävässä hänestä koituu varmasti vähiten vahinkoa.
Tietysti olisi hienoa, jos SDP päättäisi oikaista alamäkensä ryhtymällä taas oikeaksi työväenpuolueeksi viime vuosisadan alun kunniakkaiden perinteidensä mukaisesti. Sen odottaminen olisi kuitenkin epärealistista, sillä nykyistä puolueväkeä elähdyttää työväen aatteen asemesta kapitalistin palveleminen, jotta se päivän politiikasta vetäytymisensä jälkeen palkittaisiin rahakkaalla lobbarin pestillä.
