Kun olin taannoin sattumoisin Tukholman keskusrautatieasemalla odottamassa junan lähtöä poikkesin paikalliseen kauppaan joka myy taskukirjoja (Pocketshop). Vähän aikaa katseltuani löysin kiinnostavan kirjan, josta olin lukenut kommentteja. Kun menin kassalle maksamaan ostostani myyjä kysyi onko minulla ongelmia korkean verenpaineen kanssa. Hämmästyin ensin kysymystä, mutta tajusin hänen viittaavan ostamaani kirjaan, jonka nimi on suomeksi Suuri Junaryöstö.
Taskukirjakaupan myyjä ei epäillyt kirjan olevan minulle suorastaan liian jännittävä, sillä tämä teos ei ollut se, joka kertoo Ronald Biggsin ja kumppaneiden Englannissa 1963 suorittamasta maailman kuulusta keikasta, jossa he saivat saaliikseen yli kaksi miljoonaa puntaa. Ei, tässä on kysymys paljon suuremmasta kuprusta, jossa yhtiöitetään, yksityistetään ja kilpailutetaan Ruotsin rautatieliikennettä. Kirjan nimi on Det Stora Tågrånet ja kirjoittaja on Mikael Nyberg. Hän on free lance -toimittaja joka kirjoittaa esimerkiksi Clarte:en ja Aftonbladetin kulttuurisivuille. Teosta voi suositella jokaiselle, jota kiinnostaa millaista tuhoa yksityistäminen tuottaa yhteiselle omaisuudelle ja minkälaiseen järjettömyyteen, tuhlaukseen ja tehottomuuteen markkinapohjaiset ratkaisut usein johtavat.
Kirjan verenpaineen nousua tuottava efekti ei siis olekaan jännitys, vaan suuttumus poliitikkoihin jotka tärvelevät yhteistä omaisuutta markkinafundamentalisminsa nimissä. Vaikka saattaa jännityskin lukemisen myötä kohota, etenkin jos lukee junamatkalla kuten minä. Siinä määrin paljon uudistukset ovat heikentäneet rataverkon ylläpitoa ja yleensäkin turvallisuutta. Britanniassahan hallitus peruutti markkinauudistuksia vähin äänin parin vakavan junaonnettomuuden jälkeen.
Markkinahenkisten uudistusten jälkeen Ruotsissa on vähennetty väkeä niin liikennöinnistä, huollosta kuin ratojen yllä pidostakin ja vakinaisia työntekijöitä on korvattu määrä- ja osa-aikaisilla ja erityisen kerkeästi myös vuokratyövoimalla. Sen sijaan hallintoon on pitänyt palkata lisää väkeä hoitamaan kilpailutuksia ja valvomaan työt hoitavien firmojen toimintaa. Usein joudutaan myös kiistelemään siitä mikä työ kuuluu minkäkin yhtiön hoidettavaksi. Näitä transaktiokustannuksiksi kutsuttuja kilpailuttamisen kuluja ei lasketa mukaan kun tarkastellaan rautatieliikenteen kustannuksia (niin kuin ei yleensäkään lasketa kilpailutuksia järjestettäessä). Säästöjä ei siis välttämättä synny vaikka tuotettava hyödyke tai palvelu (usein laadultaan aikaisempaa heikompi) tuotetaan halvemmalla. Kustannukset (ja työpaikat) vaan siirretään "sorvin äärestä" konttoriin.
Kilpailutuksen "ansiosta" rautateitä eivät enää huolla enää entiset työporukat, jotka tunsivat hoitamansa rataosuudet vuosikymmenien kokemuksen ansiosta kuin omat taskunsa. Näin on onnistuttu tuhoamaan arvokasta hiljaista tietoa välittävä traditio ja horjuttamaan rautatieläisten ammattiylpeyden perustaa. Tämä on epäilemättä ollut tavoitteenakin, mutta työläisten keskinäisen solidaarisuuden ohella myös turvallisuuskultturi kärsii. Nyt radoista vastaavat firmat, jotka pyrkivät vastaamaan vikailmoitukseen sovitussa ajassa, mikä ei suinkaan tarkoita sitä, että alettaisiin heti suorittaa korjauksia. Paikalle tulee joku, mutta hänellä ei välttämättä ole koulutusta korjauksen hoitamiseen.
Ylipäätään vikailmoituksiin vastaavat huoltoyhtiöt pyrkivät kustannusten säästämiseksi tekemään mahdollisimman vähän, sillä ensi vuonna rataa saattaa huoltaa joku toinen yhtiö ja korjaukset kannattaa lykätä sen huoleksi. Tai sitten voi yrittää parsia vikoja kepulikonstein ja toivoa sillä tavoin onnistuvansa lykkäämään korjauksen sille yhtiölle, joka vastaa radan peruskorjauksesta (ja pyytää iltarukouksessaan ettei mitään isompaa satu sitä ennen).
Itseäni askarrutti kovin se miksi yhtenä vuonna Ruotsin rautatiet joutuivat niin suureen pulaan lumen kanssa. Eihän siinä pitäisi olla mitään uutta, pohjoisessa kun ollaan. No, kyse oli suurelta osin tehostamisesta. Aikaa vieviin ja vaarallisiin vaihteiden puhdistamisiin palkattiin väkeä pystymetsästä (usein vuokratyövoimaa). Lumien auraamiseen radoilta Ruotsin rautatiet oli aikoinaan hankkinut parikymmentä erityisesti siihen tarkoitettua dieselveturia. Uudet markkinahenkiset johtajat olivat halunneet nostaa pääoman tuottoa ja olivat hankkiutuneet eroon tästä aurauskalustosta, jota pitivät turhana pääomana. Jäljellä oli vain muutamia aurausvetureita, joista neljä oli käyttämättöminä tallilla, koska niihin ei ollut "varaa" sitoa työvoimaa ja yhden aurausveturin joku yhtiö oli suuressa viisaudessaan vuokrannut vetämään tavarajunaa.
Kirja sisältää lukuisia hyvin valaisevia kuvauksia kilpailutettujen rautateiden todellisuudesta. Seuraavassa vain muutamia, joita muistuu mieleeni: Vetureita pidetään ulkona pakkasessa, vaikka niille on olemassa tallit, koska ei haluta maksaa näiden tallien vuokraa. Samasta syystä myös siivoojat saavat loikkia työhönsä vaunuihin raiteiden yli. Osa-aikaiset konnarit pukeutuvat kaupungille lähtiessään virkapukuunsa siltä varalta, että pomo sattuu soittamaan ja kutsumaan pikaisesti töihin.
Liikenneministeri Merja Kyllönen rehvasteli yhdessä tv-haastattelussa lähtevänsä vaikka itse lapion varteen jos lumitöitä ei muuten saada tehdyksi. Silloin kysymys taisi olla maanteistä, mutta kun eletään tarpeeksi fundamentalistisessa markkinameinigissä voi hourailuunsa joutua joskus vastaamaankin. Suomessa ei vielä olla menty yhtä pitkälle rautateiden osalta, mutta esimerkiksi hoiva-alalla ja terveydenhuollossa into tällaisiin uudistuksiin on kova.
Vaikka Ruotsissa on menty tällaisiin markkinaälyttömyyksiin en voi olla ihailematta sitä, että sieltä löytyy myös aktiivisia, innokkaita ja taitavia henkilöitä, jotka yrittävät ylläpitää myös kriittistä vaihtoehtoista julkisuutta. Nyttemmin näitä uudistuksia on tehty myös demarien voimin, mutta markkinaoffensiivin aloitti aikoinaan (tämä tapahtui joskus 80-luvulla) paikallinen työnantajaliitto, joka kampanjoi ns. palkansaajarahastoja vastaan. Näiden rahastojen tarkoituksena oli lisätä työntekijöiden vaikutusvaltaa teollisuudessa (puhuttiin jopa ruotsalaisesta tiestä sosialismiin, mutta se on toinen juttu, jota kenties käsitellään joskus toiste). Yhtenä vaiheena kapitalistien offensiivissa oli Electroluxin perustama yksityiskoulu, jonka oli tarkoituksena esittää kuinka yksityinen markkinameininki peittoaa aina julkisen hommassa kuin hommassa. Olof Palme antoi ymmärtää että suutari voisi pysyä lestissään eli Electrolux keskittyä vaan tekemään jääkaappeja ja pölynimureita.
Sitten tuuli kääntyi, "isänmaalliset" tahot murhasivat Palmen ja yksityiskouluja pyörittämällä rikastuvat nykyään muutkin kuin pölynimuripohatat.
