Venäjä on Yhdysvalloille sikäli erikoinen ongelma, ettei kyse ole minkäänlaisesta ideologisesta vastakkain asettelusta. Molempien maiden hallinnot kannattavat kovaa kapitalismia. Venezuelan ja Kuuban kimpussa Yhdysvallat apureineen on siksi, että ne näyttävät huonoa esimerkkiä "törsäämällä" varojaan köyhän kansan hyvinvointiin. Suomessa CIA:n pikkuapulaiset mm YLE:llä ja UPI:ssa ovat viime aikoina olleet erityisesti Venezuelan kimpussa. Näiden pikkuapulaisten ajattelussa ihmisoikeuksiin ei sisälly ravintoa, koulutusta tai terveydenhoitoa kaikille. Esimerkiksi YLE:n Mika Mäkeläisen ja Auli Leskisen mieleen ovat enemmän sellaiset latinalaisen Amerikan maat, joissa sosiaalisiin ongelmiin vastataan kuolemanpartioilla.
Kaikki oli Washingtonin pääkonttorin kannalta hyvin vielä silloin kun Venäjän kaoottisen kleptokratian johdossa tahtipuikkoa (välillä ihan kirjaimellisestikin) heilutti pohjattoman janoinen Boris Jeltsin. Hän sai rauhassa pommittaa parlamenttia, jota meikäläisessä mediassa nimitettiin "niskuroivaksi". Siksi läntiset "ystävät" tyrkyttivätkin Venäjälle presidenttivaltaisen perustuslain, jossa parlamentille oli varattu lähinnä kumileimasimen asema. Näin länsimaat olivat itse mukana rakentamassa Putinin itsevaltaista asemaa.
Venäjän tiedotusvälineet esittivät Jeltsinin kaudellakin vain istuvan presidentin propagandaa, mutta se ei lännessä liikuttanut ketään. Ei liioin Jeltsinin nousu gallupien jumbosijalta presidentin vaalien voittajaksi herättänyt täkäläisissäkään tiedotusvälineissä tavanmuksisia nokkeluuksia ja vihjailuja vaalien rehellisyydestä. Tiedotusvälineistä puheenollen yleensä suomalaisten väitetystä kateudesta ulisevat iltapäivälehdet tekivät itsensä (jälleen) naurunalaisiksi julkaisemalla kuvia Janukovitshin ylellisestä kylpyhuoneesta ja moralisoimalla sillä. Länsimaisiin henkilöihin kohdistettuna samat lehdet pilkkaisivat tällaista vessanpytty-journalismia populistiseksi.
Tilanne Venjällä on suuren orkesterinjohtajan (ei pidä unohtaa myöskään Jeltsinin ilmiömäisiä taitoja rock-tanssijana) päivien jälkeen muuttunut merkittävästi, mutta ei siinä suhteessa kuin meille väitetään. Jeltsin ei ollut sen kiinnostuneempi demokratiasta ja kansainvälisistä periaatteista kuin Putinkaan, mutta tyytyi rooliinsa lännen käskynhaltijana kun hänen taskunsa ja lasinsa vain täytettiin. Ennen estradilta poistumistaan lännen luottomies Boris Jeltsin sai vielä seuraajaltaan Vladimir Putinilta lupauksen rikosoikeudellisesta immuniteetista itselleen ja lähipiirilleen.
Kansainväliseen oikeuteen ja ihmisoikeuksiin vetoaminen ovat lännen puolelta silkkaa tekopyhyyttä. Obaman hallinto, jonka meikäläisessäkin mediassa annetaan luennoida ihmisoikeuksista ja kansainvälisen oikeuden kunnioituksesta on molempien rikkomisessa kruunamaton, mutta ylivoimainen maailmanmestari. He eivät myöskään tunnusta Haagin kansainvälisen tuomioistuimen tuomiovaltaa omiin kansalaisiinsa nähden. Eikä Haagissa ole oltu halukkaita käsittelemäänkään Yhdysvalloille epämieluisia tapauksia. Suomessa tätä seikkaa ei ole juuri välitetty käsitellä, vaikka aikoinaan pidettiinlin suurta meteliä siitä ettei Slobodan Milosevic tunnustanut Haagin tuomioistuinta (hän olikin tuomiolla vain siksi, ettei ollut Yhdysvaltain kansalainen tai suojatti).
Vladimir Putinilla ja hänen taustajoukoillaan on asenneongelma. He eivät kunnioita riittävästi Obamaa ja tämän isäntiä Washingtonissa ja Wall Streetillä. Kenties se johtuu siitä, että Putin kumppaneineen ei pelkää asemansa puolesta. Jos he pelkäisivät Neuvostoliiton paluuta jossain muodossa asenne Washingtonin ja Brysselin suuntaan olisi paljon nöyrempi. Toisaalta kaikki venäläiset eivät välttämättä halua tyytyä kehitysmaan asukkaan asemaan. Koska Putin ei ole halukas uudelleen kansallistamaan Neuvostoliiton jälkeen rosvottua omaisuutta ja kehittämään maansa infrastruktuuria, tiedettä ja teknologiaa (sosiaalisten ongelmien ratkaisemisesta puhumattakaan) hän operoi mielummin ulkopolitiikassa.
Vaikka meikäläisestä näkökulmasta sitä onkin lähes mehdotonta havaita, Venäjän aggressiivinen ulkopolitiikka on ollut Yhdysvaltoihin verrattuna naurettavan kesyä. Georgian sotakin, josta niin paljon on touhuttu tämän Krimin selkkauksen yhteydessä, alkoi georgialaisten hyökkäyksellä. Nämä aggressiot ovat olleet kovin vaatimattomia verrattuna Yhdysvaltain ja Naton Irakin ja Afganistanin sotaretkiin. Venäjä on jopa yhdessä Kiinan kanssa säästäneet paljon ihmishenkiä panemalla hanttiin kun amerikkalaiset ovat hakeneet YK:n mandaattia pommituksilleen. Meikäläinen media yleensä valittelee tällaisessa tilanteessa Kiinan ja Venäjän "halvauttavan" turvallisuusneuvoston toiminnan veto-oikeudellaan. Läntisistä pommituksista tuntuu valtamedian ja poliittisen eliittimme ajattelussa tulleen jonkinlainen yleislääke kansainvälisten kriisien ratkaisemisessa.
No, meikäläiset asiantuntijat eivät välitä muistella Afganistanin sotaa, Irakia, Abu Graihbia tai Guantanamoa puhuessaan kansainvälisestä oikeudesta (puhumattakaan, että mainitsisivat siitä, että Yhdysvallat on antanut turvapaikan Luis Carriles Posadalle, joka on kuubalaisen matkustajakoneen räjäyttämisen ja lukuisien muiden Kuubaa vastaan tehtyjen terrori-iskujen takana). Näitä asioita eivät liioin käsittele ne, jotka kiirehtivät NATO-jäsenyyttämme. Kaikki suomalaiset eivät kuitenkaan halua olla mukana lyömässä tahtia ja kantamassa vastuuta kidutuksista ja pidäkkeettömästä siviilien murhaamisesta, joka on NATO-maiden avustamalle Yhdysvalloille arkipäivää. Sen sijaan Kimmo Sasille tämä lahtaaminen tietää vain hyvää tiliä jos hän on pitänyt kiinni aseteknologiayhtiö Raytheonin osakkeistaan.
