Lasse Lehtisen ja Hannu Rautkallion sotasyyllisyys oikeudenkäynnistä kirjoittaman kirjan nimi on "Kansakunnan sijaiskärsijät". Nimi on irvokas kun ajatellaan kaikkia niitä, jotka rintamalla menettivät henkensä tai terveytensä. Kirjansa nimellä Lehtinen ja Rautkallio viestittävät kansakunnalle, että nämä herrat sotaan syyliset ovat kärsineet rahvaan sijasta.
Oikeastaan Suomen jatkosodan aikaisen johdon kohtalon luonnehtiminen jonkinlaiseksi marttyyriudeksi on erikoista. Kun otetaan huomioon, että Suomi oli Natsi-Saksa liittolainen johtajilla kävi tuuri. Muutaman vuoden linnatuomion asemesta edessä olisi voinut hirttolava. Kaikkein parhaiten kävi Mannerheimille, joka pääsi kuin koira veräjästä. Liittoutuneet olivat häntä kohtaan paljon armollisempia, kuin hän itse oli ollut 1918 hävinneen punaisen puolen edustajia kohtaan. Tuhansia teloitettiin kun työväen intelligentsiasta haluttiin tehdä selvää ja edelleen tuhansia kuoli tauteihin ja nälkään vankileirien epäinhimillisissä olosuhteissa.
Onneksi tuotantomenetelmät olivat vielä vuonna 1918 niin kehittymättömiä, ettei työläisiä ei voinut ihan rajattomasti lahdata (vaikka kuinka olisi tehnyt mieli). Joitakin oli väistämättä säästettävä sorvin ääreen. Toisaalta myöskään tappamisen menetelmät eivät olleet vielä saavuttaneet valkoisen eliitin tulevien ystävien tuhoamisleirien tehokkuutta. Mikä sitten lopulta keskeytti uutteran tappotyön? Vastoin innokkaasti vaalittua legendaa, Mannerheimilla ei ollut sinänsä mitään työläisten lahtaamista vastaan, mutta ulkomailta kantautuvat protestit hävinneiden barbaarisesta kohtelusta alkoivat "häiritä ruoansulatusta".
Lehtisen ja Rautkallion ajattelu on rahvaan halveksuntaa. Olipa kuoleman ja kärsimyksen määrä suorittavassa portaassa mikä tahansa kalpenee sen merkittävyys aina eliitin loukatun turhamaisuuden rinnalla. Mutta voisiko yhteiskunnallista epätasa-arvoa ilman tällaista kohtuuttomuutta pitääkään oikeudenmukaisena?
Niin se vaan on,
Tuomari Jorma
