Israel tuhosi 25.7. 2006 Khiamin partiotukikohdan surmaten samalla neljä YK:n sotilastarkkailijaa, joista yksi oli suomalainen. Valtioneuvoston kanslian asettama tutkija lautakunta tuli raportissaan siihen tulokseen, ettei se voi kyseenalaistaa saamien tietojensa perusteella Israelin antamaa kuvausta tapahtumista. Tutkijalautakunta tulee tähän tulokseen vaikkei saakaan vastauksia israelilaisille esittämiinsä kysymyksiin. Viralliseksi lopputulokseksi jää, että kyse oli teknisiin ongelmiin perustuvasta vahingosta. Näin siitä huolimatta, että julkisuudessa esiintyneiden tietojen mukaan tukikohdan sijainti oli hyvin tiedossa, ja tukikohtaa aiemmin tulitettaessa sieltä otettiin yhteyttä israelilaisiin.
Koska tapahtumien selvitys on jäänyt hyvin puutteelliseksi on julkisuudessa tyydytty toteamaan, ettei Israelilla ollut mitään syytä pommittaa tukikohtaa, joten sen oli pakko olla onnettomuus. Tapahtuneesta voidaan esittää myös uskottavampi tulkinta: tuhoamalla YK:n tukikohdan Israel pyrki murentamaan Hizbollahin ja muiden paikallisten vastustajiensa moraalista selkärankaa: kun kerran länsimaiden kansalaisia voidaan tappaa ilman seurauksia, Hizbollahin ja muiden Israelin vastustajien on turha odottaa minkäänlaista tukea ulkopuolelta (tapahtipa mitä tahansa). Sehän on vanhastaan tunnettua ettei esimerkiksi palestiinalaisten siviilien tappaminen herätä mitään mainittavia reaktioita lännen hallitusten tai johtavien medioiden taholta.
Israelin häikäilemätön menettely oli mahdollinen tietysti siksi, että se saattoi luottaa Yhdysvaltojen varauksettomaan tukeen kaikissa olosuhteissa (mistä taas seurasi Suomen hallituksen hiljainen hyväksyntä tapahtuneelle). Vaikka tahtoa asian eteenpäin ajamiseksi oli hallituksesta löytynyt, mitä olisi ollut tehtävissä? Kansainvälinen rikostuomioistuin ota käsiteltäviksi Yhdysvaltain tai sen liittolaisten rikoksia (ei ainakaan ilman Washingtonin lupaa). Valtiovallan ohella johtavat tiedotusvälineet ovat osallistuneet tähän hyssyttelyyn "kiitettävästi". Harvassa ovat ne tahot joiden tapahtuneen jälkeen voivat uskottavasti kritisoida suomettumisesta. Ainoa mieleen tuleva kunniallinen poikkeus on Gideon Gitain dokumentti Um Shmum - seitsemän tuntia kuolemaan.
Niin se vaan on!
Tuomari Jorma
