Eräs aikamme edustavimmista poliitikoista on poissa. Margaret Thatcherin perinne elää kuitenkin edelleen vahvana uusliberaalissa ideologiassa, jonka vaikutuksen loppua hätäisimmät olivat jo touhottamassa tämän niin sanotun finanssikriisin tuoksinassa. Kyseisen ideologian ajattelumalli on tullut Suomen eduskunnassakin siinä määrin rutiinin omaisesti omaksutuksi, että lienee vaikeaa löytää sellaista edustajaa, joka ei sisällyttäisi argumentointiinsa kannattavuuden ja kilpailukyvyn käsitteitä. Pikemminkin voisimme todeta uusliberalismin kehittyneen eliitin kannalta entistä tehokkammaksi tunnuksin kapitalismia köyhille ja sosialismia rikkaille.
Uusliberalismin uuden version pirullista nerokkuutta voi vain ihailla. Kun huomattiin etteivät markkinat hoida kaikkea edes spekulanttien kukkaron mukaan oikein keksittiin markkinahäiriö. Tässä vaiheessa nurkkaan työnnetyn valtion on aika astua näyttämölle maksamaan viulut eli sosialisoimaan pelureiden velat. Siihen valtio ottaa itse velkaa esimerkiksi pelastamansa pelurin toisesta taskusta. Peli jatkuu entiseen mallin, koska finanssimaailman lobbarit ovat puhuneet "järkeä" poliitikoille, jotka eivät sen johdosta haluakaan muuttaa sääntöjä. Seuraavaksi alkaa puhe kasvaneesta valtion velasta. Huolensa ilmaisevat etunenässä äsken pelastettujen pelureiden edustajat, jotka valittavat tavallisen rahvaan olevan laiskaa ja sosiaalietuuksien liian korkeita. On siis aika hoikistaa valtiota ja tarjota köyhille kapitalismia.
Vauraan (niin kuin porhoa tarkoittava nykyään valitettavan suosittu eufemismi kuuluu) henkilön kannalta edellinenkin kuulostaa varsin mainiolta, mutta ei tässä vielä kaikki, kuten TV-Shopissa sanotaan. Valtion pelastama rahaeliitti ei juurikaan maksa veroja, joten koko kalaasi tulee siinäkin mielessä hyvin edulliseksi. Toisaalta pienet markkinahäiriöt silloin tällöin ovat poikaa siinäkin mielessä, että sitten päästään ihan omasta aloitteesta kutistamaan valtiota, joka on eräs uusliberalismin tavoitteista. Näin syntyy "positiivinen kehä", joka pyörii vinhaa vauhtia taaksepäin ja kaikki työväenliikkeen saavutukset on kohta romutettu.
Thatcher ei tietenkään keksinyt uusliberalismia, mutta hän oli Reaganin ohella viemässä sitä käytäntöön. Tätä Milton Friedmanin reseptiä oli jo testattu vuodesta 1973 lähtien Chilessä, Kenraali Pinochetin noustua valtaan CIA:n sponsoroimassa verisessä kaappauksessa. Myöhemmin Pinochetista ja Thatcherista tulikin myös henkilökohtaisia ystäviä.
Innovatiivisen talouspolitiikan ohella yhteiskuntamme parhaimmisto muistaa kaiholla niitä aikoja kun rautarouva usutti poliisin hakkaamaan lakkoilevia kaivosmiehiä. Tästä huvista täkäläinen eliitti on viime vuosina pääasiassa joutunut itse jäämään paitsi mutta sen sijaan Thatcherin tunnetuksi tekemä argumentti TINA (There is no alternative; ei ole muuta vaihtoehtoa) on saanut monet suut napsumaan. Erityisen rakas tämä argumentti oli Iiro Viinaselle.
