Eurooppalaisen pankkien pelastusjärjestelmää ollaan laittamassa taas yhden uuden demokraattisesta päätöksenteosta riippumattoman elimen hallintaan. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa sitä pääsevät pyörittämään sijoituspankeissa "meritoituneet" henkilöt (lukuisien muiden lisäksi esim. Mario Monti, Romano Prodi Goldman Sachsilla) Vai olisiko syytä luottaa Kreikan Euroon vieneen kirjanpitokepuloinnin yhteen pääarkkitehtiin Loukas Papadimokseen, joka palkittiin luovasta toiminnastaan sittemmin Euroopan Keskuspankin varapääjohtajan pestillä.
Nämä henkilökohtaiset kytkökset ovat tietysti tärkeä pointti siinä mielessä, että ne osoittavat sen kuinka pienet piirit pyörittävät globaalia taloutta. Joka on kiinnostunut näistä yhteyksistä voi aloittaa katsomalla jonkun niistä lukuisista ansiokkaista TV-dokumenteista, joita finanssikriisistä on tehty (esim. Inside Job). Tärkein seikka on kuitenkin se yhteisymmärrys, jonka tärkeimmät päättäjämme jakavat. Keinottelijat on pelastettava kaikissa olosuhteissa.
Kun valtiot, ja siten me veronmaksajat, lähdemme kuittaamaan yksitysiten kapitalistien velkoja on sanottu syntyvän moraalinen ongelma (moral hazard). Tämä tarkoittaa kiusausta käyttää hyväksi tätä pelastusmekanismia, kun se kerran on olemassa ja toimia normaalia huolettomammin. Asian esittäminen tällä tavoin on kuitenkin kapitalistisen ajattelun kannalta nurinkurista. Ei se joka turvautuu julkisen vallan rahoihin välttyäkseen riskinottonsa taloudellisilta seurauksilta riko kapitalismin periaatteita vaan toimii juuri uusliberalismin sääntöjen mukaan. Moraalisesti tuomittavalla tavalla sen sijaan toimii sellainen toimija, joka kieltäytyy ottamasta vastaan tarjottuja rahoja.
Kunnon kapitalistin on pyrittävä siihen että viivan alle jää mahdollisimman paljon. Tällöin on moraalitonta olla tavoittelematta suurinta mahdollista tuottoa, koska taloudellinen riski ei kasva. Jos riskinotolla onnistuu sitten rahastamaan niin hyvä, jos tulee takkiin niin veronmaksajat palauttavat vähintään panoksen. Käykää ihmeessä testaamassa tätä käytännössä vaikka lähimällä kasinolla, jos löydätte jostain pölvästin, joka on valmis rahoittamaan tappionne. Asettakaa tehtäväksenne ansaita mehdollisimman paljon rahaa ja kysykää sitten itseltänne olisiko järkevämpää satsata 10 euroa vai 1000 euroa. Ennen kokeeseen on hyvä on tietysti ottaa selvää pölvästin maksukyvystä. Tietysti on syytä käyttää tlit ja käteisvarat loppuun ja realisoida kiinteä omaisuus. Rahoituksen ei kuitenkaan tarvitse tyssätä vielä tähänkään. Jos pölvästillä on töitä hän voi ottaa lainaa (vaikka sinulta) maksaakseen mahdolliset tappiosi.
Suureen mittakaavaan siirrettynä tämä tarkoittaa tietysti sitä, että sijoittaja on saletissa, kuten me rahvaan edustajat joskus tapaamme asian ilmaista, toisin sanoen, rahan tuloa ei voi estää. Tilanteen hienous on siinä, että tappion hetkelläkin keinottelija tekee työtä uusliberalismin ja omien tavoitteidensa eteen. Kun valtiot laittvat omat ja lainatut rahansa keinottelijoiden pelastamineen ei verorahoja tarvitse käyttää kaikenlaiseen turhuuteen kuten rahvaan hyvinvointipalveluihin (josta päättömyydestä mediamme edesmennyttä Hugo Chaveziakin ankarasti moittivat). Näin hyvinvointivaltion laihdutuskuuri yövartijavaltioksi (armeija, oikeuslaitos, poliisi) tulee hoidettua siinä sivussa ikään kuin huomaamatta.
Ei armeijan, poliisin ja oikeuslaitoksenkaan tarvitse olla välttämättä valtion hallussa. Niidenkin tarjoamat palvelut voidaan kilpailuttaa.
