Putin on armahtanut Pussy Riotin. Luulin ryhmää radikaalieksi feministeiksi, mutta erehdyin. Pettynyksekseni sain kuulla, että he haluaisivat niin ikään armon saaneen oligarkki Hodorkovskin presidentiksi. Mikä on niin erinomaista tässä hepussa, jonka suurin saavutus on omien taskujen täyttäminen kansallisomaisuudella. Sen puolesta elämöiminen tuntuu höpelöltä. Vähän niin kuin: Vaihtakaa Katainen Zyskowicziin ja vähän äkkiä!
Pettymykseni taitaa johtua omasta lukutaidottomuudestani mitä tulee julkisuudella operoimiseen. Mielipiteen ilmaisemisen keinot näyttävät nykyään olevan spektakulääreja, vaikka vaatimukset olisivatkin tuhnuja.
Jos Suomessa haluaa operoida julkisuudella omaksi tai asiansa hyväksi Venäjän ja venäläisten (Neuvostoliittokin kelpaa joissakin tapauksissa) parjaaminen on suositeltava strategia. Kotimainen kirjallisuuskin nousee tällä konstilla aivan uusiin taiteellisiin korkeuksiin.
Kolmas merkittävä armahdus koski Sini Saarelaa, joka on epäilemättä kaikkien aikojen suosituin Greenpeace-aktivisti maamme historiassa. Häntä varmaan rakastavat pohjalaiset kettufarmaritkin, jotka normaalisti pitäisivät kaikensorttisten suoraan toimintaan turvautuvien luonnonsuojelioiden oikeudenmukaisena kohteluna ampumista tavoitettaessa.
Ympäristöministeri Ville Niinistö oli kuitenkin, tapansa mukaan ja virkansa puolesta, ulalla kiitellesään Saarelaa siitä että luonnonsuojeluasiat olivat kerrakin saaneet julkisuutta täällä Suomessa. Niinistö ja hänen avustajansa eivät kaiketi juuri seuraa medioita, jotka uutisoinnissaan ovat itse pidätyksen jälkeen lähes täydellisesti keskittyneet raportoimaan siitä missä Saarelaa kulloinkin pidetään, millaista kasvisruokaa tämä saa ja koska hänet vapautetaan tai armahdetaan.
Kiitellessään Saarelaa ministeri Ville Niinistö vielä totesi tämän olevan kanssaan yhteisellä asialla luontoa pelastamassa. Saarelan roolista en ole varma, mutta ainakin Ville Niinistö kuuluu siihen porukkaan, joka muodostaa kaikkein pitävimmän esteen globaalin ympäristökriisin ratkaisemiselle. Hän kuvittelee ongelmien ratkeavan vaatimattomia veroja keräämällä ja päästöoikeuskaupalla, joka jo nyt on parhaimillaankin osoittautunut täysin hyödyttömäksi. Ville N. ja muut uusliberalismi-uskovaiset vihreät saavat tyrkyttämillään markkinapohjaisilla lumeratkaisuilla hyväuskoisimmat meistä kuvittelemaan hommien olevan hoidossa.
Oikeastaan valtavirran tiedotusvälineet ovat, tavoistaan poiketen, rehellisiä keskittyessään Saarelan tapauksessa human interest -näkökulmaan. Luultavasti tämä yhtäkkinen rehellisyyden puuska on tahatonta, mutta onhan se kuitenkin hyvin sopusoinnussa sen kanssa, että media osallistuu vesi kielellä muiden kanssa odottamaan venänäläisten tilauksia uusista monitoimimurtajista.
